Promenons-nous dans les bois pendant que le loup n'y est pas

Miten musta tuntuu, että olen ihan yhtä väsynyt (jossen enemmänkin) nyt viikonlopun jäljiltä, kuin viikon. Ja mun kun oli tarkotus vaan olla easysti ja nukkua. Missä meni vikaan?
    Vaikka mä rakastan nukkumista yli kaiken (noh melkein ainakin) niin kiskoin itseni lauantaiaamuna aikaisin sängystä ylös ja lähdin perheen kanssa Geneveen. Perheen hoitaessa asioita, mä lähdin tutustumaan tähän mun lähikaupunkiin. Pakko sanoa, että tämä oli vain pikainen kurkistus. Geneve on liian iso kaupunki tutkittavaksi puolessa päivässä. Sainpas sentään tutustuttua kauppojen tarjontaan ja vähän näkemään Genevenjärveä. Kunnon turistikierros pitää vielä joskus tehdä erikseen. Niin ja shoppailusaldo on nyt virallisesti avattu!

Tuolla oli tosi paljon tommosia vihreita chillailutuoleja, joita tuossa kuvassakin näkyy. Harmi vaan, että ne oli melkein poikkeuksetta varattuja, muuten olisi ollut loistava tapa levätä hetki. Mä tosiaan ravasin aika edestakaisin yrittäessäni kartottaa tätä kaupunkia. Olisipa ollut askelmittari mukana, voisi leveillä suurilla lukemilla.

Näillä portailla mäkin istuskelin ja harmittelin, etten ollut ostanut itselleni patonkia tms evästä. Monet nimittäin pysähtyivät näille portaille syömään. Pakko myöntää, että olihan siinä kivat maisemat, vaikka vieressä vilisikin liikenne. Täkäläiset käyttävät muuten tööttiä vähän turhankin innokkaasti. Jossei vihreän valoen vaihtuessa lähde samalla sekunnilla renkaat ulvoen kiihdyttämään, alkaa takana soida kaunis tööt-kuoro. Nimimerkillä kokemusta on.

Sunnuntaina mä jouduin luopumaan myös myöhään nukkumisesta, sillä lähdettiin kyläjuhliin vuorille. Ruokaa, juomaa, upeita maisemia ja kovaäänisiä ranskalaisia, mitäs sitä muuta tarvitsisikaan.

Harmi kun eilenkin oli niin pilvistä. Olisin muuten saanut upeita kuvia Alpeista. Vaikka vähän siellä pilvien keskellä  oltiin, niin kyllä tästä  kuvasta selvän saa. Vai? Alhaalla siis Geneve ja Genevenjärvi. Kotiin ajettaessa näin myös Annecyn tuolta yläilmoista. Aloin kiireesti kaivaa kameraa esiin, mutta kun sen repun pohjalta löysin oli Annesyn ilmakuva vaihtunut vuorilla laiduntaviin lehmiin. Just my luck. No menen varmasti uudelleen vielä seikkailemaan vuorille. Ehkä pyörällä, saisi mukavan reisitreenin.

Tuo oikeassa reunassa näkyvä rakennus oli meidän päämäärämme. Ei hullummat maisemat sillä tilalla ole ollut, vaikka kieltämättä kirjaimellisesti keskellä ei mitäänhän se sijaitsi.

Jep, ne lehmät. Niitä riitti noilla rinteillä. En kyllä olisi uskonut ikuistavani Geneveä ja lehmiä samaan kuvaan, mutta voilà niin vain kävi.

Ja ihan vain sen kunniaksi, että mulla soi taukoamatta ranskalaiset lastenlaulut päässä, mä valitsin tuon laulun otsikoksi. Mutta voisiko joku sammuttaa tämän soittimen mun päästä, s'il vous plaît?

Aktiviteettia elämään

Huhhuh, ensimmäisestä työviikosta selvitty ja onneksi alkaa viikonloppu. Tänään oli nimittäin harvinaisen rankka päivä. E näytti ihan toisen puolen itsestään, sen kiukkupussipuolen siis, ja mä sainkin kunnian pitää ensimmäisen puhutteluni ranskaksi. Lukuun ottamatta muutamaa taiteellista taukoa, jolloin kaivoin sanakirjan esiin, se oli erittäin hyvä saarna, heh. Ja kyllä se anteeksipyyntö sieltä lopulta tuli.

Mutta ei siitä sen enempää. Meillä on ollut kuitenkin E:n kanssa tosi kivoja hetkiä yhdessä ja ollaan käyty monissa puistoissa ja leikkipaikoissa. Eilen me lähdettiin Vitam ostoskeskukseen, jossa sijaitsee Vitam Ludic niminen leikkipaikka. Se olikin ihan mahtava idea. E sai riehua ja leikkiä ikäistensä kanssa ja mä sain paljon kaipaamani hengähdystauon. 

E toimi oppaana kun ajettiin. Oli kyllä loistava opas. Yht'äkkiä takapenkiltä kuuluu "Se on tämä". Koita nyt risteyksessä päättää mikä on tämä. Vähän huono juttu nimittäin kun opas ei erota vasenta ja oikeaa.

Voi sitä kiljunnan, itkun ja huudon määrää. Laittakaa parikyt 4-10 -vuotiasta "häkkiin" leikkimään niin tiedätte mistä puhun. Musta tuntui, että mun korvat tinnitti vielä illallakin.

"Mä meen nyt tuonne ja kun huudan Lotta, ota musta kuva". Tein työtä käskettyä.

Mä innostuin tosta paikasta itsekin. Vitamissa on nimittäin kuntosali, uimahalli, seinäkiipeilyä, kauppoja ja ruokapaikkoja. Päätin eilen jo, että tänään menen illalla sinne vähän nuuskimaan paikkoja. Ja minähän menin. Teki todella hyvää olla hetki ihan oikeasti yksin ja olla omalla aikataululla, ilman mitään velvotteita. Mä nappasin noiden urheilupaikkojen esitteitä mukkani, muuten en oikein jaksanut shoppailla. Ajattelin liittyä kuntosalille ja uimahalliin syyskuussa, koulujen alettua, kun mulla on enemmän aikaa. Seinäkiipeilyäkin täytyy kokeilla.

Ja varoituksen sana, älkää menkö ruokapaikkoihin nälkäisenä. Voi käydä näin:

Nam. Tossa oli kyllä kermavaahtoa enemmän kuin yksi ihminen pystyi syömään.

Toinen paikka, jossa ollaan käyty useaankin otteeseen on Parc de la Mairie. Se on kiva pikku puisto tässä aika lähellä. Tänään oli pitkästä aikaa loistava keli, joten suunnattiin puistoon. Osittain myös siksi, että siivooja sai rauhassa tehdä työnsä (Ranskassa melkein kaikilla käy viikottain siivooja) ja osittain ihan ulkoilun ilosta. Nukkekin pääsi rattaineen mukaan. 

Mairie eli kaupungintalo on siinä ihan vieressä. Siitä siis puiston nimi.

Puisto-selfie!

Oh my god, pitikin mennä kehumaan, että täällä on loistava sää. Kamala ukonilma alkoi yhtäkkiä ja sataa kuin saavista kaatamalla. Toivottavasti ilma paranee yön aikana, sillä huomenna aamulla lähden valloittamaan Geneveä. À tout à l'heure!

Days of Sunshine, Days of Shadow

Kolme kunnon työpäivää takana ja koulun alkua odotellessa. Mun päivät on nyt kesäloman aikaan tosi pitkiä ja yllättävän rankkoja. On ihan hassua miten mäkin olen valmis nukkumaan yhdeksältä illalla, kun iltaruoka on syöty. Koko päivä kellon ympäri kahden pienen lapsen kanssa, jotka vaativat sun täyden huomion ja lisäksi tämä kieli. Je suis fatiguée! Musta tuntuu että iltasin mun korvat on ihan kipeet ranskan kuuntelusta. Normaalia?

Mä olen kyllä iloinen, että lähdin aupairiksi. Paljon on ihania hetkiä tyttöjen kanssa ja on hauskaa huomata miten päivä päivältä ranskakin edistyy. Mä olen onnistunut jopa kertomaan toisesta maailmansodasta. En tiedä miten sekin tapahtui. Big mistake... huge.
   Tänään mulla oli myös paras aamu tähän mennessä. I antoi mun pestä sen hampaat (elämän pienet ihmeet heh) ekaa kertaa ja mä laitoin sen yksin päiväunille ilmat marinaa. Selvästi se alkaa hyväksyä mut, mikä on tosi ihana huomata. E auttaa kyllä- vähän liiankin mielellään. Välillä mua rasittaa kun E yrittää olla "aikuinen" ja hoitaa I:tä yksin, laittaa se päikkäreille, syöttää tms. E on kuitenkin vasta kuusi.

Siinä se mun pieni aikuinen valmistaa muovailuvaha kakkuja.

Eilen selviydyin yksin Crècheen! Olin ihan kauhuissani aamulla kun jouduin sulkemaan tämän talon itse ensimmäistä kertaa ja ajaa Crècheen niiden tuhansien liikenneympyröiden kautta. Talon sulkemisella tarkoitan kaikkia turvajuttujamitälie. Näillä on ihan yliturvallinen talo. Alakerrassa on monta lasiovea ja -ikkunnaa ja niiden kaikkien eteen suljetaan sellaiset pimennys/turvakaihtimet. Lisäksi varashälytys päälle ja eteisen ovi lukitaan erikseen eli kaksi lukkoa on suljettava siinä 30 sekunnissa. Siis ajassa joka jää talosta poistumiseen hälytysjärjestelmän aktivoiduttua. Lisäksi mun perhe kulkee aina autotallin kautta eli sekin vielä. Ja ulkoportti, johon on myös omat niksinsä. Ei ihme, että stressikertoimet oli korkealla eilen aamulla.
    Mutta kyllä  se kannatti. Ihmeellisen helppo päivä, vaikka 11 tuntia olinkin töissä. Oli vain E hoidettavana. Huomenna ja perjantaina I menee taas Crècheen eli helpot päivät tiedossa. Eilen pistin E:n tekemään 200 palan palapeliä ja ah sitä hiljaisuutta ja rauhaa. Välillä autoin, välillä luin. Harmi kun niitä vaikeita palapelejä  on vain yksi. E tuskin suostuu tekemään sen taas huomenna.

Onko jotenkin huolestuttavaa, jos kuusivuotias rökittää mut täysin palapelissä, joka on tarkoitettu 8+-vuotiaille? Mä vain istuin muutaman palan kanssa miettien, että mihin ihmeeseen mä nämäkin muka tunkisin.

Voilà! Ja hei, tein mä sentään ton hevosen kaulan ja linnan. Miten niin oon muka huono?

Sitten on myös days of shadow, kuten maanantaina. Kaikki oli niin uutta. Modernin hellan kanssa tappeluun meni varmaan vartti, perheen säännöt on vieraita ja mun lähes puhekyvyttömyys tekee mun auktoriteetistä  melko minimaalisen. Mä pyörin yläkerran vessassakin varmaan vartin etsien valonkatkasijaa, kunnes hyväksyin kohtaloni. Mikäs siinä pimeässä ollessa, koska kysyähän ei voi. Tänään tajusin sen katkasijan sijaitsevan wc:n ulkopuolella. Hyvä minä!
   Myös mun suhde mun hostmomiin on vaatinut kärsivällisyyttä. Se ei aluksi paljoa puhunut mulle tai kysellyt mitään. Eilen päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja jäin höpisemään (mm. siitä toisesta maailmansodasta) koko illaksi alas. Kyllä se tästä. Kai se on vanhemmillekin vaikeaa lennosta vaihtaa täysin uuteen ihmiseen ja alottaa kaikki alusta.
   Mun vapaa-aikanikin on vähän aiheuttanut harmaita hiuksia. Olen välillä niin väsynyt, että tekisi mieli vain mennä omaan huoneeseen löhöilemään. Varsinkin nyt kun sataa ja en tunne täältä ketään, enkä osaa mennä minnekään. Eilen ja tänään jäin kuitenkin alas juttelemaan vanhempien kanssa. On kai tärkeää vahvistaa suhdetta niihinkin ja tutustua paremmin. Mä kuitenkin asun täällä.

Mun harmiksi suurinosa muista aupaireista saapuu tänne vasta elo-syyskuussa. Olen aikalailla ensimmäisiä täällä ja siksi välillä vähän yksinäinen olo. Oman ikäinen seura olisi kova sana, mutta ainakin neljä ihmistä tiedän/kautta tunnen jo nyt, jotka tosiaan saapuvat ensi kuussa. Sitä odotellessa. Ja koulujen alettua tutustun varmaan moniin muihin aupaireihin tyttöjä hakiessa.

Muuten mulla on ollut ihan sunshine elämää. Afrikan tähteä, jonka toin tuliaisiksi on pelattu valehtelematta ainakin 80 kertaa (heitän sen pelin kohta seinään, heh), mun kamerassa on about 40 kuvaa muovailuvaha kakuista (E vähän  innostui) ja ah näitä ihania rähmäräpylän jälkiä mun näytössä. Hetken jo luulin myös saaneeni uuden huonetoverin. Mun huoneen oven eteen oli nimittäin parkkeerannut valtava hämähäkki. Meinasin saada sydänkohtauksen kun näin sen!  En ole ikinä nähnyt niin isoa hämähäkkiä, kuin paisutettu lukki. Mulla on siitä kuva, mutta se on nin kammottava, ettei sitä kestä katsella. Kiersin sen hämähäkin kaukaa ja eilen illalla vanhempien tultua kotiin se oli kadonnut. Pelkään, että sen kohtalo ei ollut suotuisa.

Myös ranskalaiset lastenlaulut ovat alkaneet tulla tutuiksi. Vitsit mulla on soinut koko päivän päässä Au Clair de la Lune. Oh no, here we go again. "Au clair de la lune, mon ami Pierrot. Prete-moi ta plume pour écrire un mot."

Ja arvatkaa onko ihanaa, kun tämmönen pikku söpöläinen koputtaa illalla mun huoneen ovelle ja kysyy saako se leikkiä mun mikkilaukulla.

Parlez-vous français?

Mun ensimäinen- tosin vajaa- viikko täällä on nyt suoritettu. Viikonloput mulla on yleensä vapaita, mutta nyt kyllä huomasin olevani lapsenvahtina suurimman osan päivästä. Toisaalta kun vain palloilen täällä kotona, niin mikäs siinä lasten kanssa leikkiessä. Toki olen "joutunut" olemaan paljon lasten kanssa ihan vain siksikin, että tutustuisin heihin paremmin. Huomenna tosikoitos sitten alkaa. 6:30 herätys, jes.

Ranskan puhuminen ja ymmärtäminen, mikä ensimmäisenä päivänä aiheutti mulle melkosen shokin, on alkanut vähitellen parantua. Todellakaan en puhu sujuvasti tai kaikkea ymmärrä, mutta vähä vähältä. Mä höpötä ja sönkötän jotain ja kyllä kaikki ainakin väittää ymmärtävänsä. Musta kyllä tuntuu, että välillä keksin päästä omia sanoja...
   Ymmärtäminen on välillä helppoakin, jos ihmiset vain jaksavat nähdä vaivaa ja puhua todella hitaasti mun kanssa. Nopeasti puhuttuna ranska menee kyllä ohi ja kovaa. Siinä tapauksessa nyökkäilen ja hymyilen. Mun perhe pitää mua varmasti ihan friikkinä kun vastaan kaikkeen kyllä/olen aina samaa mieltä ja mulla on kestoirvistys naamallani. E:n kanssa välillä en ole varma toteaako hän jotain vai kysyykö ja me molemmat vain tuijotetaan toisiamme silmät pyöreinä. Mä odotan, että hän toistaisi ja E varmaan miettii miksei se vastaa tai miksi se tuijottaa.

Mikäs tässä opiskellessa, heh. Näiden edellinen aupairi jätti mulle muutaman sanakirjan, pari mulla oli mukana ja tuon Christien Dix petits nègres -pokkarin ostin eilen ruokakaupoilta. Tai no se oli sellanen valtava, Prisman kaltainen supermarketti. Luettuna ranska sujuu kyllä yllättävän hyvin, että kai siellä lukion ranskassa jotain sitten oppi.
    Jonkun verran olen jo oppinutkin uusia sanoja. Suurin osa on sellaisia kuten "rauhassa", "hiljempaa", "varovasti" tai "älä tee sitä". Myös I:n hokemat jäävät mieleen, kuten doudou (unilelu), pipi (pisu/pissa) tai chouette (siistiä/mahtavaa). I:n mielestä nimittäin kaikki on "Chouette!". Palapeliä koottaessakin aina kun yksi pala saadaan paikalleen hän huutaa riemuissaan "Chouette!".

Täällä on vähän sadellut tänään ja huomennakin pitäisi, joten heti kun keli paranee lähden kuvailemaan mun huudeja. Saadaan sitten tännekin ikuistettua näitä ihania vuoristomaisemia. À bientôt eli nähdään pian!

Hämmästyttää, kummastuttaa

"Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa."

Tai noh, Ranskassa enneminkin. Täällä olen nyt "selviytynyt" kaksi päivää ja jo nyt on monta ihmeellistä asiaa tullut koettua.
    
Ensinäkin lapset. Ei Suomessa kuusivuotias kipitä innoissaan jääkaapille ja tuo juustolajitelmaa jälkiruoaksi. Siinä sitten leikkaillaan valtavia homejuuston palasia ja syödään kuin kakkua. 
  Lapset myös tottelevat hyvin ja ovat reippaan ja rauhallisen oloisia. Tosin näin kahden päivän kokemuksella on hyvä alkaa yleistää, mutta siltä se kovasti vaikuttaa. Mä epäilin tätä faktaa kovasti lukiessani "Kuinka kasvattaa bébé - Vanhemmuus Pariisin malliin (Pamela Druckerman)". Ajattelin, että samanlaisia riiviöitä kaikki lapset ovat, mutta toisin se vaan vaikuttaa olevan. Ranskalaiset lapset ovat kohteliaita ja kilttejä.

Coucou! E:n kanssa puistoilemassa.

Toiseksi, miksei kukaan käytä sukkia täällä? Mä en ole nähnyt sukkia yhdenkään ihmisen jalassa. Omituinen kansa.

3. Liikenne on melkoisen... mielenkiintoista. Täällä on onneksi ihan erilaista kuin esimerkiksi Pariisissa, mutta hulluja nämäkin kuskit ovat suomalaisiin köröttelijöihin verrattuna. Pakko survoa liian ahtaisiin väleihin ja mopoilla/moottoripyörillä on ihan omat sääntönsä. Ne ajavat niin kovaa kuin huvittaa ja pujottelevat muun liikenteen seassa. Liikennevaloissakin ne survovat tiensä eturiviin. Entäs miksi kaikki liikennemerkit ovat erilaisia? Ja perusnopeudet? No kolmio on sentään kolmio, kuten näkyy.

4. Miksi tämä paikka vilisee liikenneympyröitä? Kodin ja crèchen (päiväkoti) välillä on about sata liikenneympyrää. Koita siinä sitten muistaa tie takaisin. Eksyinkin jo kerran tai poistuin liian aikaisin liikenneympyrästä. Onneksi tajusin heti ja eikun takaisin. Ja ne liikenneympyrät ovat kaksikaistaisia ja niissä saattaa olla viisi ja kuusikin poistumista. Jes.

5. Miksei nämä ihmiset juo? Täällä on tappavan kuuma (noh melkein) auringon porottaessa kirkkaalta taivaalta. Silti ruokapöytään tuodaan vain pikkuinen kannullinen vettä. Kuudelle ihmiselle! Musta tuntuu, että mä olen ehtinyt kitata sen kannullisen vettä ennen kuin kukaan muu on edes ajatellut juovansa. No onneksi vettä tulee hanasta, niin saan sitä rauhassa lipittää aamusta iltaan. On näillä kyllä semmoinen ihme vesiautomaattikin, saa jäitä ja kaikkea nappia painamalla...

6. Katsokaa nyt tuosta kuvastakin. Kaunis järvi, mutta kukaan ei ui siellä vaan viereen rakennetuissa uima-altaissa. Oli muuten vähän hassua näpsiä kuvia E:n uimaharjoitusten aikaan. Muut vanhemmat vain katselivat ja odottelivat. Sain kummastuneita katseita kaivaessani kameran esiin ja kuvatessani lasten sijaan maisemia, heh.

Että semmosta tällä kertaa. Varmaan tulee paljon ihmeteltävää jatkossakin, mutta nyt alkaa kello olla uhkaavasti huomisen puolella. Pitäisi huomenna (tänään?) jaksaa itsensä taas kiskoa aikaisin ylös.
Ruokakaupat kutsuvat hostäidin kanssa. Olin kyllä haaveillut myöhään nukkumisesta, sillä huomenna olen periaatteessa vapaa, mutta kai mä sinne kauppaan lähden. 

Eli ensimmäisistä päivistä on siis selviydytty kunnialla. En kyllä tiedä mitä nyt teen kun täällä viime viikon ollut Nanny lähti tänä iltana pois. Mun pitää itse löytää autolla reitit ja olla ihan yksin lasten (ja huonon ranskani) kanssa. Noh, päivä kerrallaan.

Näkemisiin!

Täällä mä nyt sitten oon. Aamulla vielä seikkailin Helsingin lentokentällä ja nyt jo istuskelen uuden huoneeni sängyllä. Mun piti tehdä tämä pikapostaus jo Suomen puolella lentokentällä, mutta kännykkä päätti sanoutua irti. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?

En ole varmaan koskaan ollut niin jännittynyt kuin tänään lentokoneen laskeutuessa. Vaikka taisin jännittää melkein eniten sitä, että löydänkö laukkuni vai eksynkö lopullisesti lentokentän syövereihin. Selviydyin kunnialla seuraamalla massaa. Matka meni muuten ihan lepposissa tunnelmissa - torkkuen.

Perheen isä oli vastassa ja nyt olen purkanut kamojani E:n kanssa. Toisin sanoen E on levitellyt mun kamat lattialle ja höpöttäny ranskaa ja mä olen nyökkäilyt. So good so far.

Kauheaa tässä on se, että jouduin sanomaan hyvästit kaikille ihanille siellä Suomessa... Ihan kuin olisin viimeiselle matkalleni lähtenyt, heh. En onneksi sentään.

"And then while I'm away I'll write home every day and I'll send all my loving to you "
                                                                               - the Beatles

Fiilistelyä

Enää kolme kokonaista päivää ja sitten mä oikeasti lähden. Mä olen kierrellyt ympäri Suomea viime viikot. On oltu festareilla, Yyterissä, sukulaisia ja kavereita tapaamassa yms. enkä ole aupairiksi lähtöä ehtinyt fiilistellä paljoa. Nyt kun matkalaukku on raahattu mun huoneeseen, pakkailut alotettu ja lähtö alkaa olla käsillä, alan vähitellen sisäistää asiaa. Nyt mun unelma on toteutumassa. Mä olen oikeasti lähdössä.

Mä en voi käsittää, että ensi viikolla mä jo asun tuolla. Täysin absurdi ajatus. Tuntuu niin hassulta hyvästellä ihmisiä ja sanoa, että "vuoden päästä nähdään" tai kauppoissa miettiä, että "kannattaako tätä levyä nyt ostaa, kun en sitä kuitenkaan mukaan ottaisi". Mistä päästäänkin pakkaamiseen. Mä yritän ahkerasti karsia kamoja ja ottaa mahdollisimman vähän tavaraa mukaan. Siitä onkin kehkeytymässä mulle, ihmiselle, joka on lähes kykenemätön tekemään päätöksiä, lähes mahdoton urakka. 

Musta tuntuu, ettei mulla ole koskaan mitään päällepantavaa, mutta nyt pakatessa mun huone tulvii vaatteita ja tavaroita, jotka voisin ottaa mukaan. Matkalaukkuun asti ei onneksi ole kuin muutama asia vasta eksynyt. Ehkä mä alan oppia. 

Tästä pakkailusta taidankin tehdä ihan oman postauksen vielä ennen lähtöä eli until then.

                                                                                                                                                    Kuvat We Heart it

Helsinki on hetkisen kaunis

Viime viikonloppuna mä roadtrippeilin kavereiden kanssa Helsinkiin. Mun pikkuisessa autossa oli motarilla semmone sisämeteli ja musa niin kovalla, että ollaan varmaan kaikki saatu pysyvä kuulovaurio. Siinä sitten huudettiin toisille kurkkusuorana, että takapenkilläkin pysyttiin juoruista perillä. Oli meillä tuuriakin matkassa. Kaikkien näiden pakkaskelien, rankkasateiden ja raekuurojen keskelle eksyi yksi ihana, aurinkoinen päivä, meidän matkapäivä. Siinä olikin ilo sitten näpsiä kuvia ja niistä parista sadasta kuvasta mä sensuroin muutaman tänne blogiinkin. Tai noh muutaman ja muutaman.

Ensin suunnattiin suomenlinnaan piknikille. Suuntakylteistä huolimatta me onnistuttiin suhailemaan siellä ristiin ja rastiin ennen kuin löydettiin piknikpaikka. Ja mä olen vielä ollut siellä pikkutytöstä asti.

Ai että kun oli hyvää. Me ehdittiin ehkä vartti siinä istua ennen kun kaikki oli syöty ja riita viimeisestä mansikasta alkoi.

Korkeasaareen korkeasaareen! Oltiin ihan täpinöissä kuin pikku lapset (tai mä ainakin olin) eläinten näkemisestä. Aluksi meinasi kyllä hymy hyytyä, kun ei eläimen eläintä näkynyt. Näiden kissaeläinten kohdalla komppaankin ohi kukenutta miestä, joka totesi: "Ei täällä mitään eläimiä oikeasti ole, vain tyhjiä häkkejä". Tai no ei sentään, nähtiinhän me tiikerin takajalat. Alkoi niitä eläimiä ja ötököitä sitten eteenpäin mentäessä onneksi näkyäkin ihan kiitettävästi.

Me väistettiin myös riikinkukkoja. Ne oli harvinaisen pelottavia. Ja äänekkäitä.

Tällainen kuvapostaus tällä kertaa. Näin mä nautin mun viimesistä viikoista Suomessa. Tänään perhekin jo laittoi viestiä, että kahden viikon päästä tavataan. Kahden! A-p-u-a. Mutta totta se on, TJ 14.

PS. Ei oltu ainoita, jotka olivat Helsinkiin nyt viikonloppuna eksyneet.