Viime aikoina on tapahtunut paljon.
Olen pyörinyt tunnevuoristoradassa ylösalaisin ja yrittänyt tasapainoilla kiireisen arjen kanssa. Olen saanut paljon uutisia, hyviä ja huonoja. Olen tehnyt päätöksiä, jotka saavat perhoset lepattamaan vatsanpohjassani. Olen rikkonut lupauksiani ja tehnyt uusia. Olen itkenyt itseni uneen.
Viime aikoina on todella tapahtunut paljon.
Mä olen aina puhunut, että eniten pelkään täällä ulkomailla ollessa, että jotain peruuttamatonta tapahtuisi mun läheisille Suomessa. Ja mä en olisi paikalla. Muutama päivä sitten mä sain puhelun, joka teki mun peloista totta. Uutisen, joka sai mut makaamaan kahteen asti päivällä peiton alla yleisenä olotilana tyhjyys. Mun isöäitini on poissa.
Mä juttelin hostisän kanssa kun viimein uskallauduin palaamaan peiton alta takaisin tähän maailmaan. Esitin vahvaa, kyllä mä pärjään. Mä katsoin ehkä kymmenen jaksoa Frendejä, ajatellen sen sulkevan mukavasti todellisuuden mun ympäriltä. Lopulta musta kuitenkin tuntui, että oli poistuttava neljän seinän sisältä. Ajelin metrolla keskustaan, kaikki oli ihan hyvin ennen kuin vanha harmaahapsinen nainen istuutui mua vastapäätä ja kyyneleet alkoivat taas virrata pitkin poskiani.
Näin Shannonia (mun irkkukaveria), kävin elokuvissa, juttelin niitä näitä. Mutta silti mikään ei oikein tuntunut miltään. Katsottiin oikein aivot narikkaan leffa ja joka kerta kun naurahdinkaan, tunsin piston sydämessäni. Tässä päivässä ei ollut mitään hauskaa. Ei mulla ole mitään syytä nauraa.
Näin illalla vielä Piaa, sillä oli jotain mieshuolia. Pia itki, minä itkin, katsoimme Greyn Anatomiaa ja sielläkin kaikki itkivät. Illalla poltin kynttilää ja kuuntelin Kristian Meurmanin Lapin Kesää täysillä kuulokkeista. Seuraavana aamuna heräsin silmät turvonneina ja puolikuurona.
Mutta heräsin vähän parempaan päivään.
Päivään, jossa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Näin Brittanyä, mun jenkkiystävää, joka muutti Norjaan viime vuoden lopulla. Tuntui, kuin Brit ei olisi koskaan lähtenytkään. Juttelin mun viime vuoden hostäidin kanssa ja sovin matkasta Annecyyn. Kävin läpi kaikki ne tuhannet kuvat viime vuodelta valiten parhaat palat valokuva-albumia varten. Ja puolenyön jälkeen istuin koneella tuijottamassa matkalippujani Annecyyn. Hetken jo emmin, en mä haluakaan, en mä uskalla palata. Ja sitten painoin vahvista ostokset -nappia.
Siinä se oli. Perhoset palasivat mahaan ja lievä paniikkikin sekoittaa pakkaa. Mä todella palaan kotiin nyt pääsiäiseksi. Tai yhteen näistä kodeistani täällä maailmalla. Nään "mun" lapset taas. Mun huudit. Mun vuoret ja mun kodin. Ja kaikki ne tunteet, jotka tulen varmasti kohtaamaan.
Olen ollut melkoinen tunnehirviö viimeaikoina. Ja samalla linjalla taidetaan jatkaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti