Täällä taas. Tässä vähän pääsykokeet ja muut projektit saanut pidettyä mut poissa internetin ihmeellisestä maailmasta. Ihan tosi, en ole edes tv:n edessä ehtinyt rapistua. Nyt sitten molempi parempi, telkku huutaa vieressä.
Mulla olisi siis pari viikkoa Pariisielämää uudelleen elettävänä, here we go: PART 1 - Avec Hanna
Samedi 11 Avr.
Me rehattiin laukkujamme juna-asemalta ehkä kymmenen metriä ennen kuin epätoivo alkoi päästä voitolle. Keskustelu muuttui kiroilemiseksi mukulakivikadulla ja kun Hannan tavaratorni luhistui keskelle suojatietä päätettiin me luovuttaa. Kolmisen kilsaa hotellille sillä muuttokuromalla tuntui mahdottamalta. Metro tuhansine portaineenkin oli poissa laskuista. Sinne metron sillisalaattiin hyvä kun saa itsensä joskus mahtumaan, mutta että vielä muuttokuorman kanssa? No way in hell.
Me yritettiin taksijonossa kysellä kuskeilta mitäköhän maksaisi sinne muutaman kilsan päähän mennä, mutta vastaukseksi saatiin naaman edestä suljettu ovi, vihaisia katseita ja silmien pyörittelyä. Yksikin kuski vastasi meille: "En tunne osoitetta, menkää pois". Siis anteeksi, mutta mitä? Lopulta yksi kuski pyysi meitä odottamaan vähän kauempana, että saataisiin kamat rauhassa autoon. Me kiltisti odotettiin ja kuski hurauttaa lopulta vain tyynen rauhallisesti ohitse. Mulla paloi siinä vaiheessa totaalisesti hermo. Minähän sitten kävelen perhana, enkä maksa lanttiakaan typerille taksikuskeille. Operaatio matka hotellille siis alkoi.
Puittethan olivat seuraavat: Meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä, eikä meillä ollut karttaa. Tiedettiin vain hotellin lähimmän metropysäkin nimi. Sen avulla kyseltiin apua. Hämmentävää kyllä ihmiset osottelivat vuorotellen ihan eri suuntiin. En tiedä kuinka paljon me lopulta kuljettiin harhaan tai pyörittiin ympyrää kiitos muka-tietävien pariisilaisten. Syyhän ei ollut meidän olemattomassa suuntavaistossa.
Kaksi tuntia, kaksikymmentä epätoivon hetkeä ja kaksisataa kirosanaa myöhemmin me ihmeen kaupalla löydettiin hotellimme. Tosin en tiedä voiko sitä edes hotelliksi kutsua.
Me maattiin huoneessamme neljän seinän sisällä alkuiltaan asti, yksinkertaisesti liialti matkan rasittamina ja käsiparat raahaamisesta särkien. Kyllä me lopulta vedettiin parempaa päälle, korkkarit jalkaan ja huristeltiin metrolla keskustaan.
Korkkarit, big mistake, huge! Illalla madeltiin Lidlin kautta hotellille. Jalat olivat niin kipeät ja joka paikkaan sattui. Mä olisin antanut mitä vaan, että olisin saanut jäädä siihen maahan makaamaan, keskelle Lidlin vihannesosastoa.
Me yritettiin taksijonossa kysellä kuskeilta mitäköhän maksaisi sinne muutaman kilsan päähän mennä, mutta vastaukseksi saatiin naaman edestä suljettu ovi, vihaisia katseita ja silmien pyörittelyä. Yksikin kuski vastasi meille: "En tunne osoitetta, menkää pois". Siis anteeksi, mutta mitä? Lopulta yksi kuski pyysi meitä odottamaan vähän kauempana, että saataisiin kamat rauhassa autoon. Me kiltisti odotettiin ja kuski hurauttaa lopulta vain tyynen rauhallisesti ohitse. Mulla paloi siinä vaiheessa totaalisesti hermo. Minähän sitten kävelen perhana, enkä maksa lanttiakaan typerille taksikuskeille. Operaatio matka hotellille siis alkoi.
Puittethan olivat seuraavat: Meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä, eikä meillä ollut karttaa. Tiedettiin vain hotellin lähimmän metropysäkin nimi. Sen avulla kyseltiin apua. Hämmentävää kyllä ihmiset osottelivat vuorotellen ihan eri suuntiin. En tiedä kuinka paljon me lopulta kuljettiin harhaan tai pyörittiin ympyrää kiitos muka-tietävien pariisilaisten. Syyhän ei ollut meidän olemattomassa suuntavaistossa.
Kaksi tuntia, kaksikymmentä epätoivon hetkeä ja kaksisataa kirosanaa myöhemmin me ihmeen kaupalla löydettiin hotellimme. Tosin en tiedä voiko sitä edes hotelliksi kutsua.
Me maattiin huoneessamme neljän seinän sisällä alkuiltaan asti, yksinkertaisesti liialti matkan rasittamina ja käsiparat raahaamisesta särkien. Kyllä me lopulta vedettiin parempaa päälle, korkkarit jalkaan ja huristeltiin metrolla keskustaan.
Korkkarit, big mistake, huge! Illalla madeltiin Lidlin kautta hotellille. Jalat olivat niin kipeät ja joka paikkaan sattui. Mä olisin antanut mitä vaan, että olisin saanut jäädä siihen maahan makaamaan, keskelle Lidlin vihannesosastoa.
Dimanche 12 Avr.
Nukuttiin kuin siat pienenä. Ei herätyskelloa, verhot ikkunoilla. Ei me muutenkaan paljoa kelloa katseltu. Käveltiin Seinen rantaa ja bongailtiin maratonareita. Toiset olivat juuri juosseet yli neljäkymmentä kilsaa ja itsellä meinasi kuumudessa voimat loppua pelkästä sunnuntaihaahuilusta.
Koska oltiin niin ahkeria ja käveltiin ehkä viisi askelta, päätettin me palkita itsemme vähän markkinaherkuilla. Ensimmäinen koju, irttareita. Loistava idea. Hanna otti kauhan käteen ja me alettiin innoissan lappaa karkkia pussiin. Kassalla iski järkytys, 20 euroa irttareihin, kymppi per nuppi. Ja mulla kun piti päiväbudjetti ruuan suhteen olla kympin luokkaa. Harkitsin hetken pakoon juoksemista. Meni kyllä pasmat vähän sekasin, eikä tehnyt mieli edes syödä niitä maailman ylihinnoiteltuimpia karkkeja. Olisivat nyt olleet edes hyviä.
Illalla päädyttiin leffaan. Oltiin jo lauantaina tapeltu leffalippuautomaatin kanssa, mutta luovutettiin väsyneinä aika nopeasti. Nyt mentiin suosiolla suoraan tiskille. Mä vastailin vanhan tapani mukaan puolihuomaamattomasti vaan "oui oui" myyjän puheille. Lähdin jonkun kanta-asiakaskortin kanssa pihalle sieltä.
Koska oltiin niin ahkeria ja käveltiin ehkä viisi askelta, päätettin me palkita itsemme vähän markkinaherkuilla. Ensimmäinen koju, irttareita. Loistava idea. Hanna otti kauhan käteen ja me alettiin innoissan lappaa karkkia pussiin. Kassalla iski järkytys, 20 euroa irttareihin, kymppi per nuppi. Ja mulla kun piti päiväbudjetti ruuan suhteen olla kympin luokkaa. Harkitsin hetken pakoon juoksemista. Meni kyllä pasmat vähän sekasin, eikä tehnyt mieli edes syödä niitä maailman ylihinnoiteltuimpia karkkeja. Olisivat nyt olleet edes hyviä.
Illalla päädyttiin leffaan. Oltiin jo lauantaina tapeltu leffalippuautomaatin kanssa, mutta luovutettiin väsyneinä aika nopeasti. Nyt mentiin suosiolla suoraan tiskille. Mä vastailin vanhan tapani mukaan puolihuomaamattomasti vaan "oui oui" myyjän puheille. Lähdin jonkun kanta-asiakaskortin kanssa pihalle sieltä.
Lundi 13 Avr.
Päivän suunnitelma: ei suunnitelmia. Ajettiin metrolla Rue de Rivolille ja eksyttiin puolivahingossa suoraan Forever 21:iin. Oh mon dieu. Meinasi tulla paniikki, että ehtiikö sitä varmasti sovittaa kaikki vaatteet ja kiertää kaiken ja mistäs budjettimatkasta mä olinkaan aikasemmin maininnut. Kyllä mä sieltä ison kassin kanssa varmaan viisi vuotta myöhemmin selvisin ulos. Hannakin taisi koko budjettinsa käyttää silmiä räpäyttättä.
 |
| Pariisissa tapaa tuttuja! Maailma on pieni. |
Illalla ostettiin netti hotellilta. Vihdoinkin yhteys ulkomaailmaan ja mahdollisuus blogin aktiiviseen toimintaan. Ja mitä mä tein? Mä vain kuuntelin spotifytä ja naureskelin aivottomille videoille youtubessa. Se siitä aikaansaamisesta.
Mardi 14 Avr.
Jos sitä saisi jotain järkevää aikaiseksi, oli ajatus aamulla. Oltiin sovittu treffit Jaanan, Pariisissa majailleen aupairin, kanssa. Koska Hanna ja minä ei selvästi kumpikaan olla mitään aamuihmisiä ja minä varsinkaan saa mitään aikaiseksi muuta kuin hidastetulla teholla, oltiin me tyylikkäästi myöhässä. As always.
Illalla taas lähdettiin ihailemaan Sacré Coeuriä. Sekoiltiin matkalla vähän metrossa. Metro oli ihanan tyhjä, jossain taisi olla ikkuna auki, kun kävi niin mukava läpivetokin. Puolessa välissä matkaa huomasin meidän menevän väärään suuntaan. Jäädään seuraavalla pois, me sovittiin. Tai sitten sitä seuraavalla. Päätepysäkillä noustiin pois ja ajateltiin vaihtaa suuntaa. Meidän oli pakko mennä exittejen kautta ulos ja maksaa uudella lipulla ittemme takaisin. Laiskasta mielestä kärsii kukkaro. Kyllä me sinne kirkkoonkin lopulta päästiin. Vähemmän turisteja kuin viimeksi, yksikään kaupittelija ei hyökännyt kimppuun ja ihan melkein liikutuin katsellessani kirkossa käynyttä vanhaa naista. Nuori mies sen talutti taksista kirkkoon rukoilemaan. Jotenkin kaunista, että turisteista, rappusista ja myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mummo näki vaivan tulla juuri Sacré Coeuriin.
Montmartnella, köyhiä kun ollaan, tilattiin puoliksi tarjouksessa olleita simpukoita. Kun oltiin jo tilattu, alkoi paniikki iskeä. "Mitä jos ne on ihan kamalia, mitä jos niitä ei saa syödyksi, ehkä mun sittenkin tekisi jotain muuta mieli..". Hämmentävää kyllä, me taisteltiin viimeisistä paloista ja muutenkin syötiin melkein kauhomalla, ihan vaan koska nopeat syövät hitaat.
Illalla taas lähdettiin ihailemaan Sacré Coeuriä. Sekoiltiin matkalla vähän metrossa. Metro oli ihanan tyhjä, jossain taisi olla ikkuna auki, kun kävi niin mukava läpivetokin. Puolessa välissä matkaa huomasin meidän menevän väärään suuntaan. Jäädään seuraavalla pois, me sovittiin. Tai sitten sitä seuraavalla. Päätepysäkillä noustiin pois ja ajateltiin vaihtaa suuntaa. Meidän oli pakko mennä exittejen kautta ulos ja maksaa uudella lipulla ittemme takaisin. Laiskasta mielestä kärsii kukkaro. Kyllä me sinne kirkkoonkin lopulta päästiin. Vähemmän turisteja kuin viimeksi, yksikään kaupittelija ei hyökännyt kimppuun ja ihan melkein liikutuin katsellessani kirkossa käynyttä vanhaa naista. Nuori mies sen talutti taksista kirkkoon rukoilemaan. Jotenkin kaunista, että turisteista, rappusista ja myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mummo näki vaivan tulla juuri Sacré Coeuriin.
Montmartnella, köyhiä kun ollaan, tilattiin puoliksi tarjouksessa olleita simpukoita. Kun oltiin jo tilattu, alkoi paniikki iskeä. "Mitä jos ne on ihan kamalia, mitä jos niitä ei saa syödyksi, ehkä mun sittenkin tekisi jotain muuta mieli..". Hämmentävää kyllä, me taisteltiin viimeisistä paloista ja muutenkin syötiin melkein kauhomalla, ihan vaan koska nopeat syövät hitaat.
Mercredi 15 Avr.
Koska ei jaksettu tuhlata rahaa enää metrolippuihin, päätettiin me kävellä keskustaan. Oltiin ihan hukassa aluksi, käveltiin melkein päinvastaiseen suuntaan, mutta löytyi se oikea reitti sitten lopulta. Kysyvä ei eksy. Kartankäyttöhän on ihan yliarvostettua.
Matkalla syötiin pizza puokkiin vaikka ei ollut edes nälkä. Ihan vain kun niin halvalla sai, vitosella mikä pizza vaan.
Myös pakastekaupasta oli ihan välttämätöntä ostaa paketti pikkutuuttijätskejä. Ja pakkohan nekin oli syödä ettei sulaisi.
Mun äiti lensi sinä päivänä myös Pariisiin ja me vietiin Hannan kanssa innoissaan maman syömään meidän vakkaripaikkaan. Noh. Sipulikeitto oli niin suolaista, että se oli pakko vaihdatuttaa, tarjoilija toi äidille kaksi jälkiruokaa, muttei pääruokaa ja mun piti mennä hakemaan sisältä lusikat, nekin kun unohtuivat. Ei ihan mahtava ensivaikutelma mamalle.
Loppuilta meni sitten korttia lätkiessä Jaanan kämpillä. Reilua, että toinen saa pytyllä istuessaankin tuijotella Eiffelin tornia. Tosin kattostudio kun oli ylimässä kerroksessa, ei hissiä. Meinattiin Hannan kanssa kuolla ihan pelkästä ylöskiipeämisen ajatuksesta. Kun oltiin saatu taas hengitys kulkemaan porrasspurtin jäljiltä, pelattiin me korttia, syötiin hyvin (ruoasta ei tänä päivänä tainnut olla pula...) ja juteltiin. Ihana tutustua kunnolla uusiin ihmisiin. Siitähän voisi tehdä ihan pysyvän tavan. Vai onko se jo?
Jaana sai mut innostumaan taas Irlannista. Irland, I will go there. One day...
 |
| Place de la République ja Je suis Charlie lappuja |
Matkalla syötiin pizza puokkiin vaikka ei ollut edes nälkä. Ihan vain kun niin halvalla sai, vitosella mikä pizza vaan.
Myös pakastekaupasta oli ihan välttämätöntä ostaa paketti pikkutuuttijätskejä. Ja pakkohan nekin oli syödä ettei sulaisi.
Mun äiti lensi sinä päivänä myös Pariisiin ja me vietiin Hannan kanssa innoissaan maman syömään meidän vakkaripaikkaan. Noh. Sipulikeitto oli niin suolaista, että se oli pakko vaihdatuttaa, tarjoilija toi äidille kaksi jälkiruokaa, muttei pääruokaa ja mun piti mennä hakemaan sisältä lusikat, nekin kun unohtuivat. Ei ihan mahtava ensivaikutelma mamalle.
Loppuilta meni sitten korttia lätkiessä Jaanan kämpillä. Reilua, että toinen saa pytyllä istuessaankin tuijotella Eiffelin tornia. Tosin kattostudio kun oli ylimässä kerroksessa, ei hissiä. Meinattiin Hannan kanssa kuolla ihan pelkästä ylöskiipeämisen ajatuksesta. Kun oltiin saatu taas hengitys kulkemaan porrasspurtin jäljiltä, pelattiin me korttia, syötiin hyvin (ruoasta ei tänä päivänä tainnut olla pula...) ja juteltiin. Ihana tutustua kunnolla uusiin ihmisiin. Siitähän voisi tehdä ihan pysyvän tavan. Vai onko se jo?
Jaana sai mut innostumaan taas Irlannista. Irland, I will go there. One day...
Jeudi 16 Avr.
Muuttopäivä. Kamat kasseihin ja menoksi. Ei tosin niin yksinkertaista. Mä taistelin hammas irvessä valtavan matkalaukkuni kanssa ja Hanna-parka rehasi mun miljoonaa pikkunyssäkkää. Herätettiin hämmästeleviä ja sääliviä katseita metrotunneleissa. Välillä teki kyllä mieli heittää se laukku metron alle ja jatkaa matkaa kahta kättä heilutellen.
Meillä meni yli tunti kahden vaihdon metromatkaan. Ei mikään päätähuimaava vauhti, mutta kaikki kamat ehjänä perillä ja raajat tallella. Mun ja maman hotellihuone oli kuin sviitti Hannan ja mun murjuhotellin jälkeen.
Syötiin ihanassa kakkukahvillassa kolmisteen kunnon kakkupalat mun synttäreiden kunniaksi. Täyttäisin 20 seuraavana päivänä. Mä valitsin suklaakakun, joka oli kuivaa. Äiti ja Hanna ottivat porkkanakakun, joka oli taivaallista. Niin mun tuuria taas.
Me käytiin ostamassa Hannan kanssa vielä kahdestaan sille toinen matkalaukku. Hanna taisi luovuttaa nyssäköiden rehaamisen suhteen ja päätti ostaa suosiolla toisen ison laukun. Taisi olla intoa päästä jo pakkaamaan, sillä kun oli oma hotellinmuuttopäivä vielä edessä seuraavana aamuna. Erottiin siis koruttomasti metroasemalla. Lähdettiin samaa linjaa eri suuntiin. Mä yritin huitoa ja heilutella toiselta puolelta laituria, ihan vaan huitomisen ja heiluttelun ilosta, mutta Hanna tuijotteli vaan varpaitaan. On mullakin siinä kaveri. Kunhan skoijaan, je t'aime Hannabanana.
To be continued...