Un Samedi presque parfait

Previously on this blog: nukkumista, hortoilua ja uusia ihmisiä Pariisin urbaaneissa maisemissa. Lue täältä.

Tänään siis luvassa PART 2 - Avec maman

Jeudi 16 Avr.

Matkustin ensimmäistä kertaa metrossa yksin. Yhtäkkiä kaikki ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä ja jokainen minua päin huojahtanut kanssamatkustaja oli varmasti taskuvaras. Mä en ole mitenkään vainoharhainen, en toki. Ihan muuten vain puristin laukkua kädessä rystyset valkoisina.

Treffasin maman Boul. St. Michelin päässä ja lähdettiin hortoilemaan pikkukujille. Tsekattiin kaikkien tuttujen pikku elokuvateattereiden ohjelmisto, mutta jotenkin mikään ei tuntunut sopivan torstai-illan tunnelmaan. Jalat veivät lopulta hotellille. Mä virittelin kotielokuvakatsomoa sängynpäähän ja äiti asetteli kaupasta saaliksi tulleita pikkusuolaisia sieviin kuppeihin. Yöpuku päälle, peiton alle ja Intouchables-leffa pyörimään.

Vendredi 17 Avr.

Päivä jona minun teinivuoteni päättyivät. 20-vuotta lasissa. Onko huolestuttavaa jos tunsin oloni vanhaksi.
Sain herätä Paljon onnea vaan-laulun säveliin ja pari kivaa synttäriyllätystäkin olivat löytäneet tiensä meidän hotellihuoneeseen. Kuten viime vuonna, mä jouduin sain päättää kaiken. Eihän siitä meinannut mitään tulla, minä kun en ole kykeneväinen päätösten tekoon. Epämääräinen hortoilu on mulle kuitenkin tyypillistä, joten sillähän me alotettiin.

Käveltiin pikkusaarelle ja eksyttiin puolivahingossa ihanaan ruokapaikkaan. Maman tilasi meille synttäridrinkitkin ja niitä kilistellen vietettiin keskipäivä ruokataivaassa.

Me kilisteltiin Rue de Rivolin kahvilassakin melkopahoilla limudrinkeillä kun kerättiin voimia edessä odottavan kauppameren valloittamiseen. Jo parin kaupan jälkeen me kuitenkin luovutettiin. Jalat huusivat hoosiannaa loputtomasta hortoilusta ja kellokin näytti uhkaavasti iltaa. Mun saldona oli kahdet ihanat kesäkengät.

Huijattiin ja mentiin metrolla hotelille lukemaan.

Pyörittiin latinalaiskorttelin illassa ja nuuhkittiin ravintoloista leijailevia tuoksuja. Lopulta päädyttiin edullisen sipulikeiton ja kauniiden pöytäliinojen (seriously mom...) huijaamina symppikseltä tuntuvaan ravintolaan. Keitto oli hintaansa nähden hyvää, pääruuaksi valittu simpukka-annos oli totaalinen floppi ja jälkkäri ei ollut suurenmoinen makuelämys. Silti se oli juuri täydellinen lopetus päivälle. Me keskusteltiin henkeviä maman kanssa, ilta oli lämmin (ainakin lämpölamppujen alla) ja jaloissa loistivat uudet pariisilaiset korot.

Samedi 18 Avr.

Perjantaina mun epämääräinen päiväsuunnitelma ei ollut tuottanut loppujen lopuksi ihan kauhean tapahtumarikasta syntymäpäivää, vaikka se yksinkertaisuudessaan olikin erittäin bueno. Lauantaina tarkoituksena oli siis oikeasta saada jotain aikaan. Ja oh boy we did.

Säästettiin aamiaiskuluissa ja napattiin lähi-boulangeriesta croissantit, suklaahippu-mitkä-lie-pullat ja muita herkkuja. Koska matkan varrella ei oikein ollut sopivaa puistoa, johon pistäytyä eväsretkeilemään, istuttiin me Pantheonin portailla. Tai no Pantheonin edessä olevan bussipysäkin rotvallinreunalla, koska siihen paistoi aurinko. Close enough.

Huristeltiin metrolla keskelle Champs-Élyséesin kuhisevaa keskipäivää. Auringonpaahde ajoi meidät puolivahingossa elokuvateatterin viileyteen ja voila, mentiinkin seuraavan näytökseen. Se sattui olemaan Cendrillion (tuhkimo). Ihan mahtavaa; minä, maman ja kymmenen pikkutyttöä vanhempineen hihitettiin prinsessatarinalle.

Häpeäkseni tunnustan, että Pariisissa yhtenään ravaavana ihmisenä en ole kertaakaan eksynyt riemukaaren huipulle. Asia oli siis lopultakin korjattava ja olihan sieltä yläilmoista mukavat maisemat.

Oltiin edellispäivänä nähty lyhtypylväässä mainos Vivaldin 4 saisons -konsertista tälle päivälle. Tajuttiin riemukaaresta laskeutuessamme ehtivämme siihen - jos juoksemme. Ja mehän juostiin. Puskettiin kyynerpäät edellä metrotunneleissa, tapeltiin kirkon (jossa konsertti olisi) sijainnista kun kummallakaan ei ollut karttaa ja ehdittiin yllättävää kyllä minuutilleen paikalle. Pilvissä olleet lipun hinnat saivat meidät kääntymään nyreissään kirkon ovilta takaisin ulos. Pyörittiin vähän epätoivoisesti ympyrää kirkon edessä käsiä heilutellen. Katsottiin haikeina sisään viime tingassa hiipiviä ihmisiä ja lopulta kun ensimmäiset sävelet alkoivat jo kuulua me repäistiin ja ostettiin ne liput. Ei se enää siinä konkurssissa tuntunut, mun budjetti kun romahti jo Forever21:ssa.

Todellakin hintansa väärtti. Mä en vapaa-ajallani paljoa klassista kuuntele, mutta livenä se on aika upeaa. Me yritettiin epätoivoisesti arvuutella mikä vuodenaika oli milloinkin äänessä. Äiti väitti kaikkien olevan syksy, minä taas olin varma niiden olevan talvi. Mihinköhän ne kesä ja kevät jäivät? Pitäisiköhän perehtyä vähän tarkemmin.

Me käveltiin hotellille hämärtyvässä Pariisin illassa, Shakespeare & companyn kautta. Yllätin itseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. Ehkä johtui siitä, että aikaa oli vain parin minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ei sillä, hetken jo seisoin jonossa random itsensäetsimis-kirja kädessä. Ehkä ihan hyvä, että se lopulta jäikin sinne hyllyyn.

Dimanche 19 Avr.

Sunnuntaisin Pariisikin vähän hiljenee. Me pakattiin kirjat laukkuun ja suunnattiin Luxembourgin puutarhaan. Syötiin ihanan kevyet salaatit, säälittiin vanhaa kömpelöä tarjoilijaa ja mulkoiltiin röyhkeitä turisteja. Lopulta suunnattiin Luxembourgin hiekka-alueen ikuisen tuolisodan ytimeen. Saatiin varastettua tuolit, jalkatuolit (nekin tarvitsevat oman tuolin, ehdottomasti) ja asettauduttiin aurinkoon.

Kierreltiin epämääräisesti illemmalla vanhoja kortteleita ja pikkukujia etsien äidin lukeman Pariisiin sijoittuvan kirjan tapahtumapaikkoja. Mäkin haluan nyt lukea sen. Tiedämpähän täysin millaisessa talossa päähenkilö asuu, mitä reittiä hän kulkee kuvittelliseen työpaikkaansa ja millaisia ne kirjan kadut todellisuudessa ovat.

Iltaruoka syötiin ihan taivaallisessa ravintolassa Latinalaiskorttelissa. Oh mon Dieu sitä ruokaa. Sanat eivät riitä kuvamaan sitä makujen taivasta.

Lundi 20 Avr.

Syötiin aamiainen puistossa lähellä Invalidikirkkoa. Pulut terrorisoivat meitä, mutta jättivät muut puistossa oleskelevat (pariisilaiset?) rauhaan. Aika pahaa turistirasismia puluilta.

Rodin-museo oli suljettu, vaikka mä olin yrittänyt vahvasti väittää toisin, joten siirryttiin vieressä komeilevaan Invalidikirkkoon ja sen museoihin.

Napoleonin hauta

Iltaruoka syötiiin mun ja Hannan vakkaripaikassa. Tarjoilija tunsi jo meidät ja meidän menujen säätöyritykset, hups.

Tänä iltana ehdittiin vihdoinkin kunnolla Shakespeariin. Mä yritin välttää mielitekoja (ne vajaa parikymmentä kirjaa veivät jo ihan tarpeeksi painoa mun matkalaukussa) ja haahuilin yläkerran lukuhuoneeseen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu, pari kirjojensa maailmaan uppoutunutta lukijaa ja hiljaa kehräävä kissa. Mä löysin hektisestä Pariisista pienen kolkan, jossa aika tuntui pysähtyneen. Mä tiesin, jos koskaan löytäisin itseni asumasta Pariisissa, että se pieni huone Shakespeare & companyn yläkerrassa, käytävän päässä olisi mun pakopaikkani. Paikka jossa voisin olla ihan hiljaa ja rauhassa. Lukea kirjaa ja kuunnella viereisestä huoneesta hiljaa kuuluvaa pianonsoittoa.

Mardi 21 Avr.

Päivä, jona Hanna teki comebackin. Me istuttiin maman kanssa seesteisesti aamiaisella kun hotellin mukulakiviseltä pihatieltä alkoi kuulua kauheaa ryminää. Mä laskin kirjan kädestäni. Ääni ei voinut ollu kuin Hanna kahden matkalaukun, cabinlaukun ja tietokonelaukun kanssa. Melko säälittävä näky jos totta puhutaan. Pakko kyllä nostaa hattua, että se oli selvinnyt itsekseen  kolmesta metrovaihdosta sellaisella muuttokuormalla. Kai sitä oli ohimenneet gentlemannit autelleet sentään.

Kierreltiin juutalaiskorttelia. Poikettiin extempore johonkin museoon/näyttelyyn ja yllättävää kyllä päästiin omituisesti livahtamaan lipunmyynnin ohi maksamatta. Ehkä se olikin ilmainen, who knows. Siellä oli sisällä kuitenkin aika tappavan kuuma joten käytiin lopulta lähinnä vaan vessassa ja jatkettiin matkaa.

Me syötiin Falafelia äidin nuoruuden Israel-aikojen kunniaksi. Sotilaita parveili alueella rynnäkkökiväärit olallaan ihan ahdistavan paljon. Niihin ei meinaa suomalaisena millään tottua.

Illalla mentiin Pariisiloman lopun kunniaksi Seine-risteilylle. Mä olin joskus aikoja sitten ollut vastaavalla risteilyllä, mutta silloin en ehkä ymmärtänyt oppaan puhetta kauhean kattavasti, joten taas vähän viisaampana painoin illalla pääni tyynyyn.

Mercredi 22 Avr.

Mä lähdin aikaisin aamulla kohti Gare de Lyonia. Halasin puoliunista Hannaa (joka punkkasi mun ja maman hotellihuoneessa viimeisen yönsä) hyvästiksi ja sain sen puhuttua viemään muutaman mun leffan suomeen. Äidille delegoin varmaan kymmenen kilon edestä villapaitoja ja kirjoja. Lähdin siis hieman kevyemmällä laukulla kohti Annecyä (jossa odotti vielä Carrefourin-kassillinen tavaraa, oh merde). Maman auttoi mut ja muuttokuorman Gare de Lyonin asemalle. Mä epäaamuihmisenä en paljoa jaksanut keskustelua vääntää, joten me istuttiin molemmat omissa maailmoissamme asemakahvilassa, kunnes mä lähdin metsästämään junaani.

Junaani, joka hajosi kesken matkan. Toista tuntia seisottiin keskellä ei mitään, konnarin kiertäessä vaunuja ja selittelemässä jotain epämääräistä junan vaihtamisesta. Mun takanani oleva nainen alkoi itkeä ja huusi, että ei hän pysty vaihtamaan junaa kaiken tavaramääränsä kanssa. Siinä vaiheessa munkin niskaan alkoi muodustua kylmää hikeä. Vähän tökkien ja hitaasti me lopulta jatkettiin matkaa. Konnari ei paljoa selitellyt, käski vain pääteasemalla hakea korvausta lipusta (korvausta, jonka mä lopulta unohdin hakea, damn!).

Mutta kun mä aloin nähdä vuoria horisontissa, mut täytti ihana tunne. Olin kotona, mun ranskankotikaupungissa, vuorien keskellä.

PS. Suuri hatunnosto niille, jotka ovat oikeasti lukeneet tämän järkyttävän pitkäksi venähtäneen postauksen loppuun asti! Pahoitteluni ytimekkyyden puuttestani.

Ei omena kauas puusta putoa

Surpriseee! Mulla oli viime viikolla vieras sieltä pohjoisesta. Kyllä! Mun ihana äitini tuli vähän visiitille ja mäkin pääsin Annecyyn oikein hotelliin asustelemaan. Ei mulla siis kauhean rankka viikko nytkään ole takana.

Keskiviikko iltana ajelin heti työpäivän jälkeen Annecyyn hakemaan mun äitiäni. Mä jouduin etsimää parkkipaikkaa yli puolituntia, joten tavoilleni uskollisena olin taas vaihteeksi myöhässä. Sieltä se mun maman kuitenkin löytyi ja päästiin lähtemään tänne meille. Äiti tosiaan oli yhden yön täällä mun aupairperheessä ja torstaina sekin sai kokeilla aupair-elämää.

Torstai oli kyllä helppo päivä. Lapset olivat kuin enkeleitä, E varsinkin kun oli odottanut mun äidin tuloa kuin kuuta nousevaa. Ne leikkivät äiteen kanssa kun tein ruokaa (ihanan rauhassa sai kokkailla, kun ei yksikään ipana ollut kimpussa) ja oikein juoksivat koulusta päästyä meitä halaamaan. Tai no ainakin mun äitiä. Mä sanoinkin tytöille, että tehän voisitte aina olla tällasia.

Torstai-iltapäivällä mä  jätin äidin tähän meidän kyläpahasen keskustaan ja lähdin viemään lapsia uimatunnille. Aina torstaisin kuskaan tosiaan E:n ja sen luokkalaisen pojan uimaan. I tietysti kulkee mukana. Uimahallin parkkiksella treffasin mun hostäidin ja pääsin vapaaksi. Mä kun olen niin kunnollinen aupairi, köh, olin pyytänyt tämänkin viikon perjantain vapaaksi. Eli me päästiin maman kanssa lähtemään Annecyyn ja ekaa kertaa menin sinne bussilla. Aika kauan siinä tienvarressa tihkusateessa venailtiin ja meinasi jo usko loppua. Melkein käännyttiin takaisin hakemaan mun auto, mutta kyllä se oikea bussi lopulta tuli. Me kyllä yritettiin epätoivosesti huitoa jokaiselle ohimenevälle bussille, että pääsiskö kyytiin, mm. kahdelle koululaisbussille.

Me käytiin heti ekana iltana syömässä ihanassa ravintolassa vanhassa kaupungissa, ihan kanavan lähellä. Vaikka satoi me istuttiin ulkona, oli siinä sentään katos, mikä taisi olla melko epäranskalainen päätös. Se meidän tarjoilija tuli nimittäin muutamaankin otteeseen kysymään, että onhan meillä kaikki varmasti ihan hyvin. Ei me suomalaiset kuule olla sokerista tehty.

Mä olin ihan kuollut ja univelkainen, joten mentiin aika ajoissa nukkumaan. Sitten mä nukuinkin makoisasti semmoset 12 tuntia, hups. Ei oltu perjantaina mitenkään superajoissa siis liikenteessä. Aamiaselle kuitenkin ehdittiin hotellia vastapäätä olevaan ravintolaan ja sieltä sitten kiertelemään. Sitä me ihan kirjaimellisesti tehtiin. Mitä lie täydellistä ravintolaa etsittiin ja kierrettiin käytännössä ympyrää. Mutta mikäs siinä shoppaillessa ja nyt mäkin tunnen Annecyn paljon paremmin. Maman poikkesi kampaajallekin. Ai kun se oli symppis paikka ja siellä oli papukaija! Ihan vapaana se siellä käveli, hassua. Mä olen suomalaisissa kampaamoissa nähnyt korkeintaan jonkun puudelin.

Illalla käytiin vielä leffassa katsomassa jotain ranskalaista komediaa. Tu veux ou tu veux pas taisi olla nimi. Pakko myöntää, että vähän oli äärirajoilla ymmärryksen suhteen. Jotenkin dubattuja ymmärtää paremmin, kuin ihan alkuperältään ranskalaisia ohjelmia ja elokuvia. 

Lauantai aamuna herättiin kammottavaan meteliin. Joku vuotuinen markkinatapahtuma oli pistetty pystyyn juuri meidän hotellin ympärille. Alpit laskeutuvat Annecyyn tms tyyliset markkinat eli lehmänkellot kalkkasivat, alppitorvia soiteltiin ja ihmisiä oli tajuton määrä. Kierreltiin koko markkina-alue ja erehdyttiin ostamaan vasta tehtyä omenamehua, makkaraa, juustoa ja ylihintaisia toffeita enemmän kuin tarpeeksi.

Ehkä pisin pöytä mitä oon eläessäni nähnyt!

Lopulta me vetäydyttiin hotellille lepäämään hetkeksi. Kaivettiin juustot ja makkarat esiin ja pistettiin Hovimäki pyörimään. Että semmosta laatuaikaa ja Annecystä nauttimista, heh. Mä olin pyytänyt suomesta nimittäin jotain "tuliaisia", kuten juuri Hovimäen muutaman tuotantokauden. Aika randomeita mun pyynnöt oli. Mä pyysin äitiä tuomaan mulle kotoa rubiikinkuution, mun keskeneräsen kutomatyön, Kun taivas repeää-minisarjan, Hovimäet, flanelliset yöhousut, ruisleipää, suklaata ja salmiakkia. Olen vähän outo.

Nähtiin vielä Jennaa illalla, kun sillä oli synttärit. Käytiin syömässä sipulikeittoa ja jotenkin eksyttiin vielä toiseenkin ravintolaan ja siellä vedettiin pizzaa. Eli syötiin hyvin sitten oikein kahteen kertaan, ettei varmasti jäänyt nälkä. Välillä sitä saa hyvin omituisia päähänpistoja.

Kukkuu! Meidän hotelli oli kyllä ihan mahtavalla paikalla.

Ruokittiin lauantai-iltana jonkun tarjoilijapojan kanssa myös kanavan joutsenia. Ai että ne on suloisia ja ihan kädestä söi (minkä lie lintuinfluenssan sitä nyt saa) ja heilutti pyrstöään kiitokseksi. Se tarjoilija oli kyllä paras. Se tuli siihen tupakille, huomasi ne joutsenet ja sanoi "Voi kultaseni, haluisitsä vähän leipää. Heiluta pyrstöäsi. No mä haen muru, odotas hetki, älä liiku.". Voih.

Sunnuntaina kierreltiin vielä vähän Annecyä aamusta, ostettiin patongit evääksi ja lähdettiin kaikkien kamojen kanssa (mäkin olin nimittäin onnistunut pakkaamaan enemmän tavaraa mukaan tälle viikonlopulle kuin silloin Seteen kahdeksi viikoksi) Annecyjärven ympäri menevälle laiva-ajelulle. Vaikka vähän vilponen siinä ehti tulla, oli ne maisemat kyllä huikeita. Pakko myöntää, että oli oikeasti ihan hauskaa olla turistina koko viikonloppu ja tämä venereissu kyllä kruunasi kaiken. 

Haikeat hyvästit oli pakko sanoa sunnuntai-iltana kentällä ja täällä mä nyt taas jatkan aupairina oloa. Jotenkin mulla oli sellainen fiilis koko viikonlopun ajan kun äidin kanssa olin, että mäkin olen lähdössä nyt kotiin. Oli siis tosi hassua sunnuntaina palata taas tänne hostperheen luo.
Munhan piti mennä kotiin.