Final countdown

Viime viikolla kirjoitin viimeisestä omasta perjantaistani. Nyt kirjoitan siitä ihan viimeisestä perjantaista. Viimeinen viikko tullut päätökseen ja tuloksena ihania hetkiä ja ajatuksia - mä oikeasti rakastan tätä perhettä ja elämää täällä - sekä uusi ystävä. 

Nadja, uusi aupairi, jota kohtaan mulla oli lähinnä katkeria ja kateellisia tunteita ennen kuin tavattiin, mutta joka on nyt yksi ihminen lisää hyvästeltävien listalla. Yksi ihminen lisää "we will stay in touch" listalla. Me ollaan tosiaan tultu hämmentävän hyvin juttuun. Vaikka aluksi mun silmät oli pullistua kauhusta kun kuulin, että hän nukkuukin mun huoneessa, oli se lopulta mahtava ratkaisu. Mä rakastan ystäviä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, että 24/7 hengailu ei haittaa. Ei awkward-hetkiä vaikka molemmat vain makaisivat hiljaa vierekkäin, lukisivat kirjaa tai skypeilevät samassa huoneessa. Mä taidan tykätä tästä "kämppiselämästä".

 

Me ollaan vietetty ihania päiviä. On paljon mukavempaa kun on toinen aupair rinnalla. Joku, joka herää samaan aikaan, joku jonka kanssa syödä jäätelöä ja katsoa tv:tä vapaa-ajalla, joku jonka kanssa tiskata, kokata ja hoitaa lapsia. Mä en ajatellutkaan kantavani siitäkin stressiä, mutta olin yllättävän helpottunut kun tajusin miten hyvä ihminen Nadja on. Tajusin, että "mun" lapset jäävät hyviin käsiin.

Mä olin katkerana ajatellut, että minähän en kaikkia niksejäni ja oppimiani asioita aio jakaa. Olin ajatellut, että tämä uusi aupairi pääse muuten ihan liian helpolla. Ei muakaan kukaan neuvonut kädestä pitäen ensimmäisinä viikkoina. Itse mäkin ystäväni löysin ja GPS-Matin avustella jouduin selviytymään kaikkialle. Mutta ehkä vartti yhdessä ja mä jo jaoin "salaisuuteni". Tutustutin Nadjan kaikkiin ystäviini, opetin parhaat parkkipaikat, bussilinjat ja kahvilat. Tein turistikierroksen Genevessä ja Annecyssä. Kerroin kaiken mitä itse teen päivisin lasten kanssa, missä saattaa tulla ongelmia ja miten handlata ne. Opetin talon tavoille. Kai mä kuitenkin olen sen verran sentään aikuistunut täällä, että osaan olla olematta murjottava ja mustasukkainen lapsi. Mä itse päätin palata Suomeen pääsykokeisiin, mä itse päätin lähteä. Ja Nadja on ystävä ja ystävät ovat mulle enemmäin kuin kultaa.

Päivät vierivät liian nopeasti ja tuntuu, etten ehdi tai edes muista vaalia joka hetkeä tarpeeksi. Välillä mä pysähdyn myös miettimään miksi mulla edes olikaan vaikeaa viime syksynä. Olinko mä tosiaan itse niin eri ihminen vai oliko tämä perhe ehkä erilainen? Näinkö mä asiat liian mustana ja valkoisena? Mä kyllä hämärästi muistan ne syksyn pimeät illat, jolloin olin varma, että minähän vaihdan perhettä. Nyt olen erittäin onnellinen, että en vaihtanut. Aupairiksi lähteminen on paras päätös tähän astisessa elämässäni ja tässä perheessä pysyminen toiseksi paras. Mun perhe ei ole täydellinen, mutta se on mun perhe. Mun ranskanperhe, jonne varmasti tulen vielä palaamaan.

En oikein osaa ajatella, että aupairaika on nyt ohitse. En osaa sisäistää sitä faktaa. Perhe lähtee tosiaan huomenaamusta laskettelemaan ja mä jään muutaksi päiväksi tänne talonvahdiksi. Keskiviikkona lähden ennen auringonnousua köröttölemään junalla kohti Metziä ja Hannaa. Huomenna näen perheeni siis viimeistä kertaa. Yitän hokea itselleni, että nämä eivät ole viimeiset hyvästit vaan on sanottava vain näkemisiin. Yritän hokea, että näin sen kuulukin olla. Tältä kuuluukin tuntua. Ja mähän palaan vielä takaisin. Varmasti palaan.

Päämäärättä

Kymmenen tuntia unta takana ja olen kuin uudelleen syntynyt. Lisäksi mä vain möllöttän sohvalla, yöpuku päällä, vaikka kello on jo yli puolenpäivän. 

Keskiviikkona tilanne oli aika sama. Kun olin heittänyt lapset mummolaan, mä vaihdoin yöpaidan takaisin päälle ja kömmin sängyn pohjalle valmiina pikkupäikkäreille. Olin juuri vaipumassa uneen kun kännykkä alkoi piipata. Tatiana oli lähdössä Geneveen ja oli seuraa vailla. Ihan kiva idea, mutta mä nukun. 

No enhän mä mitään nukkua enää pystynyt, kun pään sisällä pieni ääni huutaa, että nyt järki käteen ja poistu neljän seinän sisältä. Ehkä tunnin siinä yöpaidassani tekstailin, pohdin mennäkö vai eikö mennä. En mä lähde, olin illalla lupautunut mennä Annecyyn. En lähde, mun pitää siivota mun huone. En lähde, mun on pakko käydä suihkussa. Kymmenen minuuttia ennen lähtöä laiton Tatianalle viestin, että "tulen sittenkin".

Tatianalla oli kielikurssi illalla, jonka ajaksi olin ajatellut mennä leffoihin. Genevessa normileffalippu tosin maksaa yli 20 euroa. Tuijotin haikeasti elokuvateatterin sisäänkäyntiä, mutta pihinä jatkoin matkaani. Kiertelin öistä Geneveä, ainoana päämääränä edetä aina ylöspäin. Se oli aika hauska idea oikeastaan. Mä päädyin yhden rakennuksen katolle, mistä oli upeat maisemat. (Tai no ei siellä pimeässä paljoa näkynyt eli korjaan, että olisi voinut olla upeat maisemat.) Sieltä kun hiipparoin pikkukujia takaisin päin, meinasin saada sydänkohtauksen. Joku miekkonen nimittäin huusi ohikulkiessaan ihan täysiä "merde putain!". Mä hyppäsin valehtelematta varmaan metrin ilmaan ja ajattelin, että tässä se nyt taisi olla, hyvästi elämä. Huppumies tosin vain harppoi vihaisesti eteenpäin puhelin korvallaan ja mä jain eloon.

Lähtiessä oli ollut upea ilma, aurinko paistoi, linnut lauloi ja sitä rataa. Mä olin siis päättänyt, että nyt on kevät ja laittanut kevättakin päälle. Eikä mulle tullut yhtään kylmäkään. Mitään en ainakaan myönnä. Muuten vaan seisoin leipomon ilmanvaihtoluukun edessä viimeiset puolituntia yrittäen palauttaa tuntoa sormiin ja varpaisiin..

Jotta mulle nyt jäisi enemmän kuin se hätäinen kymmenen minuuttia valmistautumiseen, rupean mä nyt toimimaan. Hyvät lauantait kaikille.

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

Iceberg right ahead!

RMS Titanic upposi huhtikuussa 1912 vieden mukanaan yli puolentoistatuhannen ihmisen hengen. Vain 700 ihmistä selvisi "käytännössä uppoamattoman" laivan neitsytmatkalta hengissä. Lauantaina mä olin yksi niistä selviytyjistä.

Mä olin siis Titanic näyttelyssä sivistämässä itseäni. Valtava näyttely piti sisällään uudelleen rakennettuja tiloja Titanicista, kuten hyttejä, käytäviä ja portaikkoja, vitriineissä oli merestä kaivettuja alkuperäisiä esineitä ja nippelitietoa löytyi rakennusprosessista ihmisten henkilökohtaisiin tarinoihin asti. Mä kuljin siellä ihan silmät selällään.

Me saatiin kulkea ykkösluokan hohdokkailla käytävillä ja nähdä Titanicin upea sviitti omin silmin. Hintaakin sillä sviitillä riitti. Se olisi nykyeuroissa ollut jotain 70 000e luokkaa. Ei paha, kyllä näillä aupairpalkoilla, eiku. Kolmannen luokan kapeilla käytävillä taas kuuli valtavan moottorin jyskeen ja pienet hytit täyttyivät yksinkertaisista punkkasängyistä. Meillä oli myös mahdollisuus koskea jäälohkaretta ja tuntea miten kirjaimellisesti jäätävän kylmä se oli. Ja merivesi kuulemma tuntui vieläkin kylmemmältä. Ei ihme, että moni kuoli hypotermiaan, mäkin kun aloin täristä jo pienestä kosketuksesta.

Mä olen näyhnyt Titanic-leffan vain kerran alusta loppuun, joku melkein kymmenen vuotta sitten. Jotenkin mä en vaan kokenut tarvetta nähdä sitä enää uudelleen. Ja mä muistankin sen ihan hämmentävän hyvin. Mutta kun mä näin sen upean portaikon, jossa Jack ja Rose elokuvan lopussa jälleen löysivät toisensa, mun alkoi tehdä kauheasti mieli katsoa se elokuva uudestaan. Ehkä mä joku päivä varustan itseni lämpimällä viltillä ja nenäliinapaketilla ja uudelleen elän Titanicin kohtalokkaan matkan.

Näyttelyn yksi parhaimpia puolia oli tosiaan henkilöllisyys, joka kaikille lipunostaneille jaettiin. Mä olin 48-vuotias perheellinen nainen, joka matkusti miehensä, lastensa ja palvelijattarensa kanssa ensimmäisessä luokassa. Jenna oli parikymppinen irlantilaismaahanmuuttaja, joka seilasi kolmannessa luokassa. Me molemmat selvittiin hengissä, jopa mun kaikki kolme lasta ja palvelija. Mies Arthur löytyi kuolleiden joukosta. Kolmannen luokan nimilistoilta löytyi myös yllättävän monta suomalaisnimeä. Ne pienet henkilöllisyydet toivat mahtavan lisän näyttelyyn. Mä jännitin oikeasti tosi paljon, että mitä mulle ja varsinkin mun kanssamatkustajilleni käy.

Lauantai oli viimeinen päivä tälle näyttelylle Sveitsissä. Samainen "Titanic expo" on kiertänyt ainakin Englanissa ja Virossa, mutten tiedä mihin se seuraavaksi siirtyy. Suosittelen kyllä lämpimästi, todella vaikuttava kokemus. Niitä tarinoita lukiessa, esineitä katsellessa ja kylmiäväreitä nostattavan musiikin soidessa mulla meinasi oikeasti tulla muutaman kerran tippa linssiin.

Houkuttaisi ostaa huomenna Fnac:sta ennen kielikurssia Titanic-leffa ja käpertyä illalla tv:n ääreen mais on verra...

Heja heja!

Kun laittoi lihapullan ja perunamuusia suuhun, sulki silmät ja oikein pinnisti niin kyllä sitä melkein olisi voinut luulla olevansa kotisuomessa.
Vähän epämääräinen lause heti näin alkuun ja jos jollekin nyt jäi epäselväksi mitä mä sillä oikein tarkoitin (ihmettelen kovasti jos jäi) niin mä siis kävin Ikeassa lihapullilla.

 Mulla ei oikein ole mennyt suunnitelmien mukaan viime päivät kun aina jotain säätöä työajoista sun muusta. Tiistaina mun piti päästä kuuden- seitsemän maissa ja olisin halunnut lähteä kasilta alkavaan leffaan, mutta ei vain hosteja kuulunut kotiin. Viittä vaille seitsemältä mä siirryin pysyvästi ikkunan eteen tuijottamaan, koska portti aukeaa ja mä pääsen lähtemään. Sitä ennen olin minuutin välein käynyt kurkkimassa, joko sitä olisi hostäidin auto ajanut pihaan. En lopulta ehtinyt leffaan, vaikka hostäiti ei ollut montaa minuuttia myöhässä. Kirotut ruuhkat.

 Eilen lapset meni isovanhemmille päiväksi ja isoisän oli tarkoitus hakea tytöt kymmeneltä. Eipä taaskaan ketään kuulunut ja mä siirryin jälleen vartiopaikalle ikkunan eteen. Pakko oli kellon lähentyessä yhtätoista soittaa hostisälle, että mikäs nyt on. Hostisä soitti sitten isovanhemmille ja eikös ne siellä odottanut, että mä toisin lapset sinne. Väärinkäsitys, se tästä nyt taas puuttui. Mä olin jo ehtinyt sopia treffaavani Jennan ja lähteväni meiltä Geneveen Ikeaan, mutta ainahan pieni säätö ja mutkat matkassa piristää, vai miten se meni.

Lopulta päästiin perille, saatiin auto Ikean parkkiin (vaikka se täysin tekstitön valkoinen parkkihallin lappu hämäsikin mua) ja lihapullataivas odotti. Korvapuusti jälkkärinä kruunasi kaiken. Jännää vaan miten heja Sverige henkinen se Ikea oli. Ei meillä suomessa vaan joka kakkuun ja ranskalaiseen tungeta pieniä ruotsinlippuja ja kaikkea kirjoiteta ensiksi ruotsiksi. Vai? Aavistuksen järkytyin myös siitä, kun Ikeassa oli joulukuusia ja joulukamaa. Joko se joulu on taas ovella? Pitäiskö mun kaivaa joulumusiikki esiin?

Loppupäivä pyörittiin Balexert-nimisessä ostarissa. Iski kyllä niiden lihapullien jälkeen semmonen väsymys, että hyvä ettei pystyyn nukahdettu. Lyhyillä yöunillahan ei ollut asian kanssa tietenkään mitään tekemistä. Eli meni taas aika pitkälti siihen istuskeluun ja ohikulkevien ihmisten vahtaamiseen. Sekin kyllä hämmensi, että kaikki hinnat olivat frangeissa. Automaattisesti ajatteli "jo on laukulla hintaa" ja vasta jälkikäteen tajusi, että "oho, ei ne ollukkaan euroissa".

Ostin lopulta sitten talvitakin. Puolipakkohan se oli ostaa, kun lämpötilat ihan kirjaimellisesti romahtivat keskiviikkona (oilisin mä sen varmaan ostanut vaikka mittari olisi vielä ollut helteen puolella, heh). Oli ihan jäätävän kylmä, vaikka vielä maantaina sai shortseissa kulkea. Kyllä mun uudessa eskimotakissa saa nyt luvan tarjeta tämän talven.

Enää huominen ja taas viikonloppu. Mihin nämä viikot häviää? Huomenna illalla uusi yritys leffaan menosta. Jos sitä tällä kertaa pääsisi vaikka ajoissa töistä ja ehtisi körötellä ruuhkissa.

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Mä kävin viime maanantaina setvimässä Genevessä mun kielikurssi asioita. Silloin oli ihan mielettömät ruuhkat tai oikeastaan jumi, että matelin alle kahdenkymmenen minuutin matkan tuntiin ja varttiin. Niinpä mä ajattelin olla tänään kaukaa viisas ja lähdin superajoissa. Ei ruuhkasta tietoakaan ja mä olin tunnin etuajassa paikalla. Ja kun Genevessä ollaan niin parkki ei ollut ilmainen. Jes. Mutta tästä se mun "voittoputki" vasta lähtikin...

Kurssin päätyttyä mä meinasin pakittaa parkkipaikalla tolppaan.
Ulkona oli pilkkopimeää, minimaalisesti katuvaloja ja satoi.
Normiramppi Ranskaan vievälle motarille olikin suljettu ja mun GPS vaan etsi signaalia.
Aloin seurata samalle rampille yrittänyttä pientä mustaa Fordia.
Mä tajuan, että se musta Ford ei enää olekaan mun edessä, vaan joku muu pieni musta auto.
Mulla ei ollut hajuakaan missä mä oon ja ajanko edes oikeaan suuntaan. Sanottakoon vaikka, että iski lievä paniikki.
Navigaattori kävi erittäin hitaalla. Siinä vaiheessa kun olin jo kääntynyt kuului ääni "käänny vasemmalle".
Jouduin ajamaan keskustan kautta. Ekaa kertaa ja vielä sateella pimeässä.
Mut pysäytettiin Sveitsin ja Ranskan rajalla. Oli toinen etuvalo palanut.
Kaksikaistaisella tiellä 90km/h nopeusalueella ajoi joku törppö kolmeakymppiä keskellä kaistoja.
Mun portin kauko-ohjain ei pelittänyt kunnolla, joten jouduin mennä autosta sateeseen säätämään sen portin kanssa.

Harvoin oon ollu niin iloinen päästessäni kotiin.

Plus tänään kun kävin tankilla, en saanut millään bensatankin korkkia auki. Mä ähersin sen kanssa varmaan toistakymmentä  minuuttia ennen kuin mun oli pakko luovuttaa ja kysyä apua. Ehkä säälittävintä ikinä: voisitko avata mun tankin korkin?

Niin ja kielikurssista sen verran, että vähän turhan helppo se taso on mulle, mutta kertaus on opintojen äiti vai miten se menee. Se opettaja oli kuitenkin ihan huikee ja kurssin yhteishenki kiva, että enköhän mä tuolla ala käymään. Siellä oli vanhoja ja nuoria, kiinalaisista afrikkalaisiin ja brasilialaisiin. Hauskinta mun mielestä on se, että kaikki opetetaan ranskaksi. Se on jotenkin nurinkurista. Miten esim alkeiskursseilla ne reppanat ymmärtää mitään? Sunhan pitäisi perjaattessa osata ranskaa, jotta voisit ymmärtää kun sulle opetetaan sitä. Interesting.

Tänään ei siis ollut ihan mun päivä, joten nyt mä painun suosiolla pehkuihin. Bonne nuit!

Viisi ensimmäistä päivää viikonlopun jälkeen ovat aina raskaimmat

Viime viikonloppu tuli vietettyä yllätys yllätys Annecyssä. Mulla meni taas vaihteeksi unirytmi ihan sekaisin kun tuli vähän valvottua ja palloiltua Annecyn yöelämässä. Maanantai aamuna oli lievästi sanottuna melko tuskaa kirkoa itsensä sängynpohjalta jo puoli seitsemältä runsaiden 5 tunnin unien jälkeen.

Perjantaina Jenna pääsi poikkeukselliseti tosi aikaisin ja koska mun lapsenvahtikeikka peruuntui hyppäsin mä ratin taakse ja lähdin keskustaan. Me käytiin syömässä, kierreltiin ja otettiin yhdet pienessä irkkupubissa, jossa monilla aupaireilla ja opiskelijoilla on tapana käydä. Me luultiin kuulevamme jonkun puhuvan suomea ja pian kun yritettiin keskittyä kuuntelemaan alkoi tuntua, että kaikki puhui suomea. Ihanan vainoharhaisia oltiin, heh. Todennäkösesti siellä ei kukaan puhunut sanaakaan suomea. Tai noh, ei voi mennä vannomaan. Joku päivä istuskeltiin Annecyssä katupenkeillä ja arvosteltiin ohikulkevia, kunnes yht'äkkiä meidän vierestä kuuluu "Hei oottekste Suomesta?". Busted. Pieni maailma...

Ihan mieletön ukonilma oli myös perjantaiyönä. Me ajettiin J:n kanssa Cuvatin keskustaan ihailemaan salamointia. Koko taivas jatkuvasti vaan välähteli valkoisena, mutta missään ei jyrissyt. Se oli melko aavemaista.

Lauantaina lähdettiin seikkailemaan Geneveen, J ja mä. Etittiin mun kielikurssipaikka ja ekaa kertaa otin passin mukaan, wuhuu! Tosin Genevessä ei ole ilmaisia parkkipaikkoja ja arvatkaa kuka unohti Sveitsin frangit kotiin? Jep, eli ei paljoa parkeerattu. Löydettiin kyllä vahingossa Ikea kun seikkailtiin vähän harhateillä, kiitos ylihitaan navigaattorin, että sinne on joskus mentävä lihapullille.

Iltaa lähdettiin taas viettämään Annecyyn, yllä kuvassa näkyvään pubiin. Meitä oli kauhea porukka joka koko ajan kasvoi, kun kaverin kavereita ja niiden tuttuja ilmestyi paikalle. Meitä oli loppujen lopuksi 6 paikallista (Matthew, Alex ja muiden nimet meni ohi, heh), 5 suomalaista (Jenna, Matilda, Roosa, Wilhelmiina ja mä ja siis apua, miten täällä on näin valtavasti suomalaisia?), yksi suomenranskalainen Anton, Pernille, puolalainen Kamila ja belgialainen Cynthia. Oltiin melko random porukka siis ja oli tosi vaikea puhua ranskaa, englantia ja suomea yhtäaikaa. Lopulta mä vahingossa keskustelin enkuks Wilhelmiinan kanssa ja yritin puhua suomea Kamilalle. Näin.

Me lähdettiin melkein koko porukka vielä sen Antonin luo istuskelemaan ja höpisemään. Mä tajusin siellä ekaa kertaa kunnolla, että kai munkin ranska on oikeasti edistynyt. Mä jopa tajusin niiden nuorten keskusteluita ja saatoin nauraa mukana koska ymmärsin jutun, eikä niin kuin ennen, että nauran kun muutkin nauraa.

Sunnuntaina nukuin yhteen, ups. Se päivä oli muutenkin erittäin hidas ja en mä oikein mitään saanut aikaiseksi. Kävin vielä Annecyssä pyörähtämässä ja tulin ajoissa kotiin. Mun hostäidin mielestä mä olen aina Annecyssä (kai siinä jotain perää on) ja sanoikin lapsille, että jos Lotta joskus katoaa, niin me löydetään se Annecystä. Ei mun hostäiti taida ihan huumorintajuton olla. Tai sitten se oli vaan tosissaan. No ottaa nyt siitäkin selvää.

Sunnuntai-ilta kului Vain elämää, Tanssii tähtien kanssa ja lopulta Muumipeikko ja pyrstötähteä katsellen. Viimeisin oli kyllä ylivoimaisesti paras, heh. Mun tekisi mieli siteerata tyyliin joka toinen lause tähän, koska ne on olevinaan mun mielestä niiiin hauskoja, mutta ehkä mä säästän teidät siltä.

Promenons-nous dans les bois pendant que le loup n'y est pas

Miten musta tuntuu, että olen ihan yhtä väsynyt (jossen enemmänkin) nyt viikonlopun jäljiltä, kuin viikon. Ja mun kun oli tarkotus vaan olla easysti ja nukkua. Missä meni vikaan?
    Vaikka mä rakastan nukkumista yli kaiken (noh melkein ainakin) niin kiskoin itseni lauantaiaamuna aikaisin sängystä ylös ja lähdin perheen kanssa Geneveen. Perheen hoitaessa asioita, mä lähdin tutustumaan tähän mun lähikaupunkiin. Pakko sanoa, että tämä oli vain pikainen kurkistus. Geneve on liian iso kaupunki tutkittavaksi puolessa päivässä. Sainpas sentään tutustuttua kauppojen tarjontaan ja vähän näkemään Genevenjärveä. Kunnon turistikierros pitää vielä joskus tehdä erikseen. Niin ja shoppailusaldo on nyt virallisesti avattu!

Tuolla oli tosi paljon tommosia vihreita chillailutuoleja, joita tuossa kuvassakin näkyy. Harmi vaan, että ne oli melkein poikkeuksetta varattuja, muuten olisi ollut loistava tapa levätä hetki. Mä tosiaan ravasin aika edestakaisin yrittäessäni kartottaa tätä kaupunkia. Olisipa ollut askelmittari mukana, voisi leveillä suurilla lukemilla.

Näillä portailla mäkin istuskelin ja harmittelin, etten ollut ostanut itselleni patonkia tms evästä. Monet nimittäin pysähtyivät näille portaille syömään. Pakko myöntää, että olihan siinä kivat maisemat, vaikka vieressä vilisikin liikenne. Täkäläiset käyttävät muuten tööttiä vähän turhankin innokkaasti. Jossei vihreän valoen vaihtuessa lähde samalla sekunnilla renkaat ulvoen kiihdyttämään, alkaa takana soida kaunis tööt-kuoro. Nimimerkillä kokemusta on.

Sunnuntaina mä jouduin luopumaan myös myöhään nukkumisesta, sillä lähdettiin kyläjuhliin vuorille. Ruokaa, juomaa, upeita maisemia ja kovaäänisiä ranskalaisia, mitäs sitä muuta tarvitsisikaan.

Harmi kun eilenkin oli niin pilvistä. Olisin muuten saanut upeita kuvia Alpeista. Vaikka vähän siellä pilvien keskellä  oltiin, niin kyllä tästä  kuvasta selvän saa. Vai? Alhaalla siis Geneve ja Genevenjärvi. Kotiin ajettaessa näin myös Annecyn tuolta yläilmoista. Aloin kiireesti kaivaa kameraa esiin, mutta kun sen repun pohjalta löysin oli Annesyn ilmakuva vaihtunut vuorilla laiduntaviin lehmiin. Just my luck. No menen varmasti uudelleen vielä seikkailemaan vuorille. Ehkä pyörällä, saisi mukavan reisitreenin.

Tuo oikeassa reunassa näkyvä rakennus oli meidän päämäärämme. Ei hullummat maisemat sillä tilalla ole ollut, vaikka kieltämättä kirjaimellisesti keskellä ei mitäänhän se sijaitsi.

Jep, ne lehmät. Niitä riitti noilla rinteillä. En kyllä olisi uskonut ikuistavani Geneveä ja lehmiä samaan kuvaan, mutta voilà niin vain kävi.

Ja ihan vain sen kunniaksi, että mulla soi taukoamatta ranskalaiset lastenlaulut päässä, mä valitsin tuon laulun otsikoksi. Mutta voisiko joku sammuttaa tämän soittimen mun päästä, s'il vous plaît?