Check in

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii.

Mun superkiireinen joulukuuni päättyy nyt pikkulomaan Suomessa. Kuukausi, jonka aikana olen istunut lentokoneessa, reissannut junalla, köröttänyt bussilla ja horrostanut yölaivalla. Viettänyt joka viikonlopun eri maassa ja yrittänyt huonolla menestyksellä saada aikaan muutakin kuin jatkuvaa laukun pakkaamista ja purkamista, lippujen tulostelua tai matkastressailua.

Nyt mä tosiaan istun taas lentokentällä ja tuijottelen ohi virtaavaa massaa. Kirjauduin tylsyyttäni facebookkiin ja ajattelin vaihteeksi julkaista sielläkin päässä jotain. Loin itselleni kauhean paineen. Kokeilin kirjoittaa monella kielellä, yritin olla hauska, yritin olla vakava, uudelleen kirjoitin satoja eri tekstejä mutta pyyhin kaiken aina pois. Lopulta kirjoitin vain "home here I come". Ja siltikin mä tuijotin sanaa home niin kauan että se ei enää edes tuntunut sanalta. Mä päädyin googlettamaan "koti englanniksi" koska aloin vakuuttua sanan olevan väärinkirjoitettu. Puoli tuntia kirjottelua ja tommonen lopputulos. Plus en nähtävästi osaa enää edes englantia tai olen vain muuttunut ihan vainoharhaiseksi. Ei ihme että Facebook ei ole mun paikka, paitsi muiden stalkkaamiseen mutta ei siitä sen enempää. 

God jul!

Viidakossa

Leikkikentät ovat kaoottisia. Mä olin melkein jo ehtinyt autuaasti unohtaa kuinka viidakossa sitä voi tuntea olevansa niiden metrinmittasten seassa. 

Porukkaa kuin pipoa, kaikki juoksevat kamikazehyökkäyksiään ja desibelit huipussa. Mä yritän epätoivoisesti pitää silmällä omaa kolmeveetäni ja kontrolloida sen menemisiä. Hetkeksi mun katse herpaantuu kun jään seuraamaan muutaman tytön hippaleikkiä. Toinen selitti ihan suu vaahdoten improvisoituja sääntöjään sitä mukaa kun tarve vaati. Hymyillen mietin viimevuoden kuusivuotiasta E:tä. Sekin aina keksi omia säätöjään, jotta itse aina olisi voitolla. Sillä, oliko leikissä loppujen lopussa enää mitään järkeä, ei ollut merkitystä,

Mä tajuan yhtäkkiä uppoutuneeni ajatuksiini liian pitkäksi aikaa ja D on kadonnut massaan. Sydän pamppaillen alan kiertää kiipeilytelineitä katsellani, haen toppatakkimerestä jotain tutunnäköistä ja tsekkaan keinujonon. D löytyi lopulta kiilaamasta liukumäkijonoon. Niin suurella innolla se kiipesi köysitikkaitaan, että potkaisi toista pikutyttöä päähän. Sain monta minuuttia maanitella anteeksipyyntöä itsepäisen kolmeveeni suusta. Tulihan se sieltä, kun vedin joulupukki-kortin taskusta. Se hyvä puoli joulukuussa on, että aina voi muistuttaa niistä kaikkialla olevista ja jokapaikkaan näkevistä tontuista.

Lapset osaavat myös kyllä olla julmia. Yksi päättää, että "sä et nyt leiki meidän kanssa" ja loppuilta juostaan sitä epätoivoisesti mukaan haluavaa raukkaparkaa karkuun. Toinen tönii pienempiä alas liukumäen portaista ja kolmas uhoo köysiradalla kuinka hän on mahtavampi kuin muut. Osa kiipeää välttämättä liukumäkeä väärään suuntaan tai tahallaan jää roikkumaan puoliväliin jonon vaan kasvaessa. Tai sitten on niitä, jotka eivät jaksa jonottaa ja survovat väkipakolla eteenpäin päätyen lähes aina kaatamaan itsensä tai vähintään jonkun muun viattoman sivustaseuraajan. Ja silti kaikkien mielestä on kivaa. Jopa sen raukkaparan, jota muut juoksevat karkuun. 

Pahempia leikkipuistoissa ovat ne jo aavistuksen yli-ikäiset, joille leikkikenttä on kuin sotatanner. Ne käytännössä hyppivät pienten yli, käyvät vapaapainiotteluitaan ja mesoavat muuten vaan isoimpien uholla. Mä en oikein tiedä pitäisikö niiden riehumiseen jo alkaa puuttua nimimerkillä sain tänään amerikkalaisesta jalkapallosta päähän ja ne lähinnä katsoivat mua mitäs seisot tiellä -ilmeellä.

Mä näin kun yksi niistä vähän vanhemmista pojista putosi kiipeilytelineiltä. Niin korkealta, niin ikävän näköisesti. Järkyttyneenä otin jo muutaman askeleen lähemmäs ajatellen "nyt sillä meni vähintään selkäranka poikki" ja pyörittelin mielessäni kauhusenaarioita poikaparasta pyörätuolissa. Kaveri kuitenkin vain vilkaisi nolona, etteihän vain kukaan huomannut hänen pudonneen ja juoksi jatkamaan uhkarohkeaa leikkiään. Olinko mäkin tuollainen lapsena? Eikö ne tunne kipua? Vai olenko mä vain katsonut viime aikoina liian monta jaksoa Housea?

Pahinta on kuitenkin se hetki kun koulun kellot soivat ja se valtava massa alkaa juosta kuin henkensä edestä sisälle. (Selventääkseni mainitsen vaan, että kyseessä on koulun puisto ja suurin osa porukasta on välituntilaisia) Mä tunnen siinä vaiheessa olevani kuin Leijonakuninkaan Simba yrittäessään juosta vauhkoontunuta gnuulaumaa karkuun.

Lupasin pikkuselle, että mennään huomennakin puistoon koulun jälkeen. Lupasin ihan vapaaehtoisesti palata paikkaan, jossa tuntuu olevan voimassa viidakonlait. Täytyy alkaa jo nyt henkisesti valmistautua.

Rome / The Sound of Silence

"I've come to talk with you again,

Because a vision softly creeping left its seeds while I was sleeping 

and the vision that was planted in my brain.

Still remains.

Narrow streets of cobblestone,

neath the halo of a street lamp, I turned my collar to the cold and damp,

When my eyes were stabbed by the flash of a neon light that split the night.

And in the naked light I saw ten thousand people, maybe more.

People talking without speaking,
People hearing without listening.

And no one dared disturb the sound of silence. "

Rooma marraskuussa 2015

Simon and Garfunkel / The Sound of Silence

#BrusselsLockdown

Brysselissä tapahtuu. Täällä on kohta viidettä päivää terroriuhan hälytysaste maksimissaan ja tunnelma on valehtelematta jännittynyt. Mun hosteille on soiteltu pitkin iltoja Italiasta, ystäviltä ja perheeltä, että onkohan kaikki varmasti hyvin? Munkin puhelin huutaa jatkuvasti. Mä olen vastannut samaan kysymykseen jo sata kertaa. Kaikilla menee ihan hyvin, me vain odotetaan. Ja se tässä painaakin. Jatkuva tiedottomuus, odottaminen. 

Uutisia lukiessa ja kuvia katsellessa tuntuu kuin Brysseli olisi viikonlopun aikana joutunut sotaan. Sotilaita, poliiseja, panssarivaunuja, tuntuu, ettei muuta enää näekkään tai kuulekaan. Myönnetään, mäkin joudun lievään paniikkiin sunnuntai-iltana, kun poliisien kiinniotto-operaatiot alkoivat. Mä makasin pimeässä huoneessani, kuuntelin sireenien ääniä ja päivitin uutissivua taukoamatta. Luin hallituksen kommentteja, kuinka vakavasta uhasta on kyse, kuinka on todennäköistä, että täällä käy sama kuin Pariisissa ja kuinka suositellaan ihmisiä pysymään poissa ikkunoista ja poistumatta kotoaan ja tunsin mun ylivilkkaan mielikuvituksen pääsevän vapaaksi. Pakenin pimeää huonettani yläkertaan teekupposen toivossa. Hörpin yhä uutisvirtaa päivitellen teetäni, kunnes molemmat hostit vähitellen painuivat pehkuihin. Mä palasin yksin alakertaan ja vainoharhaisten ajatuksieni pariin.

Onneksi mun rakas kaveri Suomesta jaksoi valvoa mun kanssa pikkutunneille keskustellen tilanteen etenemisestä. Mä olisin muuten vähitellen seonnut vainoharhaisuuteeni. Tai en tiedä. Aamulla mä sitten heräsin liian vähillä yöunilla ja naureskellen yöllisille ajatuksilleni. 

Turha sitä on lopettaa elämästä vain koska pelkää. Turha lukittautua neljän seinän sisään ja vetää verhot ikkunoihin. Metrokaan ei koko viikkon kulje ja uhkataso pysyy maksimissa. Silti mä aion käydä ulkona, huomenna suuntana kielikurssi ja salillekin heti kun se aukeaa. Tämä kaupunki nimittäin todellakin kuoli, todellinen lockdown. Meidänkin pikkumarketit sulkivat ovensa, kun työntekijät eivät uskaltaneet tulla töihin ja koulut, elokuvateatterit, pankit, kaikki suljettu. Better safe that sorry, mutta ei näin voida jatkaa loputtomiin. 

Huomenna alkaa onneksi vähitellen paikat aueta. Salille pitäisi päästä ja kielikurssi juuri informoi olevansa huomisesta alkaen taas toiminnassa. Lasten koulutkin, erittäin tiukennetuilla turvatoimilla ja poikkeuksellisilla aukioloajoilla avaavat oviaan. Mä alankin olla ihan loppu. Aupairille lisäharmin tämä lockdown-tilanne on tuonut ympärikellon pyörähtävillä työpäivillään. Jo viikonlopun jouduin olemaan aamusta iltaan töissä hostäidin ollessa matkoilla ja tämän viikon viralliset työtunnit ylittyivät jo tänään, tiistaina. Huomenna on neljä tuntia lisäduunia tiedossa ja loppuviikko on vielä kysyysmerkki.

Toivottavasti me palataan pikapuoliin edes jollain tasolla normaalimpaan elämään.

Mellow nights

Istun metrossa. Tuijotan ohi vilahtavia asemia ja yritän keskittyä käsissäni olevaan kirjaan. Ajatukset harhailevat ja lopulta sujautan kirjanmerkin paikalleen ja pistän pokkarin suosiolla laukkuun. Kuulen vaimeasti haitarin äänen, metron vieraileva pummiartisti on selvästi sattunut minun kanssani samaan vaunuun. Painan pääni vasten ikkunaa ja suljen silmäni.

Mietin kuinka musta on tullut vähän vainoharhainen sen Pariisin iskun jälkeen. Kuinka huomaan vilkuilevani jatkuvasti olkani yli, välttelevän keskustaa ja lopettaneeni joka iltaisen surffailun netissä budjettimatkoja suunnitellen. Miten mä en enää uskallakkaan huolettomasti reissailla yksin, tutkia uusia paikkoja ja mennä vapaasti. Miten mun selkäpiitä kylmää, kun saan viestejä ystäviltä tai perheeltä Suomesta sanoen "ethän liiku sillä ja sillä alueella" "laita usein viestiä, että missä meet" ja "välttelethän metroja". Kuinka ironista, mä kun istuin juuri metrossa. Jos he ovat huolissaan, pitäisikö minunkin?

Brysseli on ollut paljon negatiivisesti uutisissa terrorismiin liittyen. Ja kyllähän sen ominkin silmin huomaa, että täällä terrori-iskun uhka otetaan tosissaan. Koko kaupunki tuntuu olevan varpaillaan, julkisilla paikoilla vilisee poliiseja, koulujen turvatoimia tiukennetaan ja EU-alueelle on varmaan kohta mahdotonta ulkopuolisen päästä. Ja jos totta puhutaan, mä olen kyllä pysynyt aika kiitettävästi näiden neljän seinän sisällä. Poistunut kauppaan, lenkille tai kielikurssille. Tosin rasittava, jatkuva sadekin saa mut vain tuijottamaan ikkunasta haikeena ulos. Ja mä olen ollut kymmeniä tunteja jo ylitöissä eli energiatasot vähissä. Silti.

Sitten se orastava, viimeiset pari päivää mun mieltäni painanut pakokauhu katosi. Mä tulin kotiin, enkä enää muistanut vahtia selustaa. En vilkuillut hermostuneena metrossa vastapäätä istuvaa miestä, miettien onkohan sen salkussa pommi, enkä viettänyt iltapäivää googlaillen "terrorismiuhka Brysselissä". Been there done that already.

Nyt joulumusiikki soi ja mä istun höyryävä omenakanelijuoma kädessäni ikkunan edessä. Tuijotan tyhjää katua ja päätän vain olla ja istua. Haluan vain pysähtyä tähän hetkeen. Mietin miten tyhmää mun on murehtia mennyttä tai panikoida tulavaa. Mulla ei ole kumpaankaan minkäänlaista sananvaltaa. Ainoa hetki, johon pystyn vaikuttamaan on nyt. Joululaulut soi, mun pääni hurmasi ihana kanelin tuoksu ja aika tuntui pysähtyneen. Mietin miten tärkeää on välillä vain olla. Jättää kirja, puhelin, tietokone ja vain olla. Mä istuin siinä varttitunnin, nousin ylös ja aloitin työpäiväni hämmentävän seesteisessä olotilassa.

Sinne, tänne ja takaisin

Mä kävelin Helsingin katuja vähän pöllämystyneenä. Oli todella omituista olla Suomessa, kuulla suomea ja nähdä niitä hymyttömiä kasvoja rämpimässä synkän syksyn läpi. Ja mä hieman säikähdin kuinka vieraalta musta tuntui, kuinka en tuntenut ollenkaan kuuluvani joukkoon.

Ja yht'äkkiä mä olin olin kotona. Mä istuin tuvan pöydän ääressä, rämpyttelin meidän keltaista ukulelea ja paasasin iloisesti kotimatkallani katsomista dokumenteista. Vaikka oli jo pimeä - mikä tähän aikaan vuodesta suomessa voisi olla melkein mihin aikaan vaan eli sanottakoon vaikka oli jo ilta - kun olin päässyt perille, sain mä yllättävän paljon aikaiseksi. Mä tosiaan rämpyttelin aikani, mau'uin kissojen kanssa (normaalia) ja muuten vaan pyörittelin peukaloitani turhan kauan. Mun kun piti leipoa pipareita ja nähdä vielä kavereita. Mutta onnistuin toteuttamaan kaiken edellämainitun. Onneksi aina voi varastaa pari tuntia lisäaikaa yöunista, nimimerkillä neiti silmäpussi.

Jep, mä siis kävin Suomessa. En mitenkään extempore "hei voisinkin piipahtaa himassa nyt viikonloppuna" fiiliksellä - olen liian köyhä siihen - vaan mä menin ihailemaan mun siskon pientä vauvaa. Ristiäiset olivat sunnuntaina, mutta mä pääsin hoitamaan tätä pikku prinsessaa jo lauantaina ja jäin vielä maanantaiksikin. En kestä miten suloisia vauvat ovat. En kestä sen pieniä sormia ja varpaita. Enkä kestä, että juuri minä saan olla sen kummi.

Tiistaina mä kiertelin ihastelemassa Tampereen jouluvaloja, tein tupatarkastuksen kaverin uudessa kämpässä ja shoppailin muunmuassa tonttulakkeja ja palapelejä. Anttilan kodinkone-osastolla mä surkuttelin sitä, ettei mulla ole omaa kämppää johon voisin ostaa jalkaraheja ja wokkipannuja. Ja mua alkoi ensimmäistä kertaa vähän ahdistamaan, että jumitan vaan jo toista vuotta aupairina. Sieltä Suomesta käsin oli vähän vaikea muistaa miten mahtavaa ulkomailla asuminen voikaan olla. Ja miten palkitsevaa, vaikkakin hermojaraastavaa aupairin työ välillä on. Ja miten mä sentään asun Euroopan sydämessä. Oikeasti asun ja elän. Brysseli vaan on menettänyt jollain tasolla sen alkuhehkunsa. Nyt se on vaan mun koti. Mä pidän siitä, mutta ei se ole enää niin uusi ja ihmeellinen. Ei kai mikään pysy uutena loputtomiin.

Keskiviikkona matka kotiin alkoi. Tai lähtö kotoa, miten sen nyt ottaa. Suomikodista Brysselinkotiin. Ja vaikka olinkin kokenut hetkellisen paluushokin, oli taas vaikea lähteä. Mua harmittaa miten kaukana mun pienestä kummitytöstä asun, miten paljon se tulee taas kasvamaan ennen kun joululomalla nähdään uudestaan. Mua harmittaa, kuinka kaverit sisustavat asuntojaan ja mä pohdin jopa valokuvakehyksiä ostaessa saanko sitä raahattua takaisin Suomeen lähdön koittaessa. Kun kaikessa pitää miettiä onko se liian painava. Muuten mä varmaan omistaisin jo kokonaisen olohuoneen kaluston täällä Brysselin markkinoilla kierreltyäni. Ja mua harmittaa miten ristiriitaista kaikki on. Miten elämä ulkomailla on mahtavaa. Miten mä haluan vain nähdä maailmaa, kokea kokoajan uutta. Mutta toisaalta miten kiva olisi olla Suomessa, tehdä kunnon töitä tai opiskella. Olisi oma asunto, rauha ja tasapaino elämässä. Miten mä olisin mieluusti kahdessa paikassa yhtäaikaa jos se vain olisi mahdollista. Eläisin kahta elämää.

Ehkä jollain tasolla mä en vaan oikein tiedä mitä haluan.

Ei sillä, on ihan kiva olla taas takaisin täällä. Tytöt olivat innoissaan. Laitoin illalla D:n (kolmevee) nukkumaan ja siinä selkä vinossa taistelin unta vastaan odottaessa toisen nukahtavan. Miettikää miten vaikeaa on maata hiljaa pimeässä, pitkän reissaamisen väsyttämänä ja leikkiä nukkuvansa, mutta kuintenkin olla nukahtamatta. Lähes mahdoton yhtälö. Mun taistellessa unta vastaan, D lähinnä vaan pyöri peittojensa alla. Yht'äkkiä se laittoi käden mun poskelle ja kysyi pää kallellaan "miksei sulla kasva partaa?".

Tällaista täällä. Auringonnoususta auringonlaskuun, pää pilvissä. Kirjaimellisesti.

Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.

Strange love

Aika kuluu niin nopeasti, että mun on vaikea pysyä mukana. Välillä unohdan kaiken olevan vain hetkellinen osa mun elämää. Välillä unohdan tarttua hetkiin ja arvostaa niitä.

Olin unohtanut kuinka kaunis syksy voi olla. Yritän karistaa mielestä sateen ja hennot pisarat, jotka putoilevat tasaiseen tahtiin kasvoilleni ja olkapäille ja keskittyä maahan variseviin lehtiin. Niihin tuhansiin ihaniin sävyihin. Lompsin kumppareissani tahallaan lätäköiden halki ja hymyilen.

Olen tavannut uusia ihmisiä. Kuljeskellut pitkin Brysselin keskustaa leikkien osaavani kulkea hyvinkin paikasta toiseen. Leikkinyt tietävääkin opasta salaa toivoen, ettei lisäkysymyksiä esitetä. Enhän mä niihin osaisi vastata (mistä mä voisin jokaisen rakennuksen ja puiston tuntea). Ei sillä, on mulla opaskirja. Se nyt vaan sattuu makaamaan lähes koskemattomana mun yöpöydällä. Näinkin aikaansaava olen.

Olen ollut myöhässä, niin pahasti myöhässä. Aika juoksee ja musta tuntuu, että mä jätätän. Mä en oikein pysy enää vauhdissa. Tein ennätyksen, yli puolituntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Montako "akateemista varttia" katsotaan vielä läpi sormien?

Olen odottanut bussipysäkillä. Katsonut oikealle ja vasemmalle, pyörinyt pientä ympyrää etsien väkijoukosta tuttuja kasvoja. Juossut halaamaan omaa äitiäni ja veljeäni. Askeleet keveinä pomppinut niiden edellä, innolla astumaan taas opaan rooliin. Tosin porukat sanoivat, että ei sitten mennä sinne turistialueelle syömään, näytä sä Lotta joku kiva muu paikka. Mun hymy valahti. En mä tunne muuta kuin turistiruokapaikat. Missä se opaskirja olikaan?

Olen istunut junassa. Katsonut ohi vilisevää Belgiaa ja listannut paikkoja joissa haluan aupair-aikani aikana käydä. Kuunnellut mun veljen ja äidin lukemia tietoja ja parhaita nähtävyyskohteita Bruggestä ja Brysselistä ja nyökytellyt. Mun tiedothan koko Belgiasta ennen tänne tuloa olivat "eivät olleet" täysin pohjautuneet In Bruges elokuvaan. Vannon vielä lukevani sen opaskirjan. Mä olen asunut Brysselissä jo elokuusta ja vain neljän päivän jälkeen mun veli tietää tästä paikasta enemmän. Not okay.

Olen kävellyt uudessa keltaisessa villakangastakissani. Ihaillut salaa peilikuvaani näyteikkunoiden heijastuksesta ja painanut visusti muistiin kaikki ihailevat kommentit. Hostäiti kysäisi eräs päivä, että pukeudunko aina lähinnä mustaan ja valkoiseen? Hän totesi sen päivällä ohimennen, mutta minun teki mieli kantaa vaatekappaleita vielä iltamyöhälläkin näytille ja väittää vastaan, "katso ei tämä ole mustan, se on tummansininen ja tässä paidassa on pieniä tummanpunaisia kukkasia, vaikka se nyt on pohjaväriltään valkoinen". Ensimmäisenä takin ostettuani hehkutin "ostin vihdoinkin talvitakin, se keltainen". Miten niin teen asioista vähän liian isoja ongelmia?

Olen kuunnellut tuntikausia äänikirjoja. Metrossa, kuntosalilla, juoksulenkillä. Nauttinut ajatuksesta, että vaikka tässä vain kävelen kaupasta kotiin, niin samalla tavallaan luen.

Olen saanut suomesta ihania uutisia. Uutisia, jotka sai mut pomppimaan ilosta ja onnesta eteisessä. Uutisia, jotka saivat mut laskemaan päiviä paluuseen Suomeen, mun siskon vauvan ristiäisiin. Kaksi viikkoa.

Olen yrittänyt elää terveellisesti. Olen yrittänyt käydä ahkerasti kuntosalilla, joogata aamuisin ja nukkua pitkään. Syödä salaattia ja juoda vettä. Mutta äidin kanssa meidän iltapala kyllä koostui lähinnä tryffeleistä ja tänään tilasin kahvilassa kaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Mutta ei nyt takerruta niihin.

Olen tuijottanut Euroopan karttaa ja pohtinut mihin mennä. Hakenut randomisti kaupunkeja ja tutkinut hotelleja. Halvatlennot.com on aina jollain välilehdellä auki. Nyt omistan kolmet menopaluut loppuvuodelle ja saattaa olla, että katselen tässä samalla bussilippujen hintoja Pariisiin. Tää vapaa-ajan runsaus viime vuoden Ranskassa oloon verrattuna ei oikein tee hyvää mun lompakolle.

Olen istunut pimeässä huoneessa, uskaltamatta liikahtaakkaan. Tuijottanut pienen kolmivuotiaan unisia kasvoja, jotka ovat painautuneet mun kämmenelle. Silittänyt sen pieniä käsiä, jotka ovat tiukasti kietoutuneet mun käden ympärille. Istunut siinä epämukavassa asennossa uskaltamatta siirtyä. Tuntenut, kuinka mun jalat pikkuhiljaa puutuivat ja kuinka mun kädestä alkaa lähteä tunto. Istunut silti yhä siinä ja katsellut sitä pientä nukkuvaa lasta.

Olen ollut ympäripäivää töissä vanhemman lapsen viikon kestäneen kuume-nuhan takia. Olen salaa lukenut kirjaani toisen nukkussa mun kainalossa. Salaa raottanut vähän verhoa, jotta näkisin tekstin paremmin paperilla. Pieni nuhainen nyytti, otsa kuumana. Tunnon oloni vähän avuttomaksi, kun toinen ei ymmärrä miksi sen kurkkuun koskee, miksi sen on niin paha olla. Kun toinen ei osaa oikein edes niistää, eikä se ymmärrä vaikka selittäisinkin, että olo paranisi varmasti jos vain tuhistaisit tähän paperiin. Mä tyydyn vaan kantamaan paperia kaikkialle ja pyyhkimään vuotavaa nenää joka toinen minuutti.

Olen valvonut pikkutunneille valmistellessani esitelmää ranskantunnille. Yrittänyt opetella asioita ulkoa ja puhunut yksikseni harjottelumielessä tuntikausia. Olen jännittänyt niin, etten meinannut saada edes aamiaista alas.

Olen touhunnut ja puuhannut ja silti tuntuu, etten aikaansaa mitään.

La Famiglia

La Famiglia. La famille. Familjen. Perhe.

Me asutaan saman katon alla, me istutaan saman pöydän ääressä, me jaetaan iloja ja suruja. Me ollaan perhe. Vaikkakin olen ollut jäsen vasta reilun kuukauden ja vaikka tämä on jo kolmas perheeni, kolmannessa maassa. Silti mä olen jo kovasti kiintynyt näihin ystävällisiin kasvoihin, jotka aina iltaisin kokoontuvat keittiön pöydän ympärille. Mä olen onnellinen ja etuoikeutettu päästyäni osaksi juuri tätä perhettä.

Papa, joka huikkaa kovaan ääneen aina ciao saapuessaan kotiin. Joka heiluttaa innoissaan aina tervehdykseksi, niinkin innoissaan, että pelkään ranteen joskus vielä menevän sijoiltaan. Papa, joka hulluttelee, laskee leikkiä, mutta omaa aavistuksen lyhyen pinnan.
   Hän kipittää alakertaan illalla, mä nostan katseeni kirjastani. "D halusi vähän karkkia, shh shh" hän naurahtaa ja pomppii takaisin yläkertaan. Mä tuijotan hämilläni loittonevaa selkää. On keskiviikko, D on kylvyssä. Pikku prinsessan tahto on silti usein laki.

Mä kerron Papalle aavistuksen liioittelun puolelle sortuen valtavasta hämähkistä, joka sabotoi mun edellisen päivän rauhallista netflix-iltaa. Sain lievän sydänkohtauksen nähdessäni sen valtavan olion vipeltävän mun huoneen lattian poikki. Kello oli suomessa jo lähempänä puolta yötä mutta paniikkiviesti lähti mun äidille. Äiti käski ryhdistäytymään, muistutti olevani aikuinen, mutta sympatia kauhisteli kuitenkin mun kanssa. Mä heitin isoimman kirjan mun hyllystä sen hirviön päälle, hypin yhdellä jalalla sen kirjan päällä ja kuoriuduin peittojen sisään. Kerroin papalle sen hämähäkin olevan yhä sen kirjan alla keskellä mun lattiaa. Papa sanoi, että jatkossa voin kyllä kysyä heitä apuun. Tai ehkä mielummin Mammaa, hän kun ei oikein myöskään pidä hämähäkeistä.
(Lopulta Satu hoiti sen kolmatta päivää kirjan alla maanneen hämähäkin raadon vessanpönttöön.)

Mamma, joka jaksaa päivästä toiseen olla iloinen ja pysyä rauhallisena, vaikka N kuinka itkisi tai D kuinka saisi itkupotkuhuuto kohtauksia. Mamma, jonka kanssa voidaan kesken lauseen vaihtaa ruotsiin, lennosta taas ranskaan ja välillä heitellä väliin sanoja englanniksi. Ja pienemmälle tytölle, D:lle hän puhuu italiaa. Nostan hattua.

Me istuskellaan teetä hörppien illalla pöydän ääressä, lasten jo nukkuessa. Mamma kertoo surkuhupaisesta reissustaan sairaalaan ja me nauretaan vedet silmissä. Mä mietin, miten en ikinä nauranut oikeasti hostien kanssa viime vuonna. Se oli semmoista heh heh tekonaurua. Nyt mä usein iltaisin kipuan yläkertaan vaan hengaillemaan, vitsailemaan ja juttelemaan. Ihan vapaaehtoisesti, enkä mistään velvollisuudentunnosta.

Lapset...

Mä rakastan N:nän hymyä. Vaikka toinen ei puhu, eikä välttämättä ymmärrä paljoa, sen kasvoista voi lukea niin paljon. Silmistä, katseesta, hymystä. Pienistä eleistä ja liikkeistä. Viittomakielen opiskelukin on mun mielestä älyttömän mielenkiintoista. En tiedä kuinka paljon N pystyy sitä jatkossa oppimaan, mutta mä ainakin aion sille viittoa. Voi olla, että tätä Belgian viittomakieltä ei ihan jokapäivä tule loppuelämässä tarvitsemaan, mutta taito sekin. Ei ihan kaikkien CV:ssä.

Ja ihana pieni hirviö D. Mä olin unohtanut, kuinka rasittavia kolmeveet osaavat olla. Miksi, on yleisimmin käytetty sana, draamaqueen toinen nimi ja vastaanväittäminen on päivittäinen harrastus. Silti sen kanssa on ihan mahtava leikkiä pehmoleluilla, kiipeillä sohvilla ja laulaa joululauluja. On ihana kiivetä sen perässä likumäkeen ja keinua tukka hulmuten. On ihana syödä kuolun jälkeen jätskiä suu suklaassa ja juosta kilpaa kotiin. Kolmeveet on ihanankamalia.

Vaipoista uloskasvamisenkin olin unohtanut kolmeveen elämästä. Oltiin metroasemalla, matkalla svenska kyrkaniin. D söi iloisesti eväitä ja mä hytkyin aseman chillailumusan tahtiin. Yht'äkkiä mun viereen valahtaa pieni lammikko ja D toteaa "Oh, pipi!". No niinpä näkyi. Se lammikko kasvoi pienen järven mittoihin ja mä vaan hymyilin ja nyökkäilin ohikulkijoille, "eh heh, lapset". Vieressä oleva mies katsoi mua aika halveksuen ja astui metroon. Muidenkin todistajien siirtyessä asemalta metroon, me kipitettiin vähin ääniin takaisin hissiin ja ulos tapahtumapaikalta. D huikkasi heti kotiovelta iloisesti, että hän on juuri pissanut housuun. Same old same old.

Pissafiaskoja on tapahtunut aika tasaiseen tahtiin, kohdistuen usein juuri keskiviikkoihin, jolloin suuntana olisi svenska kyrkan. Kerran mua tuli luokasta vastaan naurava naama ja märät housut. Opettaja vaan totesi, että yhdet housut jo vaihdettiin, huomiseksi pitää tuoda lisää vaihtovaatteita ja tyrkkäsi likaisten vaatteiden kassin käteen.. Tyttö kainaloon, juosten kotiin ja vaatteet vaihtoon. D vaan ihmetteli miksi mä ravasin tukka putkella koko matkan kyrkanille. Sanoin, että jatkossa olis parempi käydä vessan puolella pissalla, niin voitaisiin mennä ihan hissukseen.
Nyt olen tosin oppinut ottamaan vaihtovaatteet mukaan. Löydän D:n housuja ja pikkareita vähän väliä laukkujeni pohjalta. Nytkin mun käsilaukussa on sen sukat.

Perhe on aina perhe, oli se millainen hyvänsä.

Vastakohdat

Sataa. Mun katse on lasittunut ikkunassa tanssiviin vesipisaroihin ja huomaan olevani liian väsynyt edes räpäyttämään silmiäni. Mä valitsin seitsemän torkkua aamiaisen sijasta ja nyt painan kouristuksen omaisesti kättäni vasten mahaani. Se murisee silti. Kielikurssille valuu väkeä tasaiseen tahtiin, vaikka tunti on virallisesti alkanut lähes kolme varttia sitten. En noteeraa kuka saapuu ja kuka ei, tuijotan vain eteeni taistellen väsymystä vastaan. Mä seuraan vesipisaroiden tanssia ja kuvittelen niiden maalaavan kuvioita ikkunan pintaan. Mun maha murisee taas.

Jään tauon ajaksi kirjoittamaan tasotestiin vaadittavaa ainetta. Ahdan samalla mukaan ottamia keksejä kaksin käsin suuhuni. Olen juonut jo lähes litran vettä. Note to self: vesi ei estä mahaa murisemasta. Kekseissä on nauravien pellejen kuvia ja pieniä apinoita. Perus aupairin eväät. Olin viettänyt lähes unettomia öitä jahkaillessani kielikurssi dilemman kanssa. En tajua miten onnistuin parin tunnin jälkeen luomaan tunnesiteen kurssiporukkaan. Silti mä päätin, että tänä vuonna on pakko löytää sopiva taso ja oikeasti edistyä. Viime vuonna mä pyörittelin sormia mahtavassa porukassa, tänä vuonna on mun vuoro olla se luuseri jolle muut voi salaa hihitellä. Niinpä mun edessä oli tasokoe ja mä manasin valmistautumattomuuttani. Lopulta luovutin, turha mun on yrittää ylittää itseäni ja ojensin aineen opettajalle.

Istuin bussissa Makedonialaisen tytön kanssa ja pälyilen epäluuloisesti ympärilleni. Pysäkki pysäkiltä mä varmistuin siitä, että meidän bussi oli menossa aivan väärään suuntaan. Mä olin ajatellut käveleväni kielikurssilta Kampukselle vaihtamaan kurssiani, tyttö väitti bussin olevan helpompi. Juuri kun mun sisäinen paniikki oli kasvassa sille tasolle, että hyppäisin seuraavalla pysäkillä pois ja menisin samaa linjaa takaisin Hän ilmoitti meidän olevan perillä. Kun mä olin lähteä heti väärään suuntaan tyttö kysyi enkö mä ollut käynyt Kampuksella alunperin kirjautumassa kurssilleni. "Oui oui, kyllä mä jo tidän missä ollaan", nyökyttelin ja siirryin taka-alalle. Parempi antaa sen kulkea edellä ja seurata itse perässä. Todellisuudessa mulla ei ollut harmainta aavistustakaan mun sen hetkeisestä olinpaikasta. Mun suuntavaisto oli kierähtänyt ylösalaisin bussissa. Jos tyttö olisi jättänyt mut siihen paikkaan, olisin mä todennäköisesti vieläkin hortoilemassa jossain paikassa x.

Seisoin sateessa ja tuijotin hämmentyneenä paperia, johon oli kirjoitettu kurssin nimi ja paikka. Kirjoituskurssi, kerran viikossa, B2-taso. Halusin kirjoituskurssin, mutta olisin halunnut vähintään kaksi kertaa viikossa. Oliko tämä nyt hyvä valinta? Kävelin seitsemän askelta eteenpäin, sanoin tytölle soittavani pikaisen puhelun, annoin lähtöposkipusut ja heilutin loittonevalle selälle. Kun hän kääntyi kulmasta vasemalle mä kipitin takaisin Kampuksen toimistoon. Viisi minuuttia myöhemmin poistuin uudestaan kädessä uusi paperi. Puhekurssi, kaksi kertaa viikossa, B2-taso.

Otan ratikan Ixellesiin. Hymyilen nähdessäni Brysselin pikkuisen järven ja leikittelen hetken ajatuksella uimisesta siinä pikkuisessa lammessa. Muistelen haikeasti Annecyä ja ymmärrän mitä kaipaan Brysselin keskustassa. Jokea, järviä, vettä. Jotain, mitä niin paljon rakastan. Täällä tosin sataa niin paljon, että sillä jo täyttäisi pari järveä. Vedenpaisumusta odotellessa.

Löydän Naomin ja Brittanyn kahvilasta puolen tunnin harhailun jälkeen, mun jo läheisiksi osoittauneet kaverit. Brysselissä riittää ihmisiä. Me puhutaan kirjallisuudesta, sadetakeista ja kaukosuhteista. Vohveleista, lapsista ja krapulasta. Kolmen jälkeen mun on pakko lähteä, juoksen bussiin ja kaivan kirjan esille.

Mä ehdin juuri ripustamaan pyykkini kuivumaan kun N:nän bussi saapuu. Seuraavat neljä tuntia mä laulan ja leikin, kuuntelen D:n itkupotkuraivaria, koska en suostunut antamaan sille karkkia ja leikin masterchef:iä keittiössä. Maha täynnä makaronilaatikkoa mä sitten avaan kahdeksan jälkeen oven Satulle, suomalaiselle aupairille, joka asuu korttelin päässä meiltä. Me istutaan molemmat mun vuodesohvalle ja Satu kaivaa tuomansa leffaeväät esiin. Jutellaan niitä näitä. Lopulta löydetään itsemme selailemasta Netflix Kidsin valikoimaa ja kohta lauletaan tunteella suomeksi englannin kielisen Pocahontaksen päälle. Näin täällä meillä.

Kello käy pikkutunneilla kun mä lopulta painan pääni tyynyyn. Oltiin iltalenkillä vielä Satun kanssa ja sen jäkeen mä en tiedä miten kadotin monta tuntia yleiseen palloiluun, suihkussa käymiseen ja tekstailuun omassa huoneessa. Kiitän onneani, että seuraavana päivänä saan nukkua myöhään. Asetan herätyksen kymmeneksi.

Seuraavana aamuna pomppaan seitsemältä paniikissa pystyyn, jonkun koputtaessa mun ovelle. "Mitä joo?" yritän saada ääneni kuuluviin. Hostäiti kurkistaa ovenraosta pahoittelevan näköisenä sisään. Tuijottaa mua hetken hämmentyneenä (ihan aiheesta, märällä tukalla nukkumaan, joten aamulla ne sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan) ja puhuu sitten jotain. Puoliunisena rekisteröin vain sanat "N sairas. Ripuli. Tarvitaan sua. Vartin päästä yläkertaan." Pahoittelut ja mamma poistuu. Jään silmät pyöreinä istumaan pimeeseen huoneeseen. Lasken nopeasti päässäni: takana kuusi tuntia unta, edessä lähes kaksitoista tuntia tauotta työtä. Tekisi mieli itkeä.

Mamma lohduttaa, että N varmasti nukkuu pitkään, kun sai unta vasta kolmen jälkeen. Mamma sulkee ulko-oven, siivooja päräyttää pölynimurin päälle ja N on pystyssä. Yritän epätoivoisesti maanitella N:nnää nukahtamaan uudestaan, mutta lopulta raahaan sen aamupesun kautta aamiaiselle. Räpyttelen silmiäni joka sekunti, ihan vain varmistaakseni etten nukahtaisi. N on rauhallinen. Mä yritän muistella viittomakielen ruokasanastoa ja tyydyn lopulta vain osoittamaan leipää ja banaania. Kumpaa saisi olla?

Mitään en myönnä, mutta saattoi käydä niin, että parikymmentä minuuttia kestävä lastenohjelma pyörähti kaksi kertaa ympäri mun ollessani puoliunessa sohvalla. N ei onneksi näyttänyt kiinnittävän asiaan paljoa huomiota, se söi tyytyväisenä sukkaansa kun lopulta raahauduin TV:n eteen. Sillä on alkanut ensimmäiset maitohapaat irtoilemaan ja mä huomaan vähän väliä kiskovani matonreunaa, sukkia, hihaa, mun hihaa tai mun housunnaruja sen suusta. Ei sillä kyllä mäkin söin pikkuisena aina takin kauluksen reunat ihan pilalle.

Me leikittiin piirileikkiä, laulettiin, käytiin kävelyillä, mä pidin ukulele konsertin ja silti kello oli vasta kaksi. Yritin tuputtaa N:nnää päiväunille. Pakko sen oli olla väsynyt, se oli nukkunut vain neljä ja puoli tuntia. Mä olin nukkunut reilut kuusi ja olin valmis nukkumaan vaikka kadulla. Vedin pimennysverhot ikkunoihin, kannoin N:nän sänkyyn, laitoin peiton päälle ja rojahdin itse huoneessa olevaan varasänkyyn. Kahden minuutin kuluttua N nousi ylös ja alkoi harhailla huoneessaan. Vartin päästä mä luovutin ja avasin verhot.

Me käytiin uudestaan kävelyllä. N rakastaa kävellä ja mäkin rakastan sitä tilaisuutta vaan olla ja ajatella. Välillä hyräilen jotain, laulan tai  leikitän vähän N:nnää, mutta enimmäkseen me ihan vaan kävellään vieretysten. Hiljaa ja tyytyväisinä.

Kun Papa tuli lähempänä kuutta kotiin, mun olo oli jo kuin elävällä kuolleella. Silmät seisoivat päässä ja hymy oli väkinäinen. Mä keittelin makaroonia ja hyräilin pää, olkapää, peppu, polvet-laulua. Enää reilu tunti. Kaverit tekstailivat jotain musiikkifestareista ja ilmainen sanan kohdalla mun aivojen toiminta alkoi herätä. Kun mä sitten vihdoin pääsin seittemän maissa vapaaksi, kaaduin mä sänkyyn. Makasin kattoon tuijottaen pimeässä huoneessa ja arvoin vaihtoehtojani. Ilmaiset festarit vs. sänky. Kampesin itseni ylös, vaihdoin vaatteet ja tekstasin Satulle "lähen nyt".

Me mentiin metrolla keskustaan, käytiin pizzalla, tajuttiin olevamme väärillä musiikkifestareilla ja oikeille festareille olisi vielä matkaa. Otettiin seuraava metro kotiin ja mä menin ensimmäistä kertaan sitten tänne tulon ennen todella aikaisin nukkumaan.

Jour 20

Herään kymmenen minuuttia ennen herätystä. Tuijotan epätoivosesti kelloa, kuin odottaen viisarien alkavan kiertää vastapäivään. Suljen silmäni sekunniksi ja herätyskello alkaa soida. 

Hortoilen huoneeni ja kylppärini väliä unohtaen koko ajan mitä olinkaan hakemassa. Koitan epätoivoisesti sutia edellisenä iltana hetken päähänpistosta leikkaamaani otsatukan tynkää. Niin monena aamuna mä olen vetänyt vain pipon laiskasti päähän jos olen joutunut näyttämään naamaani kodin ulkopuolella. Tänään täytyy olla edustava.

Törmään Papaan ja D:hen eteisessä. Vaihdetaan hätäiset huomenet, D juoksee antamaan lähtöbisoun ja he katoavat sateenvarjoineen ulko-ovesta. Mä tiedän olevani aikataulusta jo jäljessä, mutta silti kipuan yläkertaan ja hortoilen hetken keittiössä. Kuulen siivoojan puhuvan ylimmässä kerroksessa puhelimessa ja mietin miten en ole vielä kertaakaan toivonut valinneeni jotain muuta työtä sitten Belgiaan tulon. Vaikka aupairin elämä on monimutkaisempaa ja hermoja raastavampaa kuin moni osaa kuvitella, en mä silti ole sekuntiakaan katunut tätä toista mahdollisuutta.

Metroasemalla kuulutellaan aikatauluviivästyksistä. Mä alan hermostuneesti naputtaa sormiani penkin reunaan. tuijotan räpäyttämättä pientä punaista valoa, joka näyttää millä pysäkillä lähin metro on. Pliis ole ajoissa. Mun ensimmäinen kielikurssini alkaisi alle puolen tunnin päästä, eikä mulla ollut muuta tietoa sijainnista, kuin lähin metropysäkki. Mun hortoilu maanpinnalle päästyäni olikin lähinnä koomista. Ylitin saman ison tien viisi kertaa ennen kuin löysin itseni oikeaan suuntaan. Mahtoivat ohikulkijat ihmetellä kun vuoretellen aina odottelin vihreää valoa jommalla kummalla puolella tietä. Metroasemalta oli ehkä vaivaiset parisataa metriä kurssipaikalle, mutta mä kävelin tai lähinnä ylitin sitä samaa tietä ees taas toistakymmentä minuuttia. 

Kielikurssi. Välillä mietin, miksi olen taas nakittanut itseni istumaan kuusi tuntia viikossa huonosti ranskaa puhuvien keski-ikäisten keskelle ja kuuntelemaan päivästä toiseen imperfektin päätteitä. Mä olin istunut ensimmäisen kielikurssini ensimmäisen tunnin, kun jo aloin miettimään etten jaksa enää. Sitä paitsi mun edessä istui kiinalainen mies, jonka pää oli niin leveä ja korvat niin höröttävät etten valehtelematta nähnyt yhtään mitään mitä taululla tapahtui. Toivottavasti mun kielikurssilla ei ole sama kirjoittamaton sääntö kuin lukiossa tuntui olevan, että kurssin ensimmäiselle tunnille juostaan kuin villieläimet ja varataan paikat. Siitä eteenpäin se takarivin vasen nurkkahan oli sinun vaikka tulisit pulituntia myöhässä tai jättäsit koko kurssin kesken. Mä voisin nyt mielellään luovuttaan sen tarkoin valitun nurkan ja siirtyä eturiviin, jottei yksikään ylisuuri pää häiritsisi. 

Brysselissä on 183 sateista päivää vuodessa ja tänään oli yksi niistä. Mä juoksin kurssilta metrolle kaatosateessa, kerran vain eksyin ja jouduin hetkellisessä paniikissa pysähtymään. Ajelin suoraan keskustaan. Musta on tullut jo ihan pro metrokulkija. Luen vain casualisti kirjaa ja osaan pysäkit ulkoa, joten mun ei tarvitse metrokartta kädessä tuijottaa hermostuneesti ohivilahtavien pysäkkien nimiä. Tosin olen ja muutaman kerran meinannut ajaa pysäkkini ohi ja joutunut hyppämään sulkeutuvien ovien välistä puoliväkisin ulos. Mun keskittymiskyky taitaa olla kuin oravalla, joten ehkä se metrokartta scenario olisi parempi.

Juoksin kaatosateen läpi kirjakauppaan. Belgian Netflix yrittää selvästi rajoittaa mun sarja-addiktoitumistani, koska Downton Abbeyn viides tuotantokausi loistaa poissaolollaan. Kirjakaupan hinta kuitenkin sai mut palaamaan tyhjin käsin sateeseen. Päätin kiertää ostoskadun kautta metrolle. Paha virhe. Vohveleiden tuoksu leijui ilmassa ja Primark ei ollut tapansa mukaan tupaten täynnä. Sateenvarjon sijasta ostin itselleni tylypahka-paidan ja kolmet sukkahousut. Ne eivät kauheasti auttaneet sateessa ja mä saavuin uitettuna kotiin.

Hain pikkutytön koulusta ja kotimatkalla pidin ensimmäisen "kuuntele mua"-saarnani. Tyttö heilutti vaan päätään ja mä päätin huokaisten vain antaa olla. Ei ollut energiaa.  Mä leikin lopulta koko illan D:n kanssa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että minä tein muovailuvahaporkkanoita, minä piirsin ja väritin pikkusen kirjoihin ja minä leikin lelurahapossulla ihan silmät loistaen. Joskus mietin miten itse saan paljon enemmän lästenleluista irti kuin lapset itse. Me jopa tapeltiin kumpi saa leikkiä possulla, D 3vee ja Lotta 20vee.

Me juteltiin äidin kanssa henkeviä tyttöjen katsellessa telkkaria. Pohdittiin eri kehitysvammoja ja niiden piirteitä, puhuttiin N:nän koulusta ja edistyksestä. Ruuan jälkeen mä luin kaikki Pikku-Karhu -kirjat D:lle mitä hyllystä löysin, mamman laittaessa isompaa nukkumaan. Kun pienikin viimein pakotettiin sänkyyn suuresta protestoimisesta huolimatta, jäin mä olohuoneeseen istuskelemaan. Tuijottelin kattoon ja pyörittelin sormiani. Mun ei tehnyt mieli eristäytyä omaan alakerran linnakkeeseeni ja lopulta sitten päädyin puolivahingossa höpisemään koko illan olohuoneessa. Mulla oli kirja sylissä, mammalla taas keskeneräiset työpaperit, mutta me vaan lähinnä suunnitetiin jouluvalmisteluja, puhuttiin parhaista suklaamerkeistä ja yritettiin sumplia kaikkien menoja kalenteriin.  Vilkaisin mammaa, vilkaisin papaa ja hymyilin. Juuri tällaista tämän kuuluu olla, aupairelämä.

Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.

Va bene

Se on nyt alkanut uudestaan. Aupairelämä.

Mä laskeuduin Brysseliin keskiviikkoiltana. Se lentokenttä oli valtava. Mä seurasin epätoivoisena matkalaukkukylttejä, kunnes lopulta aloin vakuuttua pyöriväni jonkin tapaista ympyrää. En kai mä muuten voisi kuluttaa lähes puolta tuntia pelkkien laukkujen noutopaikan löytämiseen puolijuoksulla? Löysin itseni kuitenkin jonkin tasoisen massavirran keskeltä, enkä uskaltanut edes ajatella vastavirtaan uimista. Hetkellisestä epäröimisestä huolimatta mä olin tulkinnut matkalaukku-kyltin oikein ja löysin laukkuni pyrimästä jo hihnalla. Mä änkesin sen ylisuuren ja ylipainavan laukun, käsimatkatavaroiden ja ukulelen kanssa pikkuruiseen vessakoppiin. Hyvä kun sain oven kiinni. Enhän mä tiennyt kauanko kentältä ajaisi hostien kotiin, enkä mä voinut tehdä vakuuttavaa ensivaikutelmaa jalat ristissä. Joku täti-ihminen katsoi mua tosin vähän oudoksuen kun kuoriuduin ulos kopista erittäin vaikean oloisesti pakittamalla ja pomppimalla kamamääräni seassa.

Siellä mun perhe kuitenkin odotti. Papa, mamma ja pikku D. Mä vedin vakuuttavimman hymyni huulilleni ja halasin mun uutta perhettäni ensimmäistä kertaa. Kotona mua odotti Mormor ja seuraavana aamuna näin vanhemman tytön, kehitysvammaisen N:nän ensimmäistä kertaa. 

Mormor eli ruotsalainen isoäiti osoittautui pian mun uudeksi parhaaksi ystäväksi. Me juteltiin kaikkia kieliä sekaisin, ruotsia, italiaa, ranskaa ja englantia. Me lisättiin ruokaan suolaa, muiden pudistellessa päätä vieressä. Me ihmeteltiin yhdessä miten tv:n saa päälle. Me laitettiin ruokaa ja jaettiin reseptejä. Me puhuttiin pakolaisista ja ilmastonmuutoksesta, kaikesta. Mormor oli ihanan huolissaan mun pärjäämisestä, varsinkin kun ensimmäistä kertaa lähdin keskustaan yksin. Hän ehkä pelkäsi, etten koskaan löytäisi takaisin. Niin mäkin.

Mä olin jo unohtanut kuinka eksyksissä sitä voi ihminen olla, vaikka kuinka yrittää keskittyä. Mä en edes tunnistanut aluksi meidän omaa kotikatua. Kaikki talot näyttivät ihan samalta ja vaikka me oltiin kierretty vain kortteli olisin mä silti iloisesti lähtenyt kotikatua väärään suuntaan. Hypin lähes riemusta kun löysin metrolle ja takaisin eksymättä. Sinne on jotain säälittävät parisataa metriä, mutta silti.

Mormor lähti lauantaina ja mun uusi bff oli korvattava oman ikäisillä. Viikonlopun vietin siis tapaamalla ihmisiä, suunnittelemalla tapaavani ihmisiä ja löytämällä uusia ihmisiä siihen pisteeseen asti, että lopulta sekosin kuka on kuka. Eksyin jopa merimieskirkon suomiaupair tapaamiseen, tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä, mutta better late than never right? Olin katsonut kartasta käännökset valmiiksi kun nousisin metrosta. Vasen, vasen, oikea ja kikko olisi vasemmalla. Mutta mun edessäni olikin vain suljettu kahvila. Nöyrästi oli kaivettava kartta esiin ja tajusin kuitenkin lähteneeni ihan päinvastaiseen suuntaan. Miten se oli mahdollista, mä en todellakaan ymmärrä. 

Lauantaina saksalainen S toimi mulle oppaana keskustassa ja sunnuntaina mä yritin kovalla itseluottamuksella samaa suomalaiselle T:lle. Mun ei ehkä kannata pitää oppaan uraa kauhean korkealla tulevien uratoiveiden listalla.

Pari kertaa mä olen pysähtynyt miettimään miksi oikein valitsinkaan perheen, jossa on kehitysvammainen lapsi. Saman tien olen kuitenkin yrittänyt ravistaa ajatuksen mielestäni. Muistutan itseäni, että minuahan kiinnostaa logopedia ja erilaiset viestintämenetelmät. Muistutan kuinka rikas tämä kokemus mun elämässäni on. Ja mun perhe on kokonaisuudessaan niin ihana, että mä en saa keskittyä siihen ainoaan asiaan, joka saattaa välillä tehdä tästä unelmasta hieman arkisempaa.

Mä en voi myöskään olla vertailematta tätä aupairelämää viime vuoteen. Kuinka täällä elämänarvot ovat enemmän kohdillaan, kuinka nämä ihmiset nauravat ja hymyilevät jatkuvasti, kuinka he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja valmiita auttamaan ja neuvomaan niin paljon,että hämmennyn kiitollisuudesta. Ranskassa elämä oli niin toisenlaista. Mä tiskasin kaikki astiat ja siivosin keittiön yksi ilta ihan vanhasta tottumuksesta. Perheen isä kiitteli mua vuolaasti ja sanoi ettei mun todellakaan olisi tarvinnut. Mä tuijotin vain takaisin hölmistyneenä. Ranskassa mun jokapäiväistä siivoamista tuskin noteerattiin, paitsi jos oli jotain huomautettavaa. Täällä lapsille saa antaa banaanin jälkiruuaksi, kinkkua leivän päälle ja maitoa välipalana, on ihan ok olla ulkona vaikka sataa, vesilätäköissä saa hyppiä, pöydässä saa laulaa, sisällä voi olla paljas jaloin ja sitä rataa. Eikä mulle olla valitettu vielä mistään. Ranskassa elämä oli todellakin toisenlaista. Täällä kaikki on va bene.