The sun is shining and so am I.
Mä joka aamu herättyäni hipsin avaamaan kaihtimet ja kurkistan ulos. Vieläkö se aurinko paistaa? Mä kun olen viime kuukausina hokenut, että ainoa asia mistä en pidä elämässäni täällä Belgiassa on sää. Ainainen sade, kosteus, tuulisuus, pilvisyys, harmaus ja what not osaa kyllä tehdä musta melko apaattisen välillä. Ja mä kun ennen jopa jollain tasolla pidin sateesta. Ja kai jollain tasolla kesäiset kaatosateet tai yöllinen sateenropina vieläkin saavat mun suupielet kohoamaan. Mutta täällä se sade on rasittavaa tihkua. Vähän kuin joku koko ajan suihkutaisi sumutepulolla kasvojasi. Think about it.
Se siitä, ajauduin vähän raiteilta, sillä tällä on ollut erittäin aurinkoista ja kuivaa viime aikoina. Ja tuoksuu keväälle. Mä saan tosissaan hillitä itseäni etten vain tavallisen laahustamisen sijaan hyppelihtisi kodin ja metron väliä. Toisaalta kai mä voisin hyppelehtiäkin. Tai en, olisi se nyt vähän epäilyttävää.
Mutta kun täällä linnut laulaa ja aurinko paistaa ja narsissit kukkii.
Tänään N:n kanssa kävelessä mun teki mieli vain hymyillä. Yhdessä kulmauksessa tuoksui ihan saippuakuplille ja melkein taitoin niskani kuikuillessani joka ilman suuntaan niiden kuplien näkemisen toivossa. Ei näkynyt. Tosin jälkikäteen aloin miettimään, että ei kai ne saippuakuplat nyt niin voimakkaan tuoksuisia ole, että kun muutaman puhaltaa parvekkeelta niin koko korteli tuoksuu viikon saippualle. Todennäköisesti joku oli pessyt lattioita ja kaatanut pesuveden kaduille. Paljon kivempi kyllä ajatella, että tuoksuu saippuakuplille kuin käytetylle lattianpesuvedelle. Pidetään siis se.
Toisaalta saatoin olla todella onnellinen, koska N oli. Elämä kehitysvammaisen kanssa ei aina ole helppoa ja viime aikoina se on tullut huomattua. N ei ole oikein halunnut tehdä mitään. Vain TV kiinnostaa ja aina ei sekään. Ennen hän rakasti käydä kävelyillä, mutta viime aikoina se on välillä ollut melkoista tappelua. On pätkiä kun N pitää omaa onnen-ääntään (keksin juuri oman termin), mutta tietyillä pätkillä se on huutanut tai itkenyt tai huutoitkenyt kurkku suorana. Me ei hostien kanssa oikein osata olla varmoja, että mistä se voisi johtua. (Ne itkukohdat ovat tosin kyllä viime aikoina osoittautuneet aika systemaattisiksi. Ja hostäiti taisi joskus mainita, että välillä vain yhdenkin kokemuksen jälkeen joku asia voi muodostua tavaksi. Jos N vaikka on kerran kadunkulmassa nyrjäyttänyt nilkkansa ja itkenyt, itkee hän siinä siitä lähtien aina.) Kyllä muuten ihmiset katsovat, että mitä mä olen tuolle lapsi-paralle tehnyt kun se oikein pääsee välillä ääneen.
Mä olen monesti harkinnut jättää kävelyt käymättä, koska en oikein osaa sanoa nautiiko se niistä enää. Välillä saatetaan tehdä tunnin lenkki ilman sen suurempia konflikteja, mutta heti seuraavana päivänä hostäiti raportoi heidän kävelleen korttelin ympäri ja pelkkää huutoa.
Tänään me ei itketty. Tänään me huudettiin ilosta, juostiin ja heiluteltiin käsiä. Mä olen niin tottunut elämään ja olemaan kehitysvammaisen kanssa, etten kiinnitä edes huomiota niihin katseisiin joita peräämme saadaan. Kun N kiljuu onnesta, mä kiljun sille takaisin ja kun hän juoksee käsiään heiluttaen, mä juoksen peilikuvana perässä. Väliäkö sillä, vaikka ihmiset vilkaisevat ohikuljettuaan uudestaan peräänsä tai pikkulapset kulkevat takaperin nähdäkseen paremmin. N on millainen on ja niin olen minäkin.
Itseasiassa olen aika vakuuttunut, että jossain siellä sen kuoren sisällä on ihan tavallinen tyttö. Mitä enemmän aikaa viettää kehitysvammaisen kanssa, sitä selkeämmäksi sen ajatusmaailma käy. Vaikka N ei puhu, eikä paljoa osaa kommunikoida, on sen elekieli välillä päivänselvää. Olen varma, että jossain siellä syvällä on ihan tavallinen viisivuotias, joka vain on vankina kehossa joka ei aina hallitse liikkeitään ja mielessä joka ei tottele käskyjä. Välillä mä näenkin edessäni ihan tavallisen viisivuotiaan, tavallisen pikkutytön, joka nauraa kun mä tanssin hänen kanssaan ja laulan Sinatran I love you baby:ä.
Nyt illalla mun kevätfiilis meinasi kyllä vähän rakoilla kun pikkunen sai kamalan raivarin ja kiljui kurkku suorana. Mä kuuntelin sitä huutoa ja yritin pitää N:n tyytyväisenä, ettei kävisi mitään ketjureaktiota. Hetken teki mieli äänittää aupairkavereille, että näin meidän torstai, mites teillä? Teki myös mieli sanoa hostäidille suoraan, ettei se voi antaa pikkusen puhua sille sillä tavalla. Ei se voi aina lopulta antaa periksi, kun kolmevee rääkyy tarpeeksi kovaa. Sen on pakko olla välillä tiukkis. Jossain se raja on oltava.
Kun isä vielä illalla antoi kolmeveelle periksi, ettei sen tarvitse mennä nukkumaan vaan se saa tulla alas hengaamaan meidän kanssa (ja todennäköisesti katsella tv:tä) mulla meinasi oikeasti mennä hermo ja liukenin vain vähin äänin paikalta. Ei nyt tarvitse aina olla tiukkis ja välillä voi tehdä poikkeuksia, mutta musta alkaa tuntua, että toi kolmevee pyörittää porukoitaan välillä niin oman pillinsä mukaan. Ja koska mä olen aupairi ja se on eräänlainen sanomaton sääntö, ettei aupairilla ole varaa alkaa kommentoimaan kasvatusta, mä pysyin hiljaa.
Mä olen sarjatulittanut eilen Areenaan ilmestyneen Au Pairit Australiassa -sarjan ja ehkä siksi tämä arkiavautuminen. Melkosta draamaa Ausseissa, sanon vaan. Kai mun piti vähän näyttää, että on meillä sitä draamaa täällä Rysselissäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti