Mul on ikävä

Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla välillä olisi ikävä Suomea. Nyt kun lähtö kolkuttelee ovella ja fiilikset ovat aika haikeat, mä ajattelin listata asioita joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan.

LUONTO. Mulla on oikeasti luontoa ikävä. Onhan täällä toki kivoja puistoja ja puita ehkä enemmän kuin keskiverto pääkaupungissa, mutta silti. Nekin puut ovat tosin muotoon leikattuja reppanoita. Mulla on ikävä mäntyjä ja kuusia ja koivuja. Ja järviä, niitä vasta ikävä onkin. Suomi on aina niin hauskan näköinen yläilmoista, pieniä sinisiä länttejä täynnä. Mä haluaisin aina vettä nähdessäni päästä uimaan. Mä olen varmaan edellisessä elämässäni ollut joku hylje, koska viettäisin vaikka kaiken vapaa-aikani sukellellen jos se vain suinkin olisi mahdollista. Mä en ole varmaan koskaan uinut sukeltamatta, vaikka joku pieni ääni päässäni yrittää aina saada mut tekemään toisin. Se yrittää muistutaa miltä mun luonnonkihara tukkani tulee näyttämään kun annan sen ilmakuivua kotimatkalla ja miten laajalle se mun ei-vedenkestävä maskarani voikaan levitä. Siltikin kiusaus on aina liian suuri. Veden alla on niin rauhallista ja omituista kyllä tunnen olevani siellä turvassa. Siispä:

UIMINEN. Mä olen kokeillut täällä pari kertaa uimahallia. Sain aina poikkeuksetta siitä kloorinhajusta migreenin, joten vähitellen annoin asian olla ja tyydyin maakravun elämään. Ei se muutenkaan ollut sama asia, kuin järvet. Niissä uidessa varpaasi voi vahingossa koskettaa jotain kortta ja lähes sydänkohtauksen partaalla räpiköit pakoon. Se olisi voinut olla tappajahauki.

LEMMIKIT. Välillä mä pyörin yksin ollessani täällä talossa ja mietin miksi paikka tuntuu niin tyhjältä. Koska täällä ei ole karvaisia pikkuriiviöitä, jotka tekevät kamikazesyöksyjä jalkoihisi kun yritän kaatumatta tasapainoilla tiskejä pöydältä koneeseen. Kukaan ei yritä sabotoida iltaisia joogasessioita asettautumalla mahdollisimman leveästi jumppamatolle. Enkä koskaan täällä saa niin tehokasta herätystä kuin kotona, jolloin avaan silmäni ja nään tyynylläni makavan kissan, joka tuijottaa minua silmiin sen näköisenä, että sillä ei ole puhtaat jauhot pelissä. Sitä pomppaa melkein ilmaan eikä todellakaan nukuta enää.

SAUNA. Mä en ole mikään kova saunoja. Suoraan sanottuna olen surkea saunoja. Vasta muutama vuosi sitten siirryin alalauteilta ylimmän lauteen kuumuuteen, sallin muutaman löylyn heiton ja ylipäänsä suostuin astumaan saunaan jossa oli yli 60 astetta. Siltikin käyn siinä pätsissä ehkä viisi kertaa vuodessa. Mutta kotona voisin saunoa vaikka joka päivä ja kun täällä sitä mahdollisuutta ei ole, niin nyt huomaan ikävöiväni vihdalla hakkaamista ja lauteilla hikoilua.

METSÄLENKIT. Mä haluan päästä jo samoilemaan metsään, jossa ei ole polkuja eikä vastaantulijoita. Mussa on näköjään joku antisosiaalinenkin puoli.

KAURAPUURO. Täkäläinen "kaurapuuro" on vellimäistä mössöä.

RAEJUUSTO. Tämäkin täällä velimäistä mössöä.

HANAVESI. Sitä ei osaa arvostaa suomalaista vettä, ennen kuin joudut elämään kloorin ja kalkin makuisella litkulla. Vettä ei tarvitse suomessa suodattaa, vedenkeitin ei ole kolmen käytön jälkeen sisäpinnoiltaan ihan kalkista tukossa, voit juoda pari tuntia kannussa seissytä vettä ilman että se maistuu kamalalle ja sun hiukset eivät kuivu kopperoiksi siinä peseytyessäsi.

POLKUPYÖRÄ. Lähinnä mun omani. Täällä mulla on käytössä toisen maailmansodan aikainen kapistus, josta irtoaa hetkellä millä hyvänsä viimeisetkin mutterit. Sen jälkeen kun melkein ajoin suojatiellä kävelevän hyväuskoisen heppulin ylitse, koska edes jarrut eivät enää toimineet, lopetin mä sen kapistukset, jota mun hostit kutsuvat polkupyöräksi, käytön.

RAJATON NETTI. Teknologia on Suomessa selvästi edellä. Kiva päästä elämään taas huolentonta elämää, jossa saa rauhassa eksyillä ja olla pihalla, koska milloin vain voit kurkata netin kautta kartasta missä päin maailmaa samoilet. Eikä tarvitse hengailla stalkkerin omaisesti kahviloiden ja putiikkien ulkopuolella, vain koska niillä sattuu olemaan avoin wifi.

LANDESTAILI. Kiva mennä taas vapaasti kauppaan kasikytluvun tuulipuvussa tai risoissa kollareissa. Toisaalta, kyllä mä täälläkin menen aika kyseenalaisissa muotiluomuksissa ihmisten ilmoille. Ehkä mulla on lähinnä ikävä sitä tunnetta, etten erotu paappakalsareillani joukosta. Korjaan siis, että kiva päästä taas maaseudulle muiden hillbillyjen joukkoon.

Suomi, here I come!

Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo

Kaksi päivää hellettä ja mä makasin lattialla ikävöiden pakkasta. Niin tyypillistä. Koko kesäkuu meni valittaessa, että on niin kylmä ja aina sataa ja pipoahan tuolla täytyy käyttää ja mitään ei voi nyt tehdä ja päähän tässä tuulessa irtoaa ja miksi aina sataa ja tätä se ilmastonmuutos teettää. Sitten iski helle ja mä olin heti ihan done.

Nyt istuskelen mun dear-old-daddyn työpaikalla, selkä jumissa tästä kökkimisestä ja odottelen bussille pääsyä. Tätä se korvessa asuminen teettää. Pitää lähteä kuusi tuntia etuajassa kun meillä landella julkinen liikenne on lähes tuntematon käsite. Hyvä kun kulkee yksi bussi päivässä ja sekin on varmaan kesälomien aikaan lakkautettu tai muuten vaan aina myöhässä. Nyt minä, ukulele, kitara ja kissankarvainen laukku sitten vaan odotellaan. Eihän tähän reissuun mene kuin reipas 12 tuntia. Mutta Kaustinen, täältä tullaan. Hitaasti, mutta varmasti. Tai no hitaasti ainakin, voihan sitä olla, että bussi hajoaa tai onnibussi ei suostu päästämään mun muuttokuormaa sisään tai liput katoaa tai muuten vaan tuuperrun matkan varrelle.

Mä olen myös lähtenyt matkaan shortseilla ja topilla, laukku täynnä kesähepeneitä ja festarimekkoja. En tiedä oliko niin fiksu idea, hyvä kun mittari on yli 10 astetta. Taisi kostautua se talviajattelu tai sitten sääjumala päätti, että parin päivän hellekausi on suomalaisille pulliaisille tarpeeksi. Mä koitan nyt sitten leikkiä vielä, että olisi helle. Kieltäydyn hyväksymästä tosiasioita. Farkut pysyy kaapissa ja shortsit jalassa. Sitä päitsi mä olen ruskettanut jalkani niin kauniin oransseiksi, että mikäs tässä ollessa. Purkissa luki "hitaasti sävyttävä", mutta mun kalkkunanvalkoiset jalat muuttuivat päivässä porkkanoiksi. Mä koitan silti kiven kovaa väittää, että ihan luonnollisesti ne auringossa kärventyi. Että ihan luonnillen oranssinsävy on.

Tää kuva nyt taas perinteisesti liity mitenkään mihinkään, mutta kattokaa nyt tota gasellia!

Mä tunnen oloni aavistuksen laiskaksi täällä työmaan nurkassa kolmatta tuntia ruudun edessä istuneena, joten ehkä mä menen kiertelemään jonnekin. Esitän olevani erittäin hyödyllinen ja kiireinen. Voisin vaikka kysyä josko joku tarvitsisi apua tai keittäisin kahvia.

Tai sitten katson netflixistä Downton Abbeytä.

Hei hei mitä kuuluu?

43 päivää Suomessa. 43 enemmän tai vähemmän toisiinsa sulautuneita päiviä.

Päiviä, joiden aikana mä olen saanut käydä saman keskustelun uudestaan ja uudestaan.

Miltä on nyt tuntunut olla taas Suomessa?

Mä tuijotan ilmeettömänä takaisin. Mitä mä sanoisin? Aluksi koin kai jonkin tasoisen kulttuurishokin. Kaikki tuntui omituiselta, väärältä ja olo oli tyhjä. Suomessa olo ei varsinaisesti tökkinyt, mutta ei se tuntunut oikealtakaan. Kaipasin Ranskaa, mutta en silti kaivannut. Olo oli tyhjä, that's all I can say. Mahanpohjassa painoi omituinen levottomuus: mitä nyt? 

   Viikossa tai parissa olo muuttui. Tuntui kuin koko aupair elämää ei olisi ollutkaan. Oli omituista katsella ranskakavereiden kuvapäivityksiä hostlapsista, Annecyn baanalta tai uusista ihmisistä. Oliko tuo minun elämääni? Olenko mä oikeasti asunut Ranskassa ja ollut täyspäiväisesti vastuussa pienistä lapsista. Epätodellista. Omituinen levottomuus vaihtui syyllisyyden tunteeseen: mun pitäisi nytkin tehdä jotain.

Suoraan sanottuna en mä tiedä miltä  musta tuntuu, mutta eihän niin voi vastata. Mä koitan ottaa huolettoman asenteen ja maalata hymyntapaisen huulilleni.

Ihan kivalta.

Vastaus näyttää kelpaavan. Hän nyökkäilee hyväksyvästi.

No, mitäs olet nyt kotiinpalattuasi tehnyt?

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni.

   Pitäisikö mun kertoa päivistä, jotka olen aamusta iltaan viettänyt siivoamalla hullunkiilto silmissä. Jynssännyt lattioita, heittänyt säkkikaupalla vanhaa roinaa roskiin ja uudelleen lajitellut kaikki laatikot ja hyllyt.

   Vai päivistä jotka olen viettänyt neljän seinän sisällä yöpaidassa nenä kirjassa tai katse lasittuneena tv:n ääressä.

   Vai päivästä, jonka kohokohtana oli käynti kirjastossa.

Tai ehkä superdietistä jota olen vaihtelevalla menestyksellä koittanut noudattaa. Niistä salaatin määristä, joita päivän aikana suuhuni lapan tai reeneistä joiden jälkeisenä päivänä kuljen kuin piesty koira jokaisen lihaksen särkiessä.

   Tai kenties päivästä, jolloin istuin koko illan huoneessani. Epiloin, kunnes se kidutuskone tuntui ylikuumenevan (kainalot hohtivat seuraavan päivänkin vielä punaisina) ja leikkasin peilin edessä itse hiukseni (mulla on nyt jonkun tasoinen kakskyt-luvun polkkatukka, ups).

   Vai niistä kirjoista joita olen tilaillut ja ostellut henkiinheräneen lukemisvimman vaikutuksenalaisena. Ja niistä päivistä jotka olen viettänyt kuistilla istuen ja lukien. Satoi tai paistoi, mä "ulkoilin".

Enhän mä ole hommannut kuin pari uutta kirjaa. Pari.

   Entä Greyn anatomian uudelleenkatsomis-projektistani?

   Vai kertoisinko vain niistä pienistä maakuntareissuista mun siskon luo, sukulaisiin tai ystävien kanssa.

   Vai päivistä, joina murehdin tulevaa.

   Vai niistä tuulisista päivistä joina olen saanut pestyä varmaan kymmenen koneellista pyykkiä ja muun ajan viettänyt nurtsilla istuen, kissa vierellä ja tuijottanut tuulessa lepattavia tyynynliinoja.

   Tai niistä muista crazy cat lady hetkistä.

   Ehkä kuitenkin kertoisin aikaansaavista hetkistä mummin apuna kasvimaalla. Tai serkun yo-juhlavalmisteluista.

Rykäisen varovasti.

No olen koittanut hakea kesätöitä. Ja vähän nauttia lomasta.

Here comes the sun

Mä kaivoin taas ukulelen esiin. Istuin kolme tuntia manaten hidastuneita sormia ja unohtuneita sointuja. Aloin taas kuunnella Beatlesiä. Laulan I've seen a face:a taukoamatta, niin että itseäkin alkaa ärsyttää. Aloin taas vähän näkemään vaivaa. Vaikka aamuisin en kollareista luovu, saattaa mut arkipäivisin nähdä jopa hameessa tai farkuissa. Aloin taas käydä juoksulenkeillä. Miten rapakuntoon ihminen voikaan talven aikana päästä? 

" Here comes the sun, here comes the sun. 

And I say it's all right. "

Mä en ole koskaan oikeen uskonut, että sää voisi vaikuttaa ihmiseen. Miksi mun päiväni olisi sen ihmeellisempi, satoi tai paistoi. En myöskään tajunnut pimeydestä valittavia ihmisiä. Mutta ehkä mä en ole koskaan vain kiinnittänyt kunnolla huomiota. Ehkä mulla ei koskaan ollut tarvetta tosissaan välittää säästä.  Täällä kuitenkin auringon paistaessa ja kevään tuoksuessa ilmassa mä huomaan olevani onnellisempi. Paljon onnellisempi kuin niitä pitkinä pimeinä päivinä viime syksynä. Mä teen taas asioita, joista pidän, joita rakastan. Mä nautin elämästä.

" Little darling,

It's been a long, cold lonely winter.

Little darling,

It feels like years since it's been here. "

Mä kävelen lasten kanssa käsi kädessä auringon lämmittäessä niskaa. Me syödään eväät puistossa. E kutsuu mua "ma chérie Lotta" aina kun puhuu mulle ja I ei suostu istumaan muualla kuin sylissäni. Kotona me opetetaan hostäidin kanssa pienempää pyöräilemään. Mä myös videokuvaan isomman pyörärundia. Ja mä ajattelen, että ehkä mä pidänkin tästä perheestä. Ehkä mä  jopa tosissani pidän mun hostäidistä. Ehkä mä olenkin nyt onnellinen. Ehkä mä rakastan mun elämääni juuri nyt.

" Little darling,

The smiles returning to the faces.

Little darling,

It seems like years since it's been here. "

Nyt kun kielikurssi on loppunut, hengaan mä täällä kotona entistä enemmän. En tiedä kumpi meistä on muuttunut, ehkä molemmat, mutta mä tulen tosiaan hostäitini kanssa jo ihan mukavasti toimeen. Saan hyvää ranskankielen harjoitusta kun sönkötän sille joka ilta tarinoitani. Myös lapset eivät meinaa jättää mua rauhaan. Eilen heräsin puoli seitsemältä, kun I hoki mun nimeäni. Äiti oli jo lähtenyt töihin ja isä vielä nukkui, joten mä hipsin hakemaan sen pikkuprinsessan aamiaispöytään. Tänään pelattiin iltaruokaan asti E:n kanssa korteilla läpsyä. Se kävi ennätysnopeasti suihkussakin, että pääsisi takaisin pelaamaan.

Aika kulkee kuin siivillä. Ja ehkä ensimmäistä kertaa täällä ollessani toivon arkipäivinäkin, että ajan voisi pysäyttää. Mä haluaisin vaalia näitä vähiksi käyviä hetkiä vähän pidempään.

" Here comes the sun, here comes the sun,

and I say, 

It's all right. "

                                                               The Beatles - Here comes the sun

Illan viimeinen hetki

Mä sitten vaivuin täällä blogin puolella juoluloman viettoon mitään ilmottelematta ja anteeksi pyytelemättä. Nyt mä olenkin taas Ranskassa ja istun siinä samassa paikassa kuin kaikkina iltoina viime syksynä. Pari viikkoa Suomessa menivät pikakelauksella, siltä ainakin tuntuu. Siitä joskus toiste lisää.

Viime viikonloppuna mä taas hyvästelin kaikki kaverit, sukulaiset ja perheen. Tänään lensin tänne. Fiilikset ovat olleet aika... neutraalit, jotenkin mä vain menin virran mukana. Kun kerran on jo lähtenyt ja jättänyt kaiken, ei se ollutkaan niin vaikeeta tehdä uudestaan. Nyt mä palasin tuttuun rutiiniin, tuttuun perheeseen ja tuttuun paikkaan.

Mä luulin, että kaipaisin Ranskaan, mutta ei. Mä  en montaa ajatusta mun ranskanelämälle joululomallani luonut. Ehkä korkeintaan nyt viime päivinä. Mä myös luulin, että lähtö olisi vaikea. Mutta ei. Oikeastaan oli ihan kiva tulla takaisin. Tytöt olivat hereillä vielä, vaikka myöhään tulinkin ja oli ihana nähdä niitä taas. E oli ihan innoissaan ja ei malttanut millään mennä nukkumaan. Se vielä pimeestä huoneestaankin huuteli kaikkea mun perään. Musta oli myös kiva taas puhua ranskaa (huh mä vielä osasin sitä, vaikka vähän pelkäsin unohtaneeni kaiken) ja kuulla ihmisten ympärillä puhuvan sitä. Enkä malta odottaa viikonloppuun, että näen kaikki kaverit ja Annecyn!

Tänään olen reissanut aamusta alkaen, eikä mun viime öiset unet olleet mitenkään ruhtinaaliset. Ei muuten, sillä mä aika kiitettävästi maksoin univelkojani joululomalla. Päivät koostuivat aika pitkälti nukkumisesta, löhöilystä, lepäilystä ja muusta yleisestä horrostamisesta. Hyvä kun välillä poistuin makuuasennosta. Pointti nyt kuintenkin oli se, että mä siirryn tästä lempiharrastukseni (nukkumisen) pariin. À tout de suite ihmiset!

Elämä on laiffii

Jaahas, mitäs sitä nyt olisi taas tapahtunut. Ei mitään erikoista pakko myöntää. Maanantaista mulla ei ole mitään muistikuvia muuta kuin että silloin olin illalla kielikurssilla. Erehdyin kertomaan jotain tarinaa missä luulin nähneeni karhun metsässä ja se opettaja kuuli sen ja jouduin kertomaan saman tarinan koko luokalle. Ei nyt ollut kyllä ihan niin mielenkiintonen tarina.

Tiistaina I nukkui tavallista lyhyemmät päikkärit joten käveltiin koululle hakemaan E. Meillä oli jopa aikaa poiketa puistoon. Innostuttiin kuvailemaan ja juoksentelemaan. Onneksi siellä ei ollut ketään, heh. Se oli niitä pieniä hetkiä jolloin on niin kivaa, että mulle tulee haikea olo. Tiedän kuitenkin, että jossain vaiheessa mun on lähdettävä pois ja en tiedä miten tämä perhe pitää yhteyttä. Ainakaan entisiin aupaireihinsa he eivät ole pitäneet mitään kontaktia. Tai ei ainakaan mua edeltäneeseen ja koskaan en ole edeltäjistäni kuullut sanaakaan.

I pääsi myös kameran toiselle puolelle. Niistä varmaan kymmenestä kuvasta tää oli paras. Muissa näkyi lähinnä muun jalat tai pelkkiä lähikuvia peukalosta. Kyllä se harjoitus vaan tekee mestarin ja onhan tääkin jo aika taiteellinen otos.

Eilen mulla oli niin helppo päivä vaikka molemmat lapset olivat aamusta iltaan kotona. Joku random lomapäivä, jäi vähän epäselväksi. Aamulla laitoin lastenohjelmat lapsille sillä välillä kun lajittelin pyykit ja pistin koneen pyörimään. Kun ruvettiin pukeutumaan tapahtui seuraavasti:
- I ei suostunut, joten se puri mua käteen
- I joutui jäähylle
- I pyytää multa anteeksi ja sanoo, että haluaa halin
- E valitti, että vaatteet oli väärän laiset (hänellä voi tulla kuulemma niin kylmä että hän saa kuolemantaudin "Sitäkö sä haluat, häh?". Emmä tiennyt, että farkut, t-paita ja huppari 17 asteessa on tappavaa..)
- E ei pitänyt nutturasta jota sille varmaan varttitunnin väkersin ja se purki sen
- E sai itkuhepulin
- E joutui jäähylle

Hämmentävää  miten kolmevuotiaan pureminen voi oikeesti sattua niin paljon. I oli kyllä ihan kuin koira häntä koipien välissä kun pidin sille siitä puhuttelun. E taas alkoi draamaqueen-tyyliinsä jopa itkemään, kun sanoin että minähän en ala sen hiuksia uudestaan laittaa tai hakemaan sille uusia vaatteita. Hakekoot itse. No kyllä mä sille sitten lopulta tein ponnarin kun kävi vähän sääliksi, myönnetään. E sitten katosi epätavallisesti huoneeseensa pariksi tunniksi leikkimään. Pari kertaa kävin tsekkaa onko se karannu ikkunasta tai jotain, mutta siellä se puheli itekseen.

Mulla oli oikein kivaa I:n kanssa vähän viettää lungia aamua. I:llä oli halipula joten me vaan halailtiin koko ajan. Se makas mun mahan päällä ja luettiin MeNaisia, jonka äiti jätti tänne viime viikolla ja tehtiin myös palapelejä, leikittiin nukeilla ja luettiin about sata satua. Lopulta E tuli alas ja pyysi anteeksi kun oli ollut aika känkkäränkkä aamulla. Osittain siksi, että I sanoi sille kädet lanteilla "nyt pyydät anteeksi Lotalta". Aika söpöö.

Tänään mä olen taas ollut aamusta iltaan duunissa. Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen...

Vein nyt iltapäivällä E:n ja sen kaverin uimahalliin uimatunnille ja ekaa kertaa jouduin viemään ne sisälle asti ja vahtia I:tä sen 45 minuuttia. Luojan kiitos en joudu tän enempää hoitamaan sitä E:n kaveria. Se vaan matelee paikasta toiseen ja puhuu semmosella vauvasössöäänellä tahallaan. Parkkiksella se sai jonku energiahepulin ja juoksi vaan ympyrää. Kolme vilkasta lasta alko olla vähän liikaa. Mä olin myös ihan kujalla mihin ne lapset piti viedä ja kauan se tunti kestää. Onneksi ihmiset on avuliaita niin tällanen puupääkin selviää.

I meni vähän ajelemaan siinä odotellessa.

Kun tulin kotiin jäin mä auttelemaan mun hostäitiä kun se oli kaatunu ja satuttanu jalkansa. Annoin lapsille kylvyn ja leikin niiden kaa, katoin ja korjasin pöytää ja semmosta. Jäi jotenkin tosi hyvä fiilis tästä illasta. Sen meidän "big talkin" jälkeen (kuten taisin jo sanoakin) musta tuntuu, että mun hostäiti on yrittäny vähän enemmän. Ja niin mäkin. Oon kyllä tosin aina iltaisin ruuan jälkeen niin kuollut, että hyvä kun jaksan yökkärit laittaa päälle kun jo rojahdan sänkyyn.

Lasten kanssa alkaa myös sujua koko ajan vaan paremmin. Osittain ne kai hyväksyny, että mä nyt olen tällanen nipo joka ei anna periksi, heh ja osittain koska mun ranskakin paranee eli pystyn muutakin sanoa kuin aaaa oui. Tänään I sanoi mua ekaa kertaa vahingossa äidiksi. Se oli E:n ja sen kaverin mielestä niin hauskaa, että loppu päivän ne kutsui mua maman-Lotta. Että semmosta.

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Mä kävin viime maanantaina setvimässä Genevessä mun kielikurssi asioita. Silloin oli ihan mielettömät ruuhkat tai oikeastaan jumi, että matelin alle kahdenkymmenen minuutin matkan tuntiin ja varttiin. Niinpä mä ajattelin olla tänään kaukaa viisas ja lähdin superajoissa. Ei ruuhkasta tietoakaan ja mä olin tunnin etuajassa paikalla. Ja kun Genevessä ollaan niin parkki ei ollut ilmainen. Jes. Mutta tästä se mun "voittoputki" vasta lähtikin...

Kurssin päätyttyä mä meinasin pakittaa parkkipaikalla tolppaan.
Ulkona oli pilkkopimeää, minimaalisesti katuvaloja ja satoi.
Normiramppi Ranskaan vievälle motarille olikin suljettu ja mun GPS vaan etsi signaalia.
Aloin seurata samalle rampille yrittänyttä pientä mustaa Fordia.
Mä tajuan, että se musta Ford ei enää olekaan mun edessä, vaan joku muu pieni musta auto.
Mulla ei ollut hajuakaan missä mä oon ja ajanko edes oikeaan suuntaan. Sanottakoon vaikka, että iski lievä paniikki.
Navigaattori kävi erittäin hitaalla. Siinä vaiheessa kun olin jo kääntynyt kuului ääni "käänny vasemmalle".
Jouduin ajamaan keskustan kautta. Ekaa kertaa ja vielä sateella pimeässä.
Mut pysäytettiin Sveitsin ja Ranskan rajalla. Oli toinen etuvalo palanut.
Kaksikaistaisella tiellä 90km/h nopeusalueella ajoi joku törppö kolmeakymppiä keskellä kaistoja.
Mun portin kauko-ohjain ei pelittänyt kunnolla, joten jouduin mennä autosta sateeseen säätämään sen portin kanssa.

Harvoin oon ollu niin iloinen päästessäni kotiin.

Plus tänään kun kävin tankilla, en saanut millään bensatankin korkkia auki. Mä ähersin sen kanssa varmaan toistakymmentä  minuuttia ennen kuin mun oli pakko luovuttaa ja kysyä apua. Ehkä säälittävintä ikinä: voisitko avata mun tankin korkin?

Niin ja kielikurssista sen verran, että vähän turhan helppo se taso on mulle, mutta kertaus on opintojen äiti vai miten se menee. Se opettaja oli kuitenkin ihan huikee ja kurssin yhteishenki kiva, että enköhän mä tuolla ala käymään. Siellä oli vanhoja ja nuoria, kiinalaisista afrikkalaisiin ja brasilialaisiin. Hauskinta mun mielestä on se, että kaikki opetetaan ranskaksi. Se on jotenkin nurinkurista. Miten esim alkeiskursseilla ne reppanat ymmärtää mitään? Sunhan pitäisi perjaattessa osata ranskaa, jotta voisit ymmärtää kun sulle opetetaan sitä. Interesting.

Tänään ei siis ollut ihan mun päivä, joten nyt mä painun suosiolla pehkuihin. Bonne nuit!

Viisi ensimmäistä päivää viikonlopun jälkeen ovat aina raskaimmat

Viime viikonloppu tuli vietettyä yllätys yllätys Annecyssä. Mulla meni taas vaihteeksi unirytmi ihan sekaisin kun tuli vähän valvottua ja palloiltua Annecyn yöelämässä. Maanantai aamuna oli lievästi sanottuna melko tuskaa kirkoa itsensä sängynpohjalta jo puoli seitsemältä runsaiden 5 tunnin unien jälkeen.

Perjantaina Jenna pääsi poikkeukselliseti tosi aikaisin ja koska mun lapsenvahtikeikka peruuntui hyppäsin mä ratin taakse ja lähdin keskustaan. Me käytiin syömässä, kierreltiin ja otettiin yhdet pienessä irkkupubissa, jossa monilla aupaireilla ja opiskelijoilla on tapana käydä. Me luultiin kuulevamme jonkun puhuvan suomea ja pian kun yritettiin keskittyä kuuntelemaan alkoi tuntua, että kaikki puhui suomea. Ihanan vainoharhaisia oltiin, heh. Todennäkösesti siellä ei kukaan puhunut sanaakaan suomea. Tai noh, ei voi mennä vannomaan. Joku päivä istuskeltiin Annecyssä katupenkeillä ja arvosteltiin ohikulkevia, kunnes yht'äkkiä meidän vierestä kuuluu "Hei oottekste Suomesta?". Busted. Pieni maailma...

Ihan mieletön ukonilma oli myös perjantaiyönä. Me ajettiin J:n kanssa Cuvatin keskustaan ihailemaan salamointia. Koko taivas jatkuvasti vaan välähteli valkoisena, mutta missään ei jyrissyt. Se oli melko aavemaista.

Lauantaina lähdettiin seikkailemaan Geneveen, J ja mä. Etittiin mun kielikurssipaikka ja ekaa kertaa otin passin mukaan, wuhuu! Tosin Genevessä ei ole ilmaisia parkkipaikkoja ja arvatkaa kuka unohti Sveitsin frangit kotiin? Jep, eli ei paljoa parkeerattu. Löydettiin kyllä vahingossa Ikea kun seikkailtiin vähän harhateillä, kiitos ylihitaan navigaattorin, että sinne on joskus mentävä lihapullille.

Iltaa lähdettiin taas viettämään Annecyyn, yllä kuvassa näkyvään pubiin. Meitä oli kauhea porukka joka koko ajan kasvoi, kun kaverin kavereita ja niiden tuttuja ilmestyi paikalle. Meitä oli loppujen lopuksi 6 paikallista (Matthew, Alex ja muiden nimet meni ohi, heh), 5 suomalaista (Jenna, Matilda, Roosa, Wilhelmiina ja mä ja siis apua, miten täällä on näin valtavasti suomalaisia?), yksi suomenranskalainen Anton, Pernille, puolalainen Kamila ja belgialainen Cynthia. Oltiin melko random porukka siis ja oli tosi vaikea puhua ranskaa, englantia ja suomea yhtäaikaa. Lopulta mä vahingossa keskustelin enkuks Wilhelmiinan kanssa ja yritin puhua suomea Kamilalle. Näin.

Me lähdettiin melkein koko porukka vielä sen Antonin luo istuskelemaan ja höpisemään. Mä tajusin siellä ekaa kertaa kunnolla, että kai munkin ranska on oikeasti edistynyt. Mä jopa tajusin niiden nuorten keskusteluita ja saatoin nauraa mukana koska ymmärsin jutun, eikä niin kuin ennen, että nauran kun muutkin nauraa.

Sunnuntaina nukuin yhteen, ups. Se päivä oli muutenkin erittäin hidas ja en mä oikein mitään saanut aikaiseksi. Kävin vielä Annecyssä pyörähtämässä ja tulin ajoissa kotiin. Mun hostäidin mielestä mä olen aina Annecyssä (kai siinä jotain perää on) ja sanoikin lapsille, että jos Lotta joskus katoaa, niin me löydetään se Annecystä. Ei mun hostäiti taida ihan huumorintajuton olla. Tai sitten se oli vaan tosissaan. No ottaa nyt siitäkin selvää.

Sunnuntai-ilta kului Vain elämää, Tanssii tähtien kanssa ja lopulta Muumipeikko ja pyrstötähteä katsellen. Viimeisin oli kyllä ylivoimaisesti paras, heh. Mun tekisi mieli siteerata tyyliin joka toinen lause tähän, koska ne on olevinaan mun mielestä niiiin hauskoja, mutta ehkä mä säästän teidät siltä.

Having one of those days when your hair looks like Hagrids

Mä en oikein ymmärrä miten aika liitää täällä niin nopeasti. Siis perjantai on taas huomenna. Taas. Aika lohduttavaa toisaalta, sillä mä olen ollut tällä viikolla enemmän lapsenvahtina kuin koko muun Ranskassa oloni aikana yhteensä. Mun päivät tällä viikolla ovat olleet niin identtisiä, että se on jo vähän häiritsevää. Onko huolestuttavaa, että olen jo nyt ihan kaavoihin kangistunut?

Mä kirjaimellisesti pyörähdän ylös mun sängystä puoli seittemän maissa aamulla ja raahauduin alakertaan. Mä juon vaan vähän ananasmehua (nam nam) ja yritän olla nuokkumatta. Hostit lähtee seitsemältä ja mä jään tyttöjen kanssa. Tästä mun työpäivä lähtee.

Yleensä aamut ovat aika tappelua. Olen mä jo onnistunut jonkinlaisen auktoriteetin luomaan eli kyllä lapset tottelee. Ne vaan haraa kaikessa vastaan ja "tu est méchant" on ehkä yleisin kommentti tyttöjen suusta aamuisin. Meidän aamukeskustelut on tällasia:
"-E, laita sukat jalkaan, ootko niin ystävällinen.
 -Tu est méchant"
"-I pysy paikoillaan, niin mä harjaan sun hiukset. Älä heilu, niin ei satu.
  - Tu est méchant!"
Ja niin edespäin.

Parhaat ihmiset laittavat sormen linssin eteen! Ihan oli suunniteltu juttu.

Aina ollaan kuitenkin ajoissa koululle päästy ja ennen ysiä mä oon takaisin kotona ja saan lösähtää sohvalleni. Ja olla tekemättä mitään. Olikohan se tiistaina kun mulla oli ihan kamala aamu tyttöjen kanssa, niin mä vaan kömmin takaisin nukkumaan. Olen niin kovin reipas ja aikaansaava ihminen näin aamuisin... not. Mun netti on pätkinyt viime viikonlopusta ja tiistaina se sanoutui kokonaan irti. Meinasi järki mennä tän koneen kanssa tappeluun. Onneksi mun hostisä onnistui korjaamaan ongelman, .Alkoikin jo netittömyys syödä miestä (miten niin nettiriippuvainen?). No mutta oon sentään edistyny mun kirjakokoelmavuoressani aika kiitettävästi näinä viime päivinä. Pakko myöntää.

Miten niin oli liioittelua ottaa 14 kirjaa mukaan? (Ja kyllä, osaan laskea, mutta kaikkia näitä en raahannut Suomesta)

Mä yleensä lähen vähän turhan aikasin hakemaan lapsia koulusta. Jo joskus 11 pintaan starttaan kotoa, vaikka koulun portit aukeaa aikasintaan 11:25 ja täältä kotoa ei millään ilveellä pysty matelemaan koululle kuin max 10 min. Mä otan kirjan mukaan ja saan varattua itelleni hyvän parkkipaikan. Siinä koululla on ihan naurettavan vähän paikkoja ja lähes jokainen oppilas tuodaan autolla kouluun. You do the math, ei oikein parkkipaikat riitä. Onneksi se ei ranskalaisia haittaa. Täällä on ihan yleinen käytäntö, että auton voi jättää mihin vaan. Vaikka keskelle tietä. Käsijarru ja hätävilkut vaan päälle. Se on erittäin rasittavaa! Koita siinä sitten itse edetä johonkin, kun toinen päättää, että "tää jäis nyt tähän" ja sammuttaa moottorin.

Tytöt syövät siis kotona ja midi eli keskipäivä yleensä sujuu ihan mukavasti. Me kokkaillaan yhessä, kuunnellaan musaa ja jutellaan. Ruuan jälkeen mä pesen tiskit ja tytöt leikkii vähän. 13:20 on oltava taas koululla. Mä jätän E:n portille, annan bisoun ja lähetään I:n kanssa takaisin kotiin. I menee päikkäreille ja mä saan taas vähän hengähtää. Tässä vaiheessa mä oon oikeesti ihan aikaansaava ja mä en nyt puhu mitenkään sarkastisesti. Mä pesen pyykkiä, järkkäilen, pesen/kuivaan tiskit jos niitä on jääny tai muuten vaan esitän ahkeraa. Mä annan I:n nukkua max. kaksi tuntia ja sitten lähtee operaatio I ylös. Välillä ihan no problem, mutta pari kertaa mä olen joutunut raahaamaan kurkku suorana kirkuvan lapsen autoon. Aina kauhealla kiireellä jälkimmäisessä tapauksessa, ettei vaan naapurit huomaa, heh.

Me ollaan tyttöjen kaa niin kovin terveellisiä.

E:n koulu loppuu 16:30 ja me yleensä kävellään lähipuistoon välipalalle. Lapset leikkii kavereidensa kanssa ja mä juttelen "muiden äitien" kanssa tai treffaan puistossa muita aupaireita tästä ihan naapuristosta. Mä muistan ekan kerran kun olin puistossa ja en mä pystynt yhtään puhumaan mun vieressä istuvalle mummolle. Se jutteli kaikenlaista, mutta mä en edes ollut perillä aiheesta. Nykyään sentään small talk sujuu, että kai mun ranskakin on vähän parantunut.

Viimeistään kuudelta on oltava kotona. Mun päivät voisi jo päättyä 17:15-17:30, koska niihin aikoihin hostäiti tulee kotiin. Mutta koska olen niin kiltti ja ihana ihminen (köh), mä annan lasten leikkiä puistossa ja olen itse vähän "ylitöissä". Kun pääsen kotiin mä olen viime aikoina lähtenyt samantien lenkille. Löysin ihanan juoksulenkkipaikan, jossa ei ole liikaa muita ihmisiä tuijottamassa kun mä puhisen naamapunasena eteenpäin. Vain yksi toinen juoksija tuli viime kerralla vastaan. Vaivoin sain siltä puhinalta sanottua "Bonjour". On se rankkaa, ylämäkeen juokseminen...

Horisontissa pilkottaa Geneve!

Tosiaan tällä viikolla olen keskiviikkoa lukuunottamatta ollut lapsenlikkana iltaa myöten. Lenkillä olen (tiistaina säälittävä 20min vaan aikaa) ehtinyt nopeasti käydä ja sitten olen hoitanut iltahommat, pesut ja syömiset ja iltasadut. Ihan kivasti noi tytöt ovat kuitenkin totelleet ja kiltisti kuunnelleet mun lukemistani, vaikka osien sanojen lausumisen mä vaan arvaan. Todennäköisesti ne ei ymmärrä mun luennasta puoliakaan, mutta c'est la vie.

Keskiviikko oli ainoa vähän erilainen päivä, sillä midin jälkeen mä ajoin tytöt Geneven puolelle isovanhempien luokse. (Arvatkaa vaan oliko mulla taaskaan passia?) Mä siivosin koko iltapäivän ja kävin ostamassa kaupasta itelleni marjoja. Ah ihanaa, mustikoita ja vademia, mmmmm. Illalla lähin Jennan houkuttelemana Zumbaamaan. Jenna sitten ite tietenkään päässyt edes tulemaan, mutta mä menin koska olin sinne jo ajanut ja laittanut urheiluvaatteet päälle (se kun oli niin raskasta). Mä ja varmaan 50 muuta innokasta tanssijaa sheikattiin siellä ihan hiki hatussa. Tokavikan biisin aikana se vetäjä huusi "On n'est pas fatigué!" eli ei olla väsyneitä ja kaikki huusivat sen saman perässä. Mieletön yhteishenki siellä. Mun on pakko päästä uudestaan. Ehkä tänne vähän lähemmäs, viiden ruuhka Annecyyn päin on ihan järkyttävä. Tämän vuoden jälkeen mitkään Suomen ruuhkat ei tunnu missään.

Zumbaamaan!

Nyt voisin katsoa vielä yhden Walking Dead -jakson ja mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. (Hahah, yeah right, mä tunnen itseni liian hyvin. Puolilta öin mä vielä hiippailen pesemään hampaitani. Jostain syystä iltaa (yötä?) kohden mun enrgiataso vaan nousee ja mun on kauhean vaikea malttaa mennä nukkumaan. Ehkä joku päivä...)

I'm going slightly mad , It finally happened

Koulut ovat alkaneet! Ei voi sanoin kuvailla tätä tunnelmaa. On niin omituista saada omaa aikaa pitkin päivää. Olla yksin täällä kotona. Mä olen odottanut tätä niin kauan (ai miten niin olen vähän säälittävä). Ensinäkin siksi, että haluan nähdä jos mun tunnelmat paranisivat nyt kun 12 tunnin päivät ovat toistaiseksi mennyttä ja toiseksi kyllähän koulu rytmittää päivän. Saa selvän rutiinin eli päivät kuluvat nopeammin.

Nyt ensimmäinen viikko on I:n osalta vähän poikkeava, tavallaan tutustumisviikko eli päivän tunteja lisätään vähitellen. Ensiviikosta lähtien kuitenkin hoidan lapset aamulla, vien ne kouluun ja haen puolenpäivän aikaan kotiin syömään. E lähtee ruuan jälkeen takaisin kouluun ja I jää mun kanssa kotiin. I nukkuu muutaman tunnin, jolloin saan olla periaatteessa tehdä mitä vaan kunhan en poistu talosta. Iltapäivällä mä joudun taas ratin taakse ja haen E:n koulusta. Puoli kuuden maissa hostäiti tulee tai ainakin pitäisi tulla kotiin ja mä olen off.

Mä ajattelin aina, että tämä on erittäin hyvä rutiini, sillä iltaisin olen vapaa. Monilla aupaireilla kun on aamusta iltapäivään vapaata (kun lapset syövät koulussa) ja taas illat töitä. Nyt olen alkanut miettiä, miten ihanaa olisi jos päivä olisikin täysin vapaa. Mä en oikein aamulla muutaman vapaatuntini aikana ehdi kauas ja tosiaan iltapäivällä en voi poistua kotoa. Eli olenhan mä kiinni tässä työssä yhtä paljon kuin nytkin, lähes kellonympäri. Lisäksi täällä Ranskassa kaupat menevät jo iltaseitsemän aikoihin kiinni eli illalla ei niihinkään kunnolla ehdi. Myös monet mun kaverit ovat iltaisin töissä, joten en tiedä onko mun rutiini nyt sittenkään miellyttävä.

Mutta vaikka tämä teksi vähän eksyi negatiivisempiin tunnelmiin, olen mä juuri nyt erittäin heureuse. Kun sain I:n tänään päikkäreille, kävelin alakertaan ja tajusin, että olen totaalisesti tyhjän panttina, mun teki mieli alkaa hyppiä riemusta. Tätä on odotettu! Koulut ovat nyt virallisesti alkaneet. Nyt mä todella toivon, että mun tunnelmat alkavat muuttua tämän perheen suhteen...

      "I'm one card short of a full deck

I'm not quite the shilling ---

        --- But my dear how about you?

    I'm going slightly mad

    I'm going slightly mad

It finally happened"

      -Queen

Viimeisiä viedään

Enää muutama tunti ihanassa Sètessä. Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Mulla on todella haikeat fiilikset ja tuntuu harvinaisen vaikealta lähteä. Olen kuitenkin viettänyt täällä yhtä paljon aikaa, kuin Alppikodissani. Tämä voisi siis yhtä hyvin olla kotini täällä Ranskassa. Myös Lucilen hyvästeleminen on kamalaa, vaikka me lupasimmekin nähdä vielä ja pysyä yhteyksissä. Mä en tahdo lähteä vielä.

Mulle tulee ikävä omaa kylpyhuonetta ja kokovartalopeiliä. Pian joudun taas jakamaan kylpyhuoneen kaikkien kanssa ja yrittämään nähdä asukokonaisuuttani 15cm halkaisijaltaan olevasta peilistä. Myös se, että asun täällä alakerrassa ja muu perhe yläkerrassa antaa mulle mahdollisuuden iltakukkumiseen ja myöhäisiin skypekeskusteluihin ilman kuiskuttelua. Ja meri, ranta, uima-allas, lomailu, vapaus, myöhään nukkuminen ja myöhään valvominen jää kaikki taas taakse. Arki odottaa.

Mä myös ihan oikeasti pidin tästä talosta, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Mun suihkun viemäri vetää niin huonosti, että muutaman minuutin suihkuttelun jälkeen sitä on enemmän kylvyssä kuin suihkussa. Myös se, että täällä on paljon lamppuja ja valonkatkaisijoita, ei tarkoita ettäkö täällä olisi valoisaa. Näin arviolta ehkä yksi viidestä lampusta nimittäin toimii. Täällä on myös kauheasti mysteerisiä valonkatkaisijoita, joita painamalla ei tapahdu mitään. Vesihanasta ei tule kylmää vettä ja lusikoita täällä on vain kaksi. Mä siis alan pikkuhiljaa huomata miten paljoa mä olen valmis katsomaan läpi sormien, kunhan uima-allas löytyy.

Täällä mun aamut ovat lähteneet käyntiin aurinkorasvan levityksellä, ainoat muistettavat asiat ovat juomapullo ja aurinkolasit sekä ainoa ajattelua vaativa päätös päivisin on "mitkä bikiinit laittaisin tänään päälle". Elämä on siis ollut melko leppoisaa ja huoletonta. Myös lapset ovat olleet rennompia ja kivempia. Niinä muutamana kertana kun olen lapsenvahtina ollut, ovat he käyttäytyneet kuin enkelit. Ei huutoa, ei vastaan väitäämistä tai tappelua. Miksei näin kotonakin?

Ristiriitaiseksi tämän lähdön tekee myös se, että olin jo tottunut elämään täällä. Mä aloin juuri oppia kulkemaan bussilla keskustaan, tuntemaan näitä reittejä, alueita ja katuja. Nyt mä joudun taas palaamaan paikkaan, joka on mulle vieras. Siellä mulla on ollut niin vähän vapaa-aikaa, että vasta muutamaa katua sanoisin tutuksi. Eli mä en oikein tiedä olenko mä lähdössä kotiin vai kotoa. This is so confusing. Onneksi mulla on mahtavia suunnitelmia viikonlopulle ja ensiviikolle. Mulla on tosiaan pehmeä lasku "arkeen", sillä heti on viikonloppuloma. Eikä ylipitkiä ja rankkoja päiviä ole tiedossa kuin pari viikkoa ja sitten koulut alkavat ja mä pääsen vihdoinkin kehittelemään itselleni arkirutiineja.

Sète, tu me manque déjà.

Walking on Sunshine

Mä päätin tänään lähteä vielä keskustaan. Mun suunnitelmissa oli lähteä jo aamusta, ihan vain piipahtaa nopeasti pyörällä. Monien mutkien kautta kuintenkin lähdin vasta iltapäivällä, päädyin menemään bussilla ja illalla kävelin monta tuntia auringonlaskua ihaillen kotiin. Miten tässä näin kävi?

Mulla oli aamulla kaikki kamppeet repussa ja olin valmiina lähtemään keskustaan, kun sain Lucilelta viestin. Hän oli yksin kotona, joten jätinkin repun oven viereen ja kävelin naapuriin. Saatiin vihdoinkin katsottua kolmas Pirates of the Caribbean loppuun (siis kuinka pitkä yksi elokuva voi olla?), tilattiin pizzaa ja juteltiin. Mä ajattelin sitten käydä vähän rannalla tasottamassa rusketustani, koska olin jo haudannut ajatuksen lähteä keskustaan. Mun hälytyskellot alkoivat kyllä soida siinä vaiheessa kun huomasin rannan olevan melkein autio normaalin sillisalaatin sijaan. Kauhea tuuli sai hiekanjyvät lentelemään ja ne oikeasti sattuivat iskeytyessä ihoon.

Mä alennuin löhöömään oman talon pihalla, uima-altaan reunalla. Mä olen aina ihmetellyt ja naureskellut ihmisille, jotka lähtevät rantalomalle upeaan paikkaan, mutta viettävät aikansa talon aidatulla ja suljetulla takapihalla. Tänään mä olin yksi heistä. Huokaus. En onneksi kauaa. Siinä löhötessä mä päätin, että voisihan sitä nyt kuitenkin lähteä tuulesta huolimatta keskustaan. Eikun vaatteet niskaan ja pyörän selkään. Ainoa huono puoli vain, että niistä neljästä pyörästä se ainoa toimiva ja lukollinen ei ollutkaan autotallissa. Hostisä oli nähtävästi saanut saman idean kuin minä ja ehtinyt ennen mua napata pyörän. 

Tästä se mun "seikkalu" vasta alkoikin. Mä lähdin bussilla keskustaan. Mulla ei ollut mitään hajua mihin bussiin nousisin, mitä reittiä ne kulkevat tai missä jäädä pois. Ensimmäiset pari kilsaa olinkin semi paniikissa, että mihinköhän mä vielä päädyn. Onneksi maisemat kävivät tutuiksi ja mä onnistuin kuin onnistuinkin jäämään juuri siellä missä halusin pois. Bussissa juttelin myös ihan Johnny Deppin näköisen nuoren miehen kanssa. Se keskustelu ei kylläkään ollut yhtään järkevä. Mä kerroin, että olen suomalainen aupair ja lomalla hostperheeni kanssa. Jotenkin hän ymmärsi, että olen lomalla poikaystäväni kanssa, jonka mielestä täällä on kauniimpaa kuin Suomessa. Mitäh? Mä en tiedä oliko vika mun kerronnassa vai hänen ymmärryksessään, mutta en lähtenyt sitten korjailemaan. Hän myös luuli, että opiskelen arkkitehtuuria. Älä kysy miksi.

Vaikka mä selvisin loistavasti bussilla keskustaan, mä en edes lähtenyt yrittämään tulla samalla tavalla takaisin. Tällä kertaa mä en edes olisi tiennyt mikä niistä monista keskustan pysäkeistä olisi minun, minne suuntaan olen menossa ja en muistanut minkä näköinen pysäkki, jolla jäisin pois olikaan. Mä siis kävelin. Heti kun mahdollista, siirryin tieltä merenrannalle ja jatkoin matkaa paljain jaloin. 

"Katson autiota hiekkarantaa"

Mä myös näin yhden miehen koiransa kanssa. Musta tuntuu, että joko se seurasi mua tai mä sitä. Tai sitten me oikeesti satuttiin vaan kulkemaan eri polkuja samaan suuntaan. Tämä mies jäi mun mieleen, sillä mua kävi niin sääliksi sen koira. Se mies kiskoi koiraparkaa kauhean lyhyellä remmillä, huusi sille ja töni sitä. Koiralla oli myös kuonokoppa, vaikka se vaikutti ihan leppoisalta. Tohon jälkimmäiseen en kuitenkaan puutu, sillä saattoihan se ollakin purevaa sorttia. Kun viidennen ja viimeisen kerran näin siinä kotimatkalla tämän parin, oli kuonokoppa otettu pois, remmiä löysätty ja mies pysähtynyt juomapisteelle antamaan vettä koiralleen. Koiran häntä heilui iloisesti ja mäkin huomasin hymyileväni.

Mä myös satuin osumaan paikalle kun kolme nuorta pistivät stereot soimaan ja alkoivat tanssia streetdancea. Ihan huvittavaa miten ne vähän levottomasti ensin vain kävelivät, hakivat rytmiä ja yhtäkkiä oltiin pyörimässä päällään tai heittämässä takaperinvolttia. Ihan kuin jossain Step Up -elokuvassa.

Kiitos kamera, kun tarkensit suihkumikälieveteen. Sitähän mä halusinkin kuvata.

Eli aina ei päivät mene suunnitelmien mukaan, mutta sehän tässä onkin parasta. "You can't control everything. Sometimes you just need to let go and let life happen." - Unknown

"Vasten auringon siltaa ,säteet myöhäiseen iltaan."

Aktiviteettia elämään

Huhhuh, ensimmäisestä työviikosta selvitty ja onneksi alkaa viikonloppu. Tänään oli nimittäin harvinaisen rankka päivä. E näytti ihan toisen puolen itsestään, sen kiukkupussipuolen siis, ja mä sainkin kunnian pitää ensimmäisen puhutteluni ranskaksi. Lukuun ottamatta muutamaa taiteellista taukoa, jolloin kaivoin sanakirjan esiin, se oli erittäin hyvä saarna, heh. Ja kyllä se anteeksipyyntö sieltä lopulta tuli.

Mutta ei siitä sen enempää. Meillä on ollut kuitenkin E:n kanssa tosi kivoja hetkiä yhdessä ja ollaan käyty monissa puistoissa ja leikkipaikoissa. Eilen me lähdettiin Vitam ostoskeskukseen, jossa sijaitsee Vitam Ludic niminen leikkipaikka. Se olikin ihan mahtava idea. E sai riehua ja leikkiä ikäistensä kanssa ja mä sain paljon kaipaamani hengähdystauon. 

E toimi oppaana kun ajettiin. Oli kyllä loistava opas. Yht'äkkiä takapenkiltä kuuluu "Se on tämä". Koita nyt risteyksessä päättää mikä on tämä. Vähän huono juttu nimittäin kun opas ei erota vasenta ja oikeaa.

Voi sitä kiljunnan, itkun ja huudon määrää. Laittakaa parikyt 4-10 -vuotiasta "häkkiin" leikkimään niin tiedätte mistä puhun. Musta tuntui, että mun korvat tinnitti vielä illallakin.

"Mä meen nyt tuonne ja kun huudan Lotta, ota musta kuva". Tein työtä käskettyä.

Mä innostuin tosta paikasta itsekin. Vitamissa on nimittäin kuntosali, uimahalli, seinäkiipeilyä, kauppoja ja ruokapaikkoja. Päätin eilen jo, että tänään menen illalla sinne vähän nuuskimaan paikkoja. Ja minähän menin. Teki todella hyvää olla hetki ihan oikeasti yksin ja olla omalla aikataululla, ilman mitään velvotteita. Mä nappasin noiden urheilupaikkojen esitteitä mukkani, muuten en oikein jaksanut shoppailla. Ajattelin liittyä kuntosalille ja uimahalliin syyskuussa, koulujen alettua, kun mulla on enemmän aikaa. Seinäkiipeilyäkin täytyy kokeilla.

Ja varoituksen sana, älkää menkö ruokapaikkoihin nälkäisenä. Voi käydä näin:

Nam. Tossa oli kyllä kermavaahtoa enemmän kuin yksi ihminen pystyi syömään.

Toinen paikka, jossa ollaan käyty useaankin otteeseen on Parc de la Mairie. Se on kiva pikku puisto tässä aika lähellä. Tänään oli pitkästä aikaa loistava keli, joten suunnattiin puistoon. Osittain myös siksi, että siivooja sai rauhassa tehdä työnsä (Ranskassa melkein kaikilla käy viikottain siivooja) ja osittain ihan ulkoilun ilosta. Nukkekin pääsi rattaineen mukaan. 

Mairie eli kaupungintalo on siinä ihan vieressä. Siitä siis puiston nimi.

Puisto-selfie!

Oh my god, pitikin mennä kehumaan, että täällä on loistava sää. Kamala ukonilma alkoi yhtäkkiä ja sataa kuin saavista kaatamalla. Toivottavasti ilma paranee yön aikana, sillä huomenna aamulla lähden valloittamaan Geneveä. À tout à l'heure!