Un Samedi presque parfait

Previously on this blog: nukkumista, hortoilua ja uusia ihmisiä Pariisin urbaaneissa maisemissa. Lue täältä.

Tänään siis luvassa PART 2 - Avec maman

Jeudi 16 Avr.

Matkustin ensimmäistä kertaa metrossa yksin. Yhtäkkiä kaikki ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä ja jokainen minua päin huojahtanut kanssamatkustaja oli varmasti taskuvaras. Mä en ole mitenkään vainoharhainen, en toki. Ihan muuten vain puristin laukkua kädessä rystyset valkoisina.

Treffasin maman Boul. St. Michelin päässä ja lähdettiin hortoilemaan pikkukujille. Tsekattiin kaikkien tuttujen pikku elokuvateattereiden ohjelmisto, mutta jotenkin mikään ei tuntunut sopivan torstai-illan tunnelmaan. Jalat veivät lopulta hotellille. Mä virittelin kotielokuvakatsomoa sängynpäähän ja äiti asetteli kaupasta saaliksi tulleita pikkusuolaisia sieviin kuppeihin. Yöpuku päälle, peiton alle ja Intouchables-leffa pyörimään.

Vendredi 17 Avr.

Päivä jona minun teinivuoteni päättyivät. 20-vuotta lasissa. Onko huolestuttavaa jos tunsin oloni vanhaksi.
Sain herätä Paljon onnea vaan-laulun säveliin ja pari kivaa synttäriyllätystäkin olivat löytäneet tiensä meidän hotellihuoneeseen. Kuten viime vuonna, mä jouduin sain päättää kaiken. Eihän siitä meinannut mitään tulla, minä kun en ole kykeneväinen päätösten tekoon. Epämääräinen hortoilu on mulle kuitenkin tyypillistä, joten sillähän me alotettiin.

Käveltiin pikkusaarelle ja eksyttiin puolivahingossa ihanaan ruokapaikkaan. Maman tilasi meille synttäridrinkitkin ja niitä kilistellen vietettiin keskipäivä ruokataivaassa.

Me kilisteltiin Rue de Rivolin kahvilassakin melkopahoilla limudrinkeillä kun kerättiin voimia edessä odottavan kauppameren valloittamiseen. Jo parin kaupan jälkeen me kuitenkin luovutettiin. Jalat huusivat hoosiannaa loputtomasta hortoilusta ja kellokin näytti uhkaavasti iltaa. Mun saldona oli kahdet ihanat kesäkengät.

Huijattiin ja mentiin metrolla hotelille lukemaan.

Pyörittiin latinalaiskorttelin illassa ja nuuhkittiin ravintoloista leijailevia tuoksuja. Lopulta päädyttiin edullisen sipulikeiton ja kauniiden pöytäliinojen (seriously mom...) huijaamina symppikseltä tuntuvaan ravintolaan. Keitto oli hintaansa nähden hyvää, pääruuaksi valittu simpukka-annos oli totaalinen floppi ja jälkkäri ei ollut suurenmoinen makuelämys. Silti se oli juuri täydellinen lopetus päivälle. Me keskusteltiin henkeviä maman kanssa, ilta oli lämmin (ainakin lämpölamppujen alla) ja jaloissa loistivat uudet pariisilaiset korot.

Samedi 18 Avr.

Perjantaina mun epämääräinen päiväsuunnitelma ei ollut tuottanut loppujen lopuksi ihan kauhean tapahtumarikasta syntymäpäivää, vaikka se yksinkertaisuudessaan olikin erittäin bueno. Lauantaina tarkoituksena oli siis oikeasta saada jotain aikaan. Ja oh boy we did.

Säästettiin aamiaiskuluissa ja napattiin lähi-boulangeriesta croissantit, suklaahippu-mitkä-lie-pullat ja muita herkkuja. Koska matkan varrella ei oikein ollut sopivaa puistoa, johon pistäytyä eväsretkeilemään, istuttiin me Pantheonin portailla. Tai no Pantheonin edessä olevan bussipysäkin rotvallinreunalla, koska siihen paistoi aurinko. Close enough.

Huristeltiin metrolla keskelle Champs-Élyséesin kuhisevaa keskipäivää. Auringonpaahde ajoi meidät puolivahingossa elokuvateatterin viileyteen ja voila, mentiinkin seuraavan näytökseen. Se sattui olemaan Cendrillion (tuhkimo). Ihan mahtavaa; minä, maman ja kymmenen pikkutyttöä vanhempineen hihitettiin prinsessatarinalle.

Häpeäkseni tunnustan, että Pariisissa yhtenään ravaavana ihmisenä en ole kertaakaan eksynyt riemukaaren huipulle. Asia oli siis lopultakin korjattava ja olihan sieltä yläilmoista mukavat maisemat.

Oltiin edellispäivänä nähty lyhtypylväässä mainos Vivaldin 4 saisons -konsertista tälle päivälle. Tajuttiin riemukaaresta laskeutuessamme ehtivämme siihen - jos juoksemme. Ja mehän juostiin. Puskettiin kyynerpäät edellä metrotunneleissa, tapeltiin kirkon (jossa konsertti olisi) sijainnista kun kummallakaan ei ollut karttaa ja ehdittiin yllättävää kyllä minuutilleen paikalle. Pilvissä olleet lipun hinnat saivat meidät kääntymään nyreissään kirkon ovilta takaisin ulos. Pyörittiin vähän epätoivoisesti ympyrää kirkon edessä käsiä heilutellen. Katsottiin haikeina sisään viime tingassa hiipiviä ihmisiä ja lopulta kun ensimmäiset sävelet alkoivat jo kuulua me repäistiin ja ostettiin ne liput. Ei se enää siinä konkurssissa tuntunut, mun budjetti kun romahti jo Forever21:ssa.

Todellakin hintansa väärtti. Mä en vapaa-ajallani paljoa klassista kuuntele, mutta livenä se on aika upeaa. Me yritettiin epätoivoisesti arvuutella mikä vuodenaika oli milloinkin äänessä. Äiti väitti kaikkien olevan syksy, minä taas olin varma niiden olevan talvi. Mihinköhän ne kesä ja kevät jäivät? Pitäisiköhän perehtyä vähän tarkemmin.

Me käveltiin hotellille hämärtyvässä Pariisin illassa, Shakespeare & companyn kautta. Yllätin itseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. Ehkä johtui siitä, että aikaa oli vain parin minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ei sillä, hetken jo seisoin jonossa random itsensäetsimis-kirja kädessä. Ehkä ihan hyvä, että se lopulta jäikin sinne hyllyyn.

Dimanche 19 Avr.

Sunnuntaisin Pariisikin vähän hiljenee. Me pakattiin kirjat laukkuun ja suunnattiin Luxembourgin puutarhaan. Syötiin ihanan kevyet salaatit, säälittiin vanhaa kömpelöä tarjoilijaa ja mulkoiltiin röyhkeitä turisteja. Lopulta suunnattiin Luxembourgin hiekka-alueen ikuisen tuolisodan ytimeen. Saatiin varastettua tuolit, jalkatuolit (nekin tarvitsevat oman tuolin, ehdottomasti) ja asettauduttiin aurinkoon.

Kierreltiin epämääräisesti illemmalla vanhoja kortteleita ja pikkukujia etsien äidin lukeman Pariisiin sijoittuvan kirjan tapahtumapaikkoja. Mäkin haluan nyt lukea sen. Tiedämpähän täysin millaisessa talossa päähenkilö asuu, mitä reittiä hän kulkee kuvittelliseen työpaikkaansa ja millaisia ne kirjan kadut todellisuudessa ovat.

Iltaruoka syötiin ihan taivaallisessa ravintolassa Latinalaiskorttelissa. Oh mon Dieu sitä ruokaa. Sanat eivät riitä kuvamaan sitä makujen taivasta.

Lundi 20 Avr.

Syötiin aamiainen puistossa lähellä Invalidikirkkoa. Pulut terrorisoivat meitä, mutta jättivät muut puistossa oleskelevat (pariisilaiset?) rauhaan. Aika pahaa turistirasismia puluilta.

Rodin-museo oli suljettu, vaikka mä olin yrittänyt vahvasti väittää toisin, joten siirryttiin vieressä komeilevaan Invalidikirkkoon ja sen museoihin.

Napoleonin hauta

Iltaruoka syötiiin mun ja Hannan vakkaripaikassa. Tarjoilija tunsi jo meidät ja meidän menujen säätöyritykset, hups.

Tänä iltana ehdittiin vihdoinkin kunnolla Shakespeariin. Mä yritin välttää mielitekoja (ne vajaa parikymmentä kirjaa veivät jo ihan tarpeeksi painoa mun matkalaukussa) ja haahuilin yläkerran lukuhuoneeseen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu, pari kirjojensa maailmaan uppoutunutta lukijaa ja hiljaa kehräävä kissa. Mä löysin hektisestä Pariisista pienen kolkan, jossa aika tuntui pysähtyneen. Mä tiesin, jos koskaan löytäisin itseni asumasta Pariisissa, että se pieni huone Shakespeare & companyn yläkerrassa, käytävän päässä olisi mun pakopaikkani. Paikka jossa voisin olla ihan hiljaa ja rauhassa. Lukea kirjaa ja kuunnella viereisestä huoneesta hiljaa kuuluvaa pianonsoittoa.

Mardi 21 Avr.

Päivä, jona Hanna teki comebackin. Me istuttiin maman kanssa seesteisesti aamiaisella kun hotellin mukulakiviseltä pihatieltä alkoi kuulua kauheaa ryminää. Mä laskin kirjan kädestäni. Ääni ei voinut ollu kuin Hanna kahden matkalaukun, cabinlaukun ja tietokonelaukun kanssa. Melko säälittävä näky jos totta puhutaan. Pakko kyllä nostaa hattua, että se oli selvinnyt itsekseen  kolmesta metrovaihdosta sellaisella muuttokuormalla. Kai sitä oli ohimenneet gentlemannit autelleet sentään.

Kierreltiin juutalaiskorttelia. Poikettiin extempore johonkin museoon/näyttelyyn ja yllättävää kyllä päästiin omituisesti livahtamaan lipunmyynnin ohi maksamatta. Ehkä se olikin ilmainen, who knows. Siellä oli sisällä kuitenkin aika tappavan kuuma joten käytiin lopulta lähinnä vaan vessassa ja jatkettiin matkaa.

Me syötiin Falafelia äidin nuoruuden Israel-aikojen kunniaksi. Sotilaita parveili alueella rynnäkkökiväärit olallaan ihan ahdistavan paljon. Niihin ei meinaa suomalaisena millään tottua.

Illalla mentiin Pariisiloman lopun kunniaksi Seine-risteilylle. Mä olin joskus aikoja sitten ollut vastaavalla risteilyllä, mutta silloin en ehkä ymmärtänyt oppaan puhetta kauhean kattavasti, joten taas vähän viisaampana painoin illalla pääni tyynyyn.

Mercredi 22 Avr.

Mä lähdin aikaisin aamulla kohti Gare de Lyonia. Halasin puoliunista Hannaa (joka punkkasi mun ja maman hotellihuoneessa viimeisen yönsä) hyvästiksi ja sain sen puhuttua viemään muutaman mun leffan suomeen. Äidille delegoin varmaan kymmenen kilon edestä villapaitoja ja kirjoja. Lähdin siis hieman kevyemmällä laukulla kohti Annecyä (jossa odotti vielä Carrefourin-kassillinen tavaraa, oh merde). Maman auttoi mut ja muuttokuorman Gare de Lyonin asemalle. Mä epäaamuihmisenä en paljoa jaksanut keskustelua vääntää, joten me istuttiin molemmat omissa maailmoissamme asemakahvilassa, kunnes mä lähdin metsästämään junaani.

Junaani, joka hajosi kesken matkan. Toista tuntia seisottiin keskellä ei mitään, konnarin kiertäessä vaunuja ja selittelemässä jotain epämääräistä junan vaihtamisesta. Mun takanani oleva nainen alkoi itkeä ja huusi, että ei hän pysty vaihtamaan junaa kaiken tavaramääränsä kanssa. Siinä vaiheessa munkin niskaan alkoi muodustua kylmää hikeä. Vähän tökkien ja hitaasti me lopulta jatkettiin matkaa. Konnari ei paljoa selitellyt, käski vain pääteasemalla hakea korvausta lipusta (korvausta, jonka mä lopulta unohdin hakea, damn!).

Mutta kun mä aloin nähdä vuoria horisontissa, mut täytti ihana tunne. Olin kotona, mun ranskankotikaupungissa, vuorien keskellä.

PS. Suuri hatunnosto niille, jotka ovat oikeasti lukeneet tämän järkyttävän pitkäksi venähtäneen postauksen loppuun asti! Pahoitteluni ytimekkyyden puuttestani.

Paris dort jamais

Täällä taas. Tässä vähän pääsykokeet ja muut projektit saanut pidettyä mut poissa internetin ihmeellisestä maailmasta. Ihan tosi, en ole edes tv:n edessä ehtinyt rapistua. Nyt sitten molempi parempi, telkku huutaa vieressä.

Mulla olisi siis pari viikkoa Pariisielämää uudelleen elettävänä, here we go: PART 1 - Avec Hanna

Samedi 11 Avr.

Me rehattiin laukkujamme juna-asemalta ehkä kymmenen metriä ennen kuin epätoivo alkoi päästä voitolle. Keskustelu muuttui kiroilemiseksi mukulakivikadulla ja kun Hannan tavaratorni luhistui keskelle suojatietä päätettiin me luovuttaa. Kolmisen kilsaa hotellille sillä muuttokuromalla tuntui mahdottamalta. Metro tuhansine portaineenkin oli poissa laskuista. Sinne metron sillisalaattiin hyvä kun saa itsensä joskus mahtumaan, mutta että vielä muuttokuorman kanssa? No way in hell.

Me yritettiin taksijonossa kysellä kuskeilta mitäköhän maksaisi sinne muutaman kilsan päähän mennä, mutta vastaukseksi saatiin naaman edestä suljettu ovi, vihaisia katseita ja silmien pyörittelyä. Yksikin kuski vastasi meille: "En tunne osoitetta, menkää pois". Siis anteeksi, mutta mitä? Lopulta yksi kuski pyysi meitä odottamaan vähän kauempana, että saataisiin kamat rauhassa autoon. Me kiltisti odotettiin ja kuski hurauttaa lopulta vain tyynen rauhallisesti ohitse. Mulla paloi siinä vaiheessa totaalisesti hermo. Minähän sitten kävelen perhana, enkä maksa lanttiakaan typerille taksikuskeille. Operaatio matka hotellille siis alkoi.

Puittethan olivat seuraavat: Meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä, eikä meillä ollut karttaa. Tiedettiin vain hotellin lähimmän metropysäkin nimi. Sen avulla kyseltiin apua. Hämmentävää kyllä ihmiset osottelivat vuorotellen ihan eri suuntiin. En tiedä kuinka paljon me lopulta kuljettiin harhaan tai pyörittiin ympyrää kiitos muka-tietävien pariisilaisten. Syyhän ei ollut meidän olemattomassa suuntavaistossa.

Kaksi tuntia, kaksikymmentä epätoivon hetkeä ja kaksisataa kirosanaa myöhemmin me ihmeen kaupalla löydettiin hotellimme. Tosin en tiedä voiko sitä edes hotelliksi kutsua.

Me maattiin huoneessamme neljän seinän sisällä alkuiltaan asti, yksinkertaisesti liialti matkan rasittamina ja käsiparat raahaamisesta särkien. Kyllä me lopulta vedettiin parempaa päälle, korkkarit jalkaan ja huristeltiin metrolla keskustaan.

Korkkarit, big mistake, huge! Illalla madeltiin Lidlin kautta hotellille. Jalat olivat niin kipeät ja joka paikkaan sattui. Mä olisin antanut mitä vaan, että olisin saanut jäädä siihen maahan makaamaan, keskelle Lidlin vihannesosastoa.

 Dimanche 12 Avr.

Nukuttiin kuin siat pienenä. Ei herätyskelloa, verhot ikkunoilla. Ei me muutenkaan paljoa kelloa katseltu. Käveltiin Seinen rantaa ja bongailtiin maratonareita. Toiset olivat juuri juosseet yli neljäkymmentä kilsaa ja itsellä meinasi kuumudessa voimat loppua pelkästä sunnuntaihaahuilusta.

Koska oltiin niin ahkeria ja käveltiin ehkä viisi askelta, päätettin me palkita itsemme vähän markkinaherkuilla. Ensimmäinen koju, irttareita. Loistava idea. Hanna otti kauhan käteen ja me alettiin innoissan lappaa karkkia pussiin. Kassalla iski järkytys, 20 euroa irttareihin, kymppi per nuppi. Ja mulla kun piti päiväbudjetti ruuan suhteen olla kympin luokkaa. Harkitsin hetken pakoon juoksemista. Meni kyllä pasmat vähän sekasin, eikä tehnyt mieli edes syödä niitä maailman ylihinnoiteltuimpia karkkeja. Olisivat nyt olleet edes hyviä.

Illalla päädyttiin leffaan. Oltiin jo lauantaina tapeltu leffalippuautomaatin kanssa, mutta luovutettiin väsyneinä aika nopeasti. Nyt mentiin suosiolla suoraan tiskille. Mä vastailin vanhan tapani mukaan puolihuomaamattomasti vaan "oui oui" myyjän puheille. Lähdin jonkun kanta-asiakaskortin kanssa pihalle sieltä.

Lundi 13 Avr.

Päivän suunnitelma: ei suunnitelmia. Ajettiin metrolla Rue de Rivolille ja eksyttiin puolivahingossa suoraan Forever 21:iin. Oh mon dieu. Meinasi tulla paniikki, että ehtiikö sitä varmasti sovittaa kaikki vaatteet ja kiertää kaiken ja mistäs budjettimatkasta mä olinkaan aikasemmin maininnut. Kyllä mä sieltä ison kassin kanssa varmaan viisi vuotta myöhemmin selvisin ulos. Hannakin taisi koko budjettinsa käyttää silmiä räpäyttättä.

Pariisissa tapaa tuttuja! Maailma on pieni.

Me suhailtiin varmaan yhden carnet:n (10 metrolippua) verran eestaas metrolla. Eksyiltiin isoilla asemilla, hypittiin vähän porttien ylitse ja pakkosurvouduttiin sillisalaattiin muiden metrokulkijoiden sekaan. Mä en tajua miten sitä iltaisin jalat on aina puutunut ja askeltakaan ei jaksaisi ottaa vaikka metroakin tuli käytettyä vähän luvattoman paljon.

Illalla ostettiin netti hotellilta. Vihdoinkin yhteys ulkomaailmaan ja mahdollisuus blogin aktiiviseen toimintaan. Ja mitä mä tein? Mä vain kuuntelin spotifytä ja naureskelin aivottomille videoille youtubessa. Se siitä aikaansaamisesta.

Mardi 14 Avr.

Jos sitä saisi jotain järkevää aikaiseksi, oli ajatus aamulla. Oltiin sovittu treffit Jaanan, Pariisissa majailleen aupairin, kanssa. Koska Hanna ja minä ei selvästi kumpikaan olla mitään aamuihmisiä ja minä varsinkaan saa mitään aikaiseksi muuta kuin hidastetulla teholla, oltiin me tyylikkäästi myöhässä. As always.

Illalla taas lähdettiin ihailemaan Sacré Coeuriä. Sekoiltiin matkalla vähän metrossa. Metro oli ihanan tyhjä, jossain taisi olla ikkuna auki, kun kävi niin mukava läpivetokin. Puolessa välissä matkaa huomasin meidän menevän väärään suuntaan. Jäädään seuraavalla pois, me sovittiin. Tai sitten sitä seuraavalla. Päätepysäkillä noustiin pois ja ajateltiin vaihtaa suuntaa. Meidän oli pakko mennä exittejen kautta ulos ja maksaa uudella lipulla ittemme takaisin. Laiskasta mielestä kärsii kukkaro. Kyllä me sinne kirkkoonkin lopulta päästiin. Vähemmän turisteja kuin viimeksi, yksikään kaupittelija ei hyökännyt kimppuun ja ihan melkein liikutuin katsellessani kirkossa käynyttä vanhaa naista. Nuori mies sen talutti taksista kirkkoon rukoilemaan. Jotenkin kaunista, että turisteista, rappusista ja myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mummo näki vaivan tulla juuri Sacré Coeuriin.

Montmartnella, köyhiä kun ollaan, tilattiin puoliksi tarjouksessa olleita simpukoita. Kun oltiin jo tilattu, alkoi paniikki iskeä. "Mitä jos ne on ihan kamalia, mitä jos niitä ei saa syödyksi, ehkä mun sittenkin tekisi jotain muuta mieli..". Hämmentävää kyllä, me taisteltiin viimeisistä paloista ja muutenkin syötiin melkein kauhomalla, ihan vaan koska nopeat syövät hitaat.

Mercredi 15 Avr.

Koska ei jaksettu tuhlata rahaa enää metrolippuihin, päätettiin me kävellä keskustaan. Oltiin ihan hukassa aluksi, käveltiin melkein päinvastaiseen suuntaan, mutta löytyi se oikea reitti sitten lopulta. Kysyvä ei eksy. Kartankäyttöhän on ihan yliarvostettua.

Place de la République ja Je suis Charlie lappuja

Matkalla syötiin pizza puokkiin vaikka ei ollut edes nälkä. Ihan vain kun niin halvalla sai, vitosella mikä pizza vaan.

Myös pakastekaupasta oli ihan välttämätöntä ostaa paketti pikkutuuttijätskejä. Ja pakkohan nekin oli syödä ettei sulaisi.

Mun äiti lensi sinä päivänä myös Pariisiin ja me vietiin Hannan kanssa innoissaan maman syömään meidän vakkaripaikkaan. Noh. Sipulikeitto oli niin suolaista, että se oli pakko vaihdatuttaa, tarjoilija toi äidille kaksi jälkiruokaa, muttei pääruokaa ja mun piti mennä hakemaan sisältä lusikat, nekin kun unohtuivat. Ei ihan mahtava ensivaikutelma mamalle.

Loppuilta meni sitten korttia lätkiessä Jaanan kämpillä. Reilua, että toinen saa pytyllä istuessaankin tuijotella Eiffelin tornia. Tosin kattostudio kun oli ylimässä kerroksessa, ei hissiä. Meinattiin Hannan kanssa kuolla ihan pelkästä ylöskiipeämisen ajatuksesta. Kun oltiin saatu taas hengitys kulkemaan porrasspurtin jäljiltä, pelattiin me korttia, syötiin hyvin (ruoasta ei tänä päivänä tainnut olla pula...) ja juteltiin. Ihana tutustua kunnolla uusiin ihmisiin. Siitähän voisi tehdä ihan pysyvän tavan. Vai onko se jo?

Jaana sai mut innostumaan taas Irlannista. Irland, I will go there. One day...

Jeudi 16 Avr.

Muuttopäivä. Kamat kasseihin ja menoksi. Ei tosin niin yksinkertaista. Mä taistelin hammas irvessä valtavan matkalaukkuni kanssa ja Hanna-parka rehasi mun miljoonaa pikkunyssäkkää. Herätettiin hämmästeleviä ja sääliviä katseita metrotunneleissa. Välillä teki kyllä mieli heittää se laukku metron alle ja jatkaa matkaa kahta kättä heilutellen.

Meillä meni yli tunti kahden vaihdon metromatkaan. Ei mikään päätähuimaava vauhti, mutta kaikki kamat ehjänä perillä ja raajat tallella. Mun ja maman hotellihuone oli kuin sviitti Hannan ja mun murjuhotellin jälkeen.

Syötiin ihanassa kakkukahvillassa kolmisteen kunnon kakkupalat mun synttäreiden kunniaksi. Täyttäisin 20 seuraavana päivänä. Mä valitsin suklaakakun, joka oli kuivaa. Äiti ja Hanna ottivat porkkanakakun, joka oli taivaallista. Niin mun tuuria taas.

Me käytiin ostamassa Hannan kanssa vielä kahdestaan sille toinen matkalaukku. Hanna taisi luovuttaa nyssäköiden rehaamisen suhteen ja päätti ostaa suosiolla toisen ison laukun. Taisi olla intoa päästä jo pakkaamaan, sillä kun oli oma hotellinmuuttopäivä vielä edessä seuraavana aamuna. Erottiin siis koruttomasti metroasemalla. Lähdettiin samaa linjaa eri suuntiin. Mä yritin huitoa ja heilutella toiselta puolelta laituria, ihan vaan huitomisen ja heiluttelun ilosta, mutta Hanna tuijotteli vaan varpaitaan. On mullakin siinä kaveri. Kunhan skoijaan, je t'aime Hannabanana.

To be continued...

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

Home sweet home

Mitä kaikkea mahtuu kahteen viikkoon? Suuret oli suunnitelmat, mutta toteutus vähän tökki. Niin ja tunnollisena työntekijänä mä tietenkin sairastuin sitten ihan kunnolla heti loman alettua. Mä vietin kuumehouruissa joulupyhät ja yskä alkoi vedellä viimeisiään vasta lähtöä edeltävänä viikonloppuna. Onnistuin mä silti välillä poistumaan neljän seinän sisältä, viettää laatuaikaa porukoiden kanssa, nähdä mun ihania, vajaita kavereitani, höntsyillä Tampereella, reissailla mun siskon luo, käydä ratsastamassa ja viettää kissatätipäiviä.

Mä liukuvärjäsin myös mun hiukset, kuten kollaasikuvasta näkyy. Jos ei ennen ollut kuivat latvat, niin nyt ainakin sitten on. Mutta tykkään kyllä tosi paljon. Meillä oli äidin kanssa ihana äititytär-päivä. Käytiin jalkahoitajalla, kampaajalla, syömässä meidän vakikahvilassa ihanat salaatit ja lopuksi leffaan. Teki terää siinä jouluhälinöiden keskellä kunnon rentoutumispäivä.

Uusivuosi vierähti Tampereen yössä seikkaillen. Me luisteltiin katsomaan keskiyöllä ilotulitustakin. Oli ihan sairaan liukasta. Sitä sai roikkua kavereissa kiinni, ettei lemannut joka askeleella.

Mä olin vähän pelännyt, etten enää osaisi olla kotona. Taas vaihteeksi turhaan. Korkeintaan kolme minuuttia ehdin kotona olla, kun jo tuntui kuin koko syksyä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kyllä ollut ongelmia kotiutua. Mä taas asuin yökkäreissä päivät, söin jääkaapista mitä halusin, milloin halusin ja makasin vaikka lattialla jos siltä tuntui. Ainoa, mikä tuntui todella oudolta oli se, että julkisilla paikoilla kaikki puhuivat suomea. Enkä mä päässyt siitä ihmettelemisestä koko kahden viikon aikana eroon. Kahdessa viikossa onnistui myös loistavasti käydä kolme kertaa elokuvissa ja muutenkin katsoa vähintäänkin joka ilta jonku leffa. Heh.

Ekana aamuna heräsin siihen, että mun sänky oli valloitettu. Mä olin liiskaantunut seinää vasten, mun ronttikissani löhöile leväasti puoliksi mun selän päällä ja toinen kissa oli valloittanut jalkopään. Oli mulla niitä karvakasoja kyllä ikävä. Kissoja siis, kissankarvoja ei. Kivasti aloin taas muistaa miksen kotona kauheasti käyttänyt mustia vaatteita.

Kahdessa viikossa ehti paljon Toisaalta taas tuntuu, ettei mitään tullut tehtyä. 

Illan viimeinen hetki

Mä sitten vaivuin täällä blogin puolella juoluloman viettoon mitään ilmottelematta ja anteeksi pyytelemättä. Nyt mä olenkin taas Ranskassa ja istun siinä samassa paikassa kuin kaikkina iltoina viime syksynä. Pari viikkoa Suomessa menivät pikakelauksella, siltä ainakin tuntuu. Siitä joskus toiste lisää.

Viime viikonloppuna mä taas hyvästelin kaikki kaverit, sukulaiset ja perheen. Tänään lensin tänne. Fiilikset ovat olleet aika... neutraalit, jotenkin mä vain menin virran mukana. Kun kerran on jo lähtenyt ja jättänyt kaiken, ei se ollutkaan niin vaikeeta tehdä uudestaan. Nyt mä palasin tuttuun rutiiniin, tuttuun perheeseen ja tuttuun paikkaan.

Mä luulin, että kaipaisin Ranskaan, mutta ei. Mä  en montaa ajatusta mun ranskanelämälle joululomallani luonut. Ehkä korkeintaan nyt viime päivinä. Mä myös luulin, että lähtö olisi vaikea. Mutta ei. Oikeastaan oli ihan kiva tulla takaisin. Tytöt olivat hereillä vielä, vaikka myöhään tulinkin ja oli ihana nähdä niitä taas. E oli ihan innoissaan ja ei malttanut millään mennä nukkumaan. Se vielä pimeestä huoneestaankin huuteli kaikkea mun perään. Musta oli myös kiva taas puhua ranskaa (huh mä vielä osasin sitä, vaikka vähän pelkäsin unohtaneeni kaiken) ja kuulla ihmisten ympärillä puhuvan sitä. Enkä malta odottaa viikonloppuun, että näen kaikki kaverit ja Annecyn!

Tänään olen reissanut aamusta alkaen, eikä mun viime öiset unet olleet mitenkään ruhtinaaliset. Ei muuten, sillä mä aika kiitettävästi maksoin univelkojani joululomalla. Päivät koostuivat aika pitkälti nukkumisesta, löhöilystä, lepäilystä ja muusta yleisestä horrostamisesta. Hyvä kun välillä poistuin makuuasennosta. Pointti nyt kuintenkin oli se, että mä siirryn tästä lempiharrastukseni (nukkumisen) pariin. À tout de suite ihmiset!

La fête d'Halloween

Happy Halloween witches! Mulla on ihan mahtava päivä takana, valehtelematta yksi parhaimpia päiviäni täällä.

Aamu nyt ei ollut paljoa sen helpompi kuin viime aikoina muutenkaan. Aamut nyt ole koskaan mitään herkkua. Mä olen täällä ihan kyllästymiseen asti painottanut miten mun sisäinen kelloni herättäisi mut aina vasta kun aurinko on varmasti jo kohonnut taivaalle ja kellon viisarit osuvat kaksilukuisiin numeroihin (en voinut sitten yhtään vaikeemmin muotoilla). Ei sillä, etteikö musta olisi kiva olla aamuvirkku. Voisi tehdä ennen puoltapäivää jotain muutakin kuin nukkua tai haaveilla nukkuvansa.

Kun oltiin lasten kanssa kaikki aamutoimet tehty, mä annoin niiden katsoa lastenohjelmia Tiesin, että zouzou:lla (aamulastenohjelmakanava) olisi kaikissa piirretyissä Halloween teemana. E on ollut ihan super innoissaan tästä Halloweenista, osittain mun innostamana. Mitä menin lupailemaan kaikkea spesiaalia. En ole koskaan oikestaan itse Halloweenia juhlinut, niin innostuin itsekin ajatuksesta. Eilen E:n ensimmäinen lause herättyä oli, että "huomenna on Halloween" ja tänään hyvä kun sain huoneeni oven auki kun jo alhaalta kuului "Bonne fête d'Halloween!" (suom. Hyvää Halloweenia/Halloween-juhlaa). Mä nuokuin siinä kun lapset tuijottivat telkkua ja yritin kerätä voimia, että jaksaisin alkaa touhuta. Kyllä mä lopulta kiskoin itseni sohvan pohjalta ylös, pistettiin tv kiinni ja mä aloin etsiä DIY Halloween juttuja.

Sitä oli kohta talo kun pyörremyrskyn jäljiltä, kun oli kynät ja maalit ja vesivärit ja kaikenmaailman piirrustusvälineet levitelty ympäri olkkaria. Paperinsilppua oli joka paikassa ja maalia sain lopulta pyyhkiä jopa ikkunoista. Mutta hauskaa oli. Tehtiin kummitusjonokoriste (mikä lie), roikkuvia lepakoita, hämä-hämä-häkki ja maalattiin lasiset tuikkukupit. Popitettiin myös ranskalaisia Halloween lastenlauluja. Löysin ehkä alle kymmenen eri kappaletta ja niitä on nyt tänään kuunneltu enemmän kuin tarpeeksi. Lähteeköhän nämä korvakärpäset enää ikinä pois?

Käytiin vähän aamupäivällä kävelylläkin ja ostamassa Boulangeriesta leipää, ettei ihan koko aamupäivää sisällä kökitty. Täällä on ilmat taas lämmennyt ja mun uusi talvitakki ei ole paljoa päivän valoa viime päivinä enää nähnyt. Ehkä ihan hyvä niin, toistaiseksi.

I:n päikkärien aikana mä ja E pidettiin huoli, ettei keittiökään olisi enää eilisen siivoojan jäljiltä puhdas. Tehtiin cupcakejä ja mun reipas pikku apuri kaatoi muun muassa nomparellipurkin maahan. Tietysti mä olin juurri päässyt sanomaan, että älä leiki sen purkin kanssa kun kuuluu kolahdus ja pahaa enteilevä "oho". Tiedättekö miten vaikeita ne nomparellit on siivota? Ne viheliäät pikkupallot takertuu sukkiin ja vierivät joka hemmetin koloon ja väliin. No mutta muuten onnistui leipominen erittäin hyvin ja I heräsi sopivasti syömään. Sillä oli naama suklaassa hiuksia myöten ja hymy korvissa.

Mä passitin taas tytöt pihalle vähän rauhottumaan, alkoi se sokeri nousta päähän tai muuten vaan volyymit nousi kaakkoon. Sain mukavasti siivottua kaikki sotkut keittiöstä ja tiskattua valtavan tiskivuoren. Ehkä about kymmenen kertaa kävin myös ulkona antamassa keinussa vauhtia tai selvittämässä yhen niistä miljoonista riidoista, joita tytöt päivän mittaa onnistuvat luomaan. Aika pitkälti sitä on erotuomarina päivisin. Onneksi mä olen nykyään kuitenkin enimmäkseen kaikkien riitojen ulkopuolella ja päiväni nyrkkeilysäkkinä ovat toivottavasti historiaa.

Me onnistuttiin viimeistelemään ja levittelemään koristeet ympäri alakertaa ennen kuin hostäiti tuli kotiin. Tytöt ehtivät myös vaihtaa asut päälle. E oli prinsessa ja I leppäkerttu. Hostäiti oli eilen myös ostanut kurpitsanaamarit, joten nekin laitettiin päähän. Lähdettiin lopulta vielä kiertelemään naapuristoa karkkien kuvat silmissä. Mä en edes tiennyt, että täälläkin harrastetaan "trick or treat" kiertelyä . Olin ajatellut, että voitaisiin yhden mun aupairkaverin luona käydä, mutta hostäiti sanoi, että voidaan pimputella naapurienkin ovikelloja. Ihan kuin olisi taas virpomaan päässyt. Ihan yllättävän paljon tytöt saivat karkkia pikku koreihinsa, vaikka monen talon kohdalla jouduttiin nielemään se karu totuus, että ei löydetty porttien ovikelloa (täällä kaikki pihat siis aidattuja).

Ilta jatkui sitten saalista ihaillessa, korttia pelaten, pyykkejä lajitellen ja Halloween musaa kuunnellen. Hostvanhemmatkin olivat ihan hyvällä tuulella. Luulen myös, että toi äiti ainakin arvostaa sitä, että jään nykyään vapaallakin "töihin" eli lasten kanssa touhuamaan tai muuten auttelemaan.

Tänään oli ensimmäinen aupairpäivä koskaan, kun mä oikeasti toivoin, että työpäivä ei vielä loppuisi. Oli niin hauskaa askarrella, leikkiä, nauraa ja jutella tyttöjen kanssa. Ja valitsin jopa perheillan kotona kaverien tapaamisen sijaan. Nyt alkaa kyllä harmiksi tunnit loppua päivistä. Missä välissä mä ehdin tehdä kaiken? Viettää laatuaikaa perheen kanssa, nähdä kavereita, tavata uusia ihmisiä, matkustella, tutustua uusiin paikkoihin ja silti löytää omaa aikaa ihan vain lagaamiseen. Ei kai toisaalta ole ihme, että mä varastan aikaa mun yöunista.

Huomenna on onneksi lauantai ja mä olen pitänyt visusti huolen, etten ole lupautunut lähtemään mihinkään ennen iltapäivää. Kai sitä voisi yrittää itsensä herättää kuitenkin suhteellisen ajoissa, että saisi rennosti valmistautua ja ehtisi vähän nähdä hosteja ja lapsia, ennen kuin suuntaan taas johonkin (köh Annecyyn) viikonlopun viettoon.

Että joyeux Halloween vaan kaikille! "Eat, drink and be scary"