Tuntuu kummalliselta kirjoittaa blogia nyt kun en enää asu ulkomailla tai en ole suunnittelemassa lähiaikoina muuttavani maailmalle. Tuntuu kuin huijaisin. Tämähän oli aupair-blogi.
Ajattelen, ettei mulla ole enää mitään mielenkiintoista kerrottavaa.
Toisaalta toistelen aina ihmisille, että ei se ulkomailla asuminen ole yhtään kummallisempaa kuin missään muuallakaan. Ei elämä siellä tunnu yhtään spesiaalimmalta kuin kotimaassakaan sitten kun siihen tottuu. Arki rullaa aina eteenpäin.
Niin ja tämän blogin yksi idea oli pitää perhe ja muut kotipuolen nenäkkäät ihmiset informoituna mun elämän pyörteistä yhden klikkauksen avulla. Brysselistä pääsin nopeammin kotiin kuin täältä Savonlinnasta. Tavallaan olenhan mä kaukana nytkin.
Ja mä tykkään kirjoittaa.
Näillä ajatuksilla mä vakuutin itseni siitä, että voin kirjoittaa blogia, vaikken olekaan enää aupairi.
Reippaan viikon verran olen nyt opetelut olemaan oman elämäni herra täällä Savonlinnassa. Tottuttautua ajatukseen, että olen oikeasti yliopisto-opiskelija ja tulen valmistumaan hamassa tulevaisuudessa ammattiin. Opettelen heräämään aikaisin ja vaipanvaihdon sijaan istua luentosaleissa. Lasten kanssa olemisen sijaan opettelen lasten kanssa olemisesta.
Tuntuu kummalliselta lukea facebookista Brysseliin jääneiden ihmisten päivityksiä. Seurata sivusta kun Suomikoulun opet taas kokoontuu ja aloittelevat toimintaansa ja minä olen täällä. On omituista soitella kavereiden kanssa, jotka hetki sitten asuivat naapurissani, mutta nyt ovat levinneet ympäri maailmaa.
Mutta kyllä mä viihdyn. Kyllä mä sopeudun. Olen onnellinen.