How many bombs will it take to make peace?

Tiistai 22 maaliskuuta, Bryssel, Belgia.

Mä heräsin puhelimen soittoääneen. Mun veljeni soitti, puhui terroristi-iskusta Brysseliin. Kysyi olenko kunnossa, olenko elossa?
Olen kunnossa, mähän nukuin. Minkälaiseen kauhutarinaan mä juuri heräsin? Mun kotikaupunkiako pommitetaan?

Ehdin painaa punaista luuria kun puhelin jo taas soi. Äiti soitti, samat kysymykset. Se puhui jo iskusta metroon. Maalbeek? Sehän on tossa ihan lähellä. Siellähän mun hostäiti jää pois. Katson kelloa. Siellähän se on juuri jäänyt pois. Silloin vasta jonkintasoinen tajuaminen alkaa tapahtua. Puolipaniikissa yritän saada hostäitiä kiinni. Hostisäkään ei vastaa. Linjat alkaa jo olla tukossa. Ulkoa kuuluu jatkuvaa sireenien ulvontaa. Kymmenen minuutin paniikissaolon ja kymmenien eri uutisten lukemisien jälkeen puhelimeen kilahtaa viesti. Hostit on kunnossa. Ovat jumissa töissä, EU-talot on täysin suljettu. Kukaan ei pääse sisään, kukaan ei pääse ulos.

Mä en ole koskaan saanut niin paljon viestejä muutaman tunnin aikana kuin tuona tiistaiaamuna. Ja jotenkin musta tuntui väärältä, että minusta oltiin huolissaan. Mähän olin kotona. Eihän kotona voi tapahtua mitään pahaa. Mutta mitä enemmän viestejä mä sain puolitutuilta, sitä enemmän aloin ymmärtää, että se olisin voinut olla minä. Kuka tahansa meistä Brysseliläisistä. Mä ajelen sillä samaisella metrolla kymmeniä kertoja viikossa. Mulla oli ollut suunnitelmissa lähteä salille, ottaa metro siinä yhdeksän maissa. Onneksi olen surkea aamuihminen ja urheilun sijaan käänsin vain kylkeäni.

Silti mulla oli jollain tasolla huono-omatunto. Mä vain nukuin ja samalla ihan tavalliset ihmiset kävivät läpi maanpäällistä helvettiä. Puhelin soi lakkaamatta. Mä kerroin kaikkien olevan kunnossa sata kertaa. Päivystin perheen kotipuhelinta, kerroin samat uutiset kaikilla.kielillä. Ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, suomeksi ja jopa sönkötin italiaa. Tutto bene. Siihen se osaaminen jäi, mutta asia kävi selväksi.

Pia tuli meille, muuten olisi yksin ollessa, uutisia päivitellessä ja puhelinta päivystettäessä mennyt vähitellen varmaan järki. Me oltiin edellisenä päivänä suunniteltu menevämme tiistaina keskustaan, syödä jotain epäterveellistä ja nauttia auringonpaisteesta. Sen sijaan me muka katsottiin Greyn Anatomiaa, vaikka todellisuudessa puhuttiin ja luettiin uutisia taukoamatta. Mietittiin miten tällaista voi tapahtua? Miten jonkun elämän motiivi voi olla tuskan ja kärsimyksen luominen. Miten joku voi nauttia kauhusta, pelosta ja surusta. Miten joku voi tehdä näin?

Pariisin iskut olivat pysäyttävät. Koko Brysselihän kuoli useaksi päiväksi, ihmiset eivät uskaltaneet liikkua mihinkään ja koko kaupungin yllä oli pelon paksu verho. Nyt ulkona oli niin kaunista, valoisaa ja aurinkoista. Ihmisiä kuhisi teillä. Vain taukoamatta ulvovat sireenit, jatkuvat puhelinsoitot ja uutiset joka lehden etusivuilla kertoivat todellisuudesta. Brysselissä on oikeasti räjähtänyt. Ihmisiä on kuollut, loukkaantunut, joku on juuri menettänyt rakkaansa.

Facebook kilahti ja eteeni tuli ilmoitus, että olen uhatulla alueella. Olenko turvassa? Ja mä mietin, olinko minä oikeasti ollut vaarassa? Olenko yhä?

Mun hostisä pääsi poistumaan Schumanilta kolmen jälkeen ja haki pikkuisen koulusta. Vain vanhemmat saivat hakea lapset sinä päivänä. Me puhuttiin englanniksi, jottei pikkunen ymmärtäisi. Hostisä kertoi kuinka he olivat vain koko päivän odottaneet. Tuijottaneet ikkunasta ja nähneet savun nousevan Maalbeekin metroasemalta. Sinne oli kuulemma rakennettu hätäsairaalantapainen kadulle. Mä suljin silmäni. Tapaahtuuko tämä oikeasti? Miten sydäntäsärkevää, että joku yrittää tuhota tätä kaunista kaupunkia ja niitä mahtavia ihmisiä, jotka asuvat täällä.

N (vanhempi lapsi) pääsi koulusta tavalliseen tapaan bussilla kotiovelle ja viiden aikaan hostäitikin pääsi eristyksistä. Perhe koolla, jotenkin hirveän helpottunut olo. Hostäiti kertoi hänen työkaverinsa olleen räjähdyksen aikaan metrossa. Heidät oli evakuoitu, savua kaikkialla ja tämä oli juossut koko matkan paniikissa kotiin. Ei ollut ajatellut mitään, halunnut vain äkkiä kotiin.

Me puhuttiin pitkään. Soiteltiin ystäville ja perheille, päivitettiin uutisia. Mä pohdin mun matkaa Annecyyn. Jääköhän se kuitenkin nyt väliin. Uskallanko mä liikkua yksin tällaisena aikana.

Keskiviikkona kaikki oli kuitenkin ennallaan. Metrot kulkivat jo osittain,kaupat olivat auki (tosin vartijoita ja poliiseja oli kaikkialla ja pikkuputiikeissakin tarkistettiin kaikki kassit ja pussukat) ja ihmiset liikkellä. Kai paras keino vastustaa terrorismia on olla antautumatta pelolle, sitähän he haluvat. On pakko jatkaa elämää eteenpäin. Tuntui absurdilta, että vasta edellisenä päivänä jotain niin kamalaa oli tapahtunut. Minä tosin kyllä muokkasin mun matkaa Annecyyn. En halunnutkaan viettää koko päivää pariisissa ja jatkaa yöbussilla matkaa, vaan hommasin päiväjunalipun suoraan pariisista Annecyyn.

Torstaiaamuna hostisä heitti mut pysäkille, josta bussi Pariisiin lähti. Ajettiin Rue de Loin kautta. Sillä tiellä se hätäsairaala oli. Sillä tiellä ne luokkaantuneet makasivat. Joitain tunneleitakin oli jo avattu. Busseja näkyi kulkevan normaalisti. Ihmisiä ja autoja oli paljon liikkeellä. Brysseli oli pääsemässä taas jaloilleen.

Changing of the seasons

Viime aikoina on tapahtunut paljon.

Olen pyörinyt tunnevuoristoradassa ylösalaisin ja yrittänyt tasapainoilla kiireisen arjen kanssa. Olen saanut paljon uutisia, hyviä ja huonoja. Olen tehnyt päätöksiä, jotka saavat perhoset lepattamaan vatsanpohjassani. Olen rikkonut lupauksiani ja tehnyt uusia. Olen itkenyt itseni uneen.

Viime aikoina on todella tapahtunut paljon.

Mä olen aina puhunut, että eniten pelkään täällä ulkomailla ollessa, että jotain peruuttamatonta tapahtuisi mun läheisille Suomessa. Ja mä en olisi paikalla. Muutama päivä sitten mä sain puhelun, joka teki mun peloista totta. Uutisen, joka sai mut makaamaan kahteen asti päivällä peiton alla yleisenä olotilana tyhjyys. Mun isöäitini on poissa.

Mä juttelin hostisän kanssa kun viimein uskallauduin palaamaan peiton alta takaisin tähän maailmaan. Esitin vahvaa,  kyllä mä pärjään. Mä katsoin ehkä kymmenen jaksoa Frendejä, ajatellen sen sulkevan mukavasti todellisuuden mun ympäriltä. Lopulta musta kuitenkin tuntui, että oli poistuttava neljän seinän sisältä. Ajelin metrolla keskustaan, kaikki oli ihan hyvin ennen kuin vanha harmaahapsinen nainen istuutui mua vastapäätä ja kyyneleet alkoivat taas virrata pitkin poskiani.

Näin Shannonia (mun irkkukaveria), kävin elokuvissa, juttelin niitä näitä. Mutta silti mikään ei oikein tuntunut miltään. Katsottiin oikein aivot narikkaan leffa ja joka kerta kun naurahdinkaan, tunsin piston sydämessäni. Tässä päivässä ei ollut mitään hauskaa. Ei mulla ole mitään syytä nauraa.

Näin illalla vielä Piaa, sillä oli jotain mieshuolia. Pia itki, minä itkin, katsoimme Greyn Anatomiaa ja sielläkin kaikki itkivät. Illalla poltin kynttilää ja kuuntelin Kristian Meurmanin Lapin Kesää täysillä kuulokkeista. Seuraavana aamuna heräsin silmät turvonneina ja puolikuurona.

Mutta heräsin vähän parempaan päivään.

Päivään, jossa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Näin Brittanyä, mun jenkkiystävää, joka muutti Norjaan viime vuoden lopulla. Tuntui, kuin Brit ei olisi koskaan lähtenytkään. Juttelin mun viime vuoden hostäidin kanssa ja sovin matkasta Annecyyn. Kävin läpi kaikki ne tuhannet kuvat viime vuodelta valiten parhaat palat valokuva-albumia varten. Ja puolenyön jälkeen istuin koneella tuijottamassa matkalippujani Annecyyn. Hetken jo emmin, en mä haluakaan, en mä uskalla palata. Ja sitten painoin vahvista ostokset -nappia.

Siinä se oli. Perhoset palasivat mahaan ja lievä paniikkikin sekoittaa pakkaa. Mä todella palaan kotiin nyt pääsiäiseksi. Tai yhteen näistä kodeistani täällä maailmalla. Nään "mun" lapset taas. Mun huudit. Mun vuoret ja mun kodin. Ja kaikki ne tunteet, jotka tulen varmasti kohtaamaan.

Olen ollut melkoinen tunnehirviö viimeaikoina. Ja samalla linjalla taidetaan jatkaa...

Kevättä rinnassa

The sun is shining and so am I. 

Mä joka aamu herättyäni hipsin avaamaan kaihtimet ja kurkistan ulos. Vieläkö se aurinko paistaa? Mä kun olen viime kuukausina hokenut, että ainoa asia mistä en pidä elämässäni täällä Belgiassa on sää. Ainainen sade,  kosteus, tuulisuus, pilvisyys, harmaus ja what not osaa kyllä tehdä musta melko apaattisen välillä. Ja mä kun ennen jopa jollain tasolla pidin sateesta. Ja kai jollain tasolla kesäiset kaatosateet tai yöllinen sateenropina vieläkin saavat mun suupielet kohoamaan. Mutta täällä se sade on rasittavaa tihkua. Vähän kuin joku koko ajan suihkutaisi sumutepulolla kasvojasi. Think about it.

Se siitä, ajauduin vähän raiteilta, sillä tällä on ollut erittäin aurinkoista ja kuivaa viime aikoina. Ja tuoksuu keväälle. Mä saan tosissaan hillitä itseäni etten vain tavallisen laahustamisen sijaan hyppelihtisi kodin ja metron väliä. Toisaalta kai mä voisin hyppelehtiäkin. Tai en, olisi se nyt vähän epäilyttävää. 

Mutta kun täällä linnut laulaa ja aurinko paistaa ja narsissit kukkii.

Tänään N:n kanssa kävelessä mun teki mieli vain hymyillä. Yhdessä kulmauksessa tuoksui ihan saippuakuplille ja melkein taitoin niskani kuikuillessani joka ilman suuntaan niiden kuplien näkemisen toivossa. Ei näkynyt. Tosin jälkikäteen aloin miettimään, että ei kai ne saippuakuplat nyt niin voimakkaan tuoksuisia ole, että kun muutaman puhaltaa parvekkeelta niin koko korteli tuoksuu viikon saippualle. Todennäköisesti joku oli pessyt lattioita ja kaatanut pesuveden kaduille. Paljon kivempi kyllä ajatella, että tuoksuu saippuakuplille kuin käytetylle lattianpesuvedelle. Pidetään siis se.

Toisaalta saatoin olla todella onnellinen, koska N oli. Elämä kehitysvammaisen kanssa ei aina ole helppoa ja viime aikoina se on tullut huomattua. N ei ole oikein halunnut tehdä mitään. Vain TV kiinnostaa ja aina ei sekään. Ennen hän rakasti käydä kävelyillä, mutta viime aikoina se on välillä ollut melkoista tappelua. On pätkiä kun N pitää omaa onnen-ääntään (keksin juuri oman termin), mutta tietyillä pätkillä se on huutanut tai itkenyt tai huutoitkenyt kurkku suorana. Me ei hostien kanssa oikein osata olla varmoja, että mistä se voisi johtua. (Ne itkukohdat ovat tosin kyllä viime aikoina osoittautuneet aika systemaattisiksi. Ja hostäiti taisi joskus mainita, että välillä vain yhdenkin kokemuksen jälkeen joku asia voi muodostua tavaksi. Jos N vaikka on kerran kadunkulmassa nyrjäyttänyt nilkkansa ja itkenyt, itkee hän siinä siitä lähtien aina.) Kyllä muuten ihmiset katsovat, että mitä mä olen tuolle lapsi-paralle tehnyt kun se oikein pääsee välillä ääneen. 

Mä olen monesti harkinnut jättää kävelyt käymättä, koska en oikein osaa sanoa nautiiko se niistä enää. Välillä saatetaan tehdä tunnin lenkki ilman sen suurempia konflikteja, mutta heti seuraavana päivänä hostäiti raportoi heidän kävelleen korttelin ympäri ja pelkkää huutoa.

Tänään me ei itketty. Tänään me huudettiin ilosta, juostiin ja heiluteltiin käsiä. Mä olen niin tottunut elämään ja olemaan kehitysvammaisen kanssa, etten kiinnitä edes huomiota niihin katseisiin joita peräämme saadaan. Kun N kiljuu onnesta, mä kiljun sille takaisin ja kun hän juoksee käsiään heiluttaen, mä juoksen peilikuvana perässä. Väliäkö sillä, vaikka ihmiset vilkaisevat ohikuljettuaan uudestaan peräänsä tai pikkulapset kulkevat takaperin nähdäkseen paremmin. N on millainen on ja niin olen minäkin.

 Itseasiassa olen aika vakuuttunut, että jossain siellä sen kuoren sisällä on ihan tavallinen tyttö. Mitä enemmän aikaa viettää kehitysvammaisen kanssa, sitä selkeämmäksi sen ajatusmaailma käy. Vaikka N ei puhu, eikä paljoa osaa kommunikoida, on sen elekieli välillä päivänselvää. Olen varma, että jossain siellä syvällä on ihan tavallinen viisivuotias, joka vain on vankina kehossa joka ei aina hallitse liikkeitään ja mielessä joka ei tottele käskyjä. Välillä mä näenkin edessäni ihan tavallisen viisivuotiaan, tavallisen pikkutytön, joka nauraa kun mä tanssin hänen kanssaan ja laulan Sinatran I love you baby:ä.

Nyt illalla mun kevätfiilis meinasi kyllä vähän rakoilla kun pikkunen sai kamalan raivarin ja kiljui kurkku suorana. Mä kuuntelin sitä huutoa ja yritin pitää N:n tyytyväisenä, ettei kävisi mitään ketjureaktiota. Hetken teki mieli äänittää aupairkavereille, että näin meidän torstai, mites teillä? Teki myös mieli sanoa hostäidille suoraan, ettei se voi antaa pikkusen puhua sille sillä tavalla. Ei se voi aina lopulta antaa periksi, kun kolmevee rääkyy tarpeeksi kovaa. Sen on pakko olla välillä tiukkis. Jossain se raja on oltava. 

Kun isä vielä illalla antoi kolmeveelle periksi, ettei sen tarvitse mennä nukkumaan vaan se saa tulla alas hengaamaan meidän kanssa (ja todennäköisesti katsella tv:tä) mulla meinasi oikeasti mennä hermo ja liukenin vain vähin äänin paikalta. Ei nyt tarvitse aina olla tiukkis ja välillä voi tehdä poikkeuksia, mutta musta alkaa tuntua, että toi kolmevee pyörittää porukoitaan välillä niin oman pillinsä mukaan. Ja koska mä olen aupairi ja se on eräänlainen sanomaton sääntö, ettei aupairilla ole varaa alkaa kommentoimaan kasvatusta, mä pysyin hiljaa.

Mä olen sarjatulittanut eilen Areenaan ilmestyneen Au Pairit Australiassa -sarjan ja ehkä siksi tämä arkiavautuminen. Melkosta draamaa Ausseissa, sanon vaan. Kai mun piti vähän näyttää, että on meillä sitä draamaa täällä Rysselissäkin.

Writer's block

Mä en oikein ole tiennyt mistä kirjoittaa viime aikoina ja siksi blogini on pysynyt melko hiljaisena. Musta alkaa aina tuntua, että olen jo puhunut tästä asiasta, toistan vain itseäni. Niinpä suljen luonnoksen ja annan asian olla. Välillä olen motivoitunut, kirjottanut kymmeniä ideoita ylös ja illalla sormet syyhyten istunut koneen ääreen. Vain jälleen sulkemaan tämän valkoisena vastaan ammottavan luonnoslehden ajatellen "ei tämä ole kiinnostavaa" tai "ei tämä ole minun blogini teema". Mutta sepä se, mikä on mun blogin teema? Sekamelska?

Vai onko tämä se kuuluisa writer's block?

Mä olen käynyt ihanissa ravintoloissa ja mietinyt kirjoittavani sanasen niistä Brysseliin matkustaville vinkeiksi. Olen katsellut kuvia reissuista ja ajatellut kirjoittavani matkakertomuksen. Olen soittanut ukulelea ja pohtinut kiinnostaisikohan jotain pari vinkkiä ukulelen soittamisen alkuunpääsemisessä. Olen pohtinut ulkomailla eloa ja aupairina oloa ja suunnitellut monta postausta pohjautuen omiin kokemuksiin, muiden kertomisiin ja ajatuksiin; vinkkejä elosta ulkomailla. Olen selaillut päiväkirjaani ja miettinyt pitäisikö vain kertoa arjestani. Niin ja se TBR, kiinnostaisiko ketään kuulla jatkoa.

Ja sen sijaan, että olisin vain kirjoittanut jostain olen pyöritellyt peukaloitani ja stressanut mistä aloittaa. Mä jopa loin tuon pienen kyselyn "mitä jatkossa?", joka kummittelee blogini oikeassa reunassa, profiilini alla. Kovin suurta vastausmäärää ei vielä ole näkynyt.

Niinpä mä käännyn teidän ruudun toisella puolella olevien puoleen ja kysyn suoraan: mitä jatkossa? Käykää klikkailemassa oma mielipiteenne tai kerro kommentissa ajatuksesi.

Vai jatkanko vain samaan malliin? Sitä sun tätä milloin sattuu.