Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.

Strange love

Aika kuluu niin nopeasti, että mun on vaikea pysyä mukana. Välillä unohdan kaiken olevan vain hetkellinen osa mun elämää. Välillä unohdan tarttua hetkiin ja arvostaa niitä.

Olin unohtanut kuinka kaunis syksy voi olla. Yritän karistaa mielestä sateen ja hennot pisarat, jotka putoilevat tasaiseen tahtiin kasvoilleni ja olkapäille ja keskittyä maahan variseviin lehtiin. Niihin tuhansiin ihaniin sävyihin. Lompsin kumppareissani tahallaan lätäköiden halki ja hymyilen.

Olen tavannut uusia ihmisiä. Kuljeskellut pitkin Brysselin keskustaa leikkien osaavani kulkea hyvinkin paikasta toiseen. Leikkinyt tietävääkin opasta salaa toivoen, ettei lisäkysymyksiä esitetä. Enhän mä niihin osaisi vastata (mistä mä voisin jokaisen rakennuksen ja puiston tuntea). Ei sillä, on mulla opaskirja. Se nyt vaan sattuu makaamaan lähes koskemattomana mun yöpöydällä. Näinkin aikaansaava olen.

Olen ollut myöhässä, niin pahasti myöhässä. Aika juoksee ja musta tuntuu, että mä jätätän. Mä en oikein pysy enää vauhdissa. Tein ennätyksen, yli puolituntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Montako "akateemista varttia" katsotaan vielä läpi sormien?

Olen odottanut bussipysäkillä. Katsonut oikealle ja vasemmalle, pyörinyt pientä ympyrää etsien väkijoukosta tuttuja kasvoja. Juossut halaamaan omaa äitiäni ja veljeäni. Askeleet keveinä pomppinut niiden edellä, innolla astumaan taas opaan rooliin. Tosin porukat sanoivat, että ei sitten mennä sinne turistialueelle syömään, näytä sä Lotta joku kiva muu paikka. Mun hymy valahti. En mä tunne muuta kuin turistiruokapaikat. Missä se opaskirja olikaan?

Olen istunut junassa. Katsonut ohi vilisevää Belgiaa ja listannut paikkoja joissa haluan aupair-aikani aikana käydä. Kuunnellut mun veljen ja äidin lukemia tietoja ja parhaita nähtävyyskohteita Bruggestä ja Brysselistä ja nyökytellyt. Mun tiedothan koko Belgiasta ennen tänne tuloa olivat "eivät olleet" täysin pohjautuneet In Bruges elokuvaan. Vannon vielä lukevani sen opaskirjan. Mä olen asunut Brysselissä jo elokuusta ja vain neljän päivän jälkeen mun veli tietää tästä paikasta enemmän. Not okay.

Olen kävellyt uudessa keltaisessa villakangastakissani. Ihaillut salaa peilikuvaani näyteikkunoiden heijastuksesta ja painanut visusti muistiin kaikki ihailevat kommentit. Hostäiti kysäisi eräs päivä, että pukeudunko aina lähinnä mustaan ja valkoiseen? Hän totesi sen päivällä ohimennen, mutta minun teki mieli kantaa vaatekappaleita vielä iltamyöhälläkin näytille ja väittää vastaan, "katso ei tämä ole mustan, se on tummansininen ja tässä paidassa on pieniä tummanpunaisia kukkasia, vaikka se nyt on pohjaväriltään valkoinen". Ensimmäisenä takin ostettuani hehkutin "ostin vihdoinkin talvitakin, se keltainen". Miten niin teen asioista vähän liian isoja ongelmia?

Olen kuunnellut tuntikausia äänikirjoja. Metrossa, kuntosalilla, juoksulenkillä. Nauttinut ajatuksesta, että vaikka tässä vain kävelen kaupasta kotiin, niin samalla tavallaan luen.

Olen saanut suomesta ihania uutisia. Uutisia, jotka sai mut pomppimaan ilosta ja onnesta eteisessä. Uutisia, jotka saivat mut laskemaan päiviä paluuseen Suomeen, mun siskon vauvan ristiäisiin. Kaksi viikkoa.

Olen yrittänyt elää terveellisesti. Olen yrittänyt käydä ahkerasti kuntosalilla, joogata aamuisin ja nukkua pitkään. Syödä salaattia ja juoda vettä. Mutta äidin kanssa meidän iltapala kyllä koostui lähinnä tryffeleistä ja tänään tilasin kahvilassa kaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Mutta ei nyt takerruta niihin.

Olen tuijottanut Euroopan karttaa ja pohtinut mihin mennä. Hakenut randomisti kaupunkeja ja tutkinut hotelleja. Halvatlennot.com on aina jollain välilehdellä auki. Nyt omistan kolmet menopaluut loppuvuodelle ja saattaa olla, että katselen tässä samalla bussilippujen hintoja Pariisiin. Tää vapaa-ajan runsaus viime vuoden Ranskassa oloon verrattuna ei oikein tee hyvää mun lompakolle.

Olen istunut pimeässä huoneessa, uskaltamatta liikahtaakkaan. Tuijottanut pienen kolmivuotiaan unisia kasvoja, jotka ovat painautuneet mun kämmenelle. Silittänyt sen pieniä käsiä, jotka ovat tiukasti kietoutuneet mun käden ympärille. Istunut siinä epämukavassa asennossa uskaltamatta siirtyä. Tuntenut, kuinka mun jalat pikkuhiljaa puutuivat ja kuinka mun kädestä alkaa lähteä tunto. Istunut silti yhä siinä ja katsellut sitä pientä nukkuvaa lasta.

Olen ollut ympäripäivää töissä vanhemman lapsen viikon kestäneen kuume-nuhan takia. Olen salaa lukenut kirjaani toisen nukkussa mun kainalossa. Salaa raottanut vähän verhoa, jotta näkisin tekstin paremmin paperilla. Pieni nuhainen nyytti, otsa kuumana. Tunnon oloni vähän avuttomaksi, kun toinen ei ymmärrä miksi sen kurkkuun koskee, miksi sen on niin paha olla. Kun toinen ei osaa oikein edes niistää, eikä se ymmärrä vaikka selittäisinkin, että olo paranisi varmasti jos vain tuhistaisit tähän paperiin. Mä tyydyn vaan kantamaan paperia kaikkialle ja pyyhkimään vuotavaa nenää joka toinen minuutti.

Olen valvonut pikkutunneille valmistellessani esitelmää ranskantunnille. Yrittänyt opetella asioita ulkoa ja puhunut yksikseni harjottelumielessä tuntikausia. Olen jännittänyt niin, etten meinannut saada edes aamiaista alas.

Olen touhunnut ja puuhannut ja silti tuntuu, etten aikaansaa mitään.

La Famiglia

La Famiglia. La famille. Familjen. Perhe.

Me asutaan saman katon alla, me istutaan saman pöydän ääressä, me jaetaan iloja ja suruja. Me ollaan perhe. Vaikkakin olen ollut jäsen vasta reilun kuukauden ja vaikka tämä on jo kolmas perheeni, kolmannessa maassa. Silti mä olen jo kovasti kiintynyt näihin ystävällisiin kasvoihin, jotka aina iltaisin kokoontuvat keittiön pöydän ympärille. Mä olen onnellinen ja etuoikeutettu päästyäni osaksi juuri tätä perhettä.

Papa, joka huikkaa kovaan ääneen aina ciao saapuessaan kotiin. Joka heiluttaa innoissaan aina tervehdykseksi, niinkin innoissaan, että pelkään ranteen joskus vielä menevän sijoiltaan. Papa, joka hulluttelee, laskee leikkiä, mutta omaa aavistuksen lyhyen pinnan.
   Hän kipittää alakertaan illalla, mä nostan katseeni kirjastani. "D halusi vähän karkkia, shh shh" hän naurahtaa ja pomppii takaisin yläkertaan. Mä tuijotan hämilläni loittonevaa selkää. On keskiviikko, D on kylvyssä. Pikku prinsessan tahto on silti usein laki.

Mä kerron Papalle aavistuksen liioittelun puolelle sortuen valtavasta hämähkistä, joka sabotoi mun edellisen päivän rauhallista netflix-iltaa. Sain lievän sydänkohtauksen nähdessäni sen valtavan olion vipeltävän mun huoneen lattian poikki. Kello oli suomessa jo lähempänä puolta yötä mutta paniikkiviesti lähti mun äidille. Äiti käski ryhdistäytymään, muistutti olevani aikuinen, mutta sympatia kauhisteli kuitenkin mun kanssa. Mä heitin isoimman kirjan mun hyllystä sen hirviön päälle, hypin yhdellä jalalla sen kirjan päällä ja kuoriuduin peittojen sisään. Kerroin papalle sen hämähäkin olevan yhä sen kirjan alla keskellä mun lattiaa. Papa sanoi, että jatkossa voin kyllä kysyä heitä apuun. Tai ehkä mielummin Mammaa, hän kun ei oikein myöskään pidä hämähäkeistä.
(Lopulta Satu hoiti sen kolmatta päivää kirjan alla maanneen hämähäkin raadon vessanpönttöön.)

Mamma, joka jaksaa päivästä toiseen olla iloinen ja pysyä rauhallisena, vaikka N kuinka itkisi tai D kuinka saisi itkupotkuhuuto kohtauksia. Mamma, jonka kanssa voidaan kesken lauseen vaihtaa ruotsiin, lennosta taas ranskaan ja välillä heitellä väliin sanoja englanniksi. Ja pienemmälle tytölle, D:lle hän puhuu italiaa. Nostan hattua.

Me istuskellaan teetä hörppien illalla pöydän ääressä, lasten jo nukkuessa. Mamma kertoo surkuhupaisesta reissustaan sairaalaan ja me nauretaan vedet silmissä. Mä mietin, miten en ikinä nauranut oikeasti hostien kanssa viime vuonna. Se oli semmoista heh heh tekonaurua. Nyt mä usein iltaisin kipuan yläkertaan vaan hengaillemaan, vitsailemaan ja juttelemaan. Ihan vapaaehtoisesti, enkä mistään velvollisuudentunnosta.

Lapset...

Mä rakastan N:nän hymyä. Vaikka toinen ei puhu, eikä välttämättä ymmärrä paljoa, sen kasvoista voi lukea niin paljon. Silmistä, katseesta, hymystä. Pienistä eleistä ja liikkeistä. Viittomakielen opiskelukin on mun mielestä älyttömän mielenkiintoista. En tiedä kuinka paljon N pystyy sitä jatkossa oppimaan, mutta mä ainakin aion sille viittoa. Voi olla, että tätä Belgian viittomakieltä ei ihan jokapäivä tule loppuelämässä tarvitsemaan, mutta taito sekin. Ei ihan kaikkien CV:ssä.

Ja ihana pieni hirviö D. Mä olin unohtanut, kuinka rasittavia kolmeveet osaavat olla. Miksi, on yleisimmin käytetty sana, draamaqueen toinen nimi ja vastaanväittäminen on päivittäinen harrastus. Silti sen kanssa on ihan mahtava leikkiä pehmoleluilla, kiipeillä sohvilla ja laulaa joululauluja. On ihana kiivetä sen perässä likumäkeen ja keinua tukka hulmuten. On ihana syödä kuolun jälkeen jätskiä suu suklaassa ja juosta kilpaa kotiin. Kolmeveet on ihanankamalia.

Vaipoista uloskasvamisenkin olin unohtanut kolmeveen elämästä. Oltiin metroasemalla, matkalla svenska kyrkaniin. D söi iloisesti eväitä ja mä hytkyin aseman chillailumusan tahtiin. Yht'äkkiä mun viereen valahtaa pieni lammikko ja D toteaa "Oh, pipi!". No niinpä näkyi. Se lammikko kasvoi pienen järven mittoihin ja mä vaan hymyilin ja nyökkäilin ohikulkijoille, "eh heh, lapset". Vieressä oleva mies katsoi mua aika halveksuen ja astui metroon. Muidenkin todistajien siirtyessä asemalta metroon, me kipitettiin vähin ääniin takaisin hissiin ja ulos tapahtumapaikalta. D huikkasi heti kotiovelta iloisesti, että hän on juuri pissanut housuun. Same old same old.

Pissafiaskoja on tapahtunut aika tasaiseen tahtiin, kohdistuen usein juuri keskiviikkoihin, jolloin suuntana olisi svenska kyrkan. Kerran mua tuli luokasta vastaan naurava naama ja märät housut. Opettaja vaan totesi, että yhdet housut jo vaihdettiin, huomiseksi pitää tuoda lisää vaihtovaatteita ja tyrkkäsi likaisten vaatteiden kassin käteen.. Tyttö kainaloon, juosten kotiin ja vaatteet vaihtoon. D vaan ihmetteli miksi mä ravasin tukka putkella koko matkan kyrkanille. Sanoin, että jatkossa olis parempi käydä vessan puolella pissalla, niin voitaisiin mennä ihan hissukseen.
Nyt olen tosin oppinut ottamaan vaihtovaatteet mukaan. Löydän D:n housuja ja pikkareita vähän väliä laukkujeni pohjalta. Nytkin mun käsilaukussa on sen sukat.

Perhe on aina perhe, oli se millainen hyvänsä.