Päämäärättä

Kymmenen tuntia unta takana ja olen kuin uudelleen syntynyt. Lisäksi mä vain möllöttän sohvalla, yöpuku päällä, vaikka kello on jo yli puolenpäivän. 

Keskiviikkona tilanne oli aika sama. Kun olin heittänyt lapset mummolaan, mä vaihdoin yöpaidan takaisin päälle ja kömmin sängyn pohjalle valmiina pikkupäikkäreille. Olin juuri vaipumassa uneen kun kännykkä alkoi piipata. Tatiana oli lähdössä Geneveen ja oli seuraa vailla. Ihan kiva idea, mutta mä nukun. 

No enhän mä mitään nukkua enää pystynyt, kun pään sisällä pieni ääni huutaa, että nyt järki käteen ja poistu neljän seinän sisältä. Ehkä tunnin siinä yöpaidassani tekstailin, pohdin mennäkö vai eikö mennä. En mä lähde, olin illalla lupautunut mennä Annecyyn. En lähde, mun pitää siivota mun huone. En lähde, mun on pakko käydä suihkussa. Kymmenen minuuttia ennen lähtöä laiton Tatianalle viestin, että "tulen sittenkin".

Tatianalla oli kielikurssi illalla, jonka ajaksi olin ajatellut mennä leffoihin. Genevessa normileffalippu tosin maksaa yli 20 euroa. Tuijotin haikeasti elokuvateatterin sisäänkäyntiä, mutta pihinä jatkoin matkaani. Kiertelin öistä Geneveä, ainoana päämääränä edetä aina ylöspäin. Se oli aika hauska idea oikeastaan. Mä päädyin yhden rakennuksen katolle, mistä oli upeat maisemat. (Tai no ei siellä pimeässä paljoa näkynyt eli korjaan, että olisi voinut olla upeat maisemat.) Sieltä kun hiipparoin pikkukujia takaisin päin, meinasin saada sydänkohtauksen. Joku miekkonen nimittäin huusi ohikulkiessaan ihan täysiä "merde putain!". Mä hyppäsin valehtelematta varmaan metrin ilmaan ja ajattelin, että tässä se nyt taisi olla, hyvästi elämä. Huppumies tosin vain harppoi vihaisesti eteenpäin puhelin korvallaan ja mä jain eloon.

Lähtiessä oli ollut upea ilma, aurinko paistoi, linnut lauloi ja sitä rataa. Mä olin siis päättänyt, että nyt on kevät ja laittanut kevättakin päälle. Eikä mulle tullut yhtään kylmäkään. Mitään en ainakaan myönnä. Muuten vaan seisoin leipomon ilmanvaihtoluukun edessä viimeiset puolituntia yrittäen palauttaa tuntoa sormiin ja varpaisiin..

Jotta mulle nyt jäisi enemmän kuin se hätäinen kymmenen minuuttia valmistautumiseen, rupean mä nyt toimimaan. Hyvät lauantait kaikille.

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

But sometimes we have to let go

Mun viimeinen kielikurssikerta on nyt takana. Mä en enää koskaan näe niitä ihmisiä, niitä puolituttuja kasvoja, joiden seurassa olen viimeiset kuusi kuukautta istunut kahdesti viikossa. Mä en edes osannut arvata, miten vaikeaa oli astua luokasta viimeisen kerran ulos.

Meidän kurssiporukka muodostui eri-ikäisistä ihmisistä ympäri maailmaa, joista jokainen oli enemmän tai vähemmän täällä vain ohikulkumatkalla. Mun kielikurssini ei siis ollut vain aupaireille suunnattu, vaan enemmistö taisi olla nelikymmpisiä miehiä. Mä olin ainoa aupair ja se porukan juniori.

Alkusyksy kun oli perheen takia aika rankka, muodostui kielikurssista mun "turvaperhe". Sinne mä aina luvallisesti pakenin, sinne oli aina kiva mennä. Kukaan ei tuominnut, arvostellut tai odottanut mitään. Me heiteltiin vaan läppää, naurettiin toisillemme ja kärsivällisesti kuunneltiin jokaisen änkytyspuheenvuorot. Mä kiinnyin siihen porukkaan ja on kamalaa ajatella, että niitä kasvoja en ehkä ikinä enää näe. En tule enää kommunikoimaan kiinalaisen miehen kanssa, jonka aksentti oli hämmentävä. Enkä käymään keskusteluja Afrikkalaisen pojan kaa jalkapallosta. Tai nauramaan Hollantilaisen tytön kanssa meidän opettajan hölmölle kampaukselle. Tai enää naura kippurassa meidän parhaan opettajan huikeille vitseille.

Niin ja mun parina oli melkein aina Jemeniläinen mies, jonka kanssa me kauheessa kiireessä aina yhdessä yritettiin luoda vastaukset tekemättä jääneisiin kotitehtäviin. Me myös jaettiin toisillemme hyviä vinkkejä lasten leikkipaikoista lähialueella, kuka mulle nyt niitä kertoo?

Mä en myöskään ikinä unohda niiden ihmisten avosydämmisyyttä tai mielenkiintoa. Mun oma hostperhe ei ole koskaan kysynyt musta mitään, mistä pidän tai millainen olen tai ole kysynyt Suomesta mitään. Kielikurssilla mä olen saanut avautua Suomen historiasta, arkkitehtuurista, tapakulttuurista ja kieliopista. Myös mun unelmat, luonne ja mieltymykset tulivat kurssin aikana eri suullisten tehtävien kautta selväksi. Ja ihmisillä oli aina loputtomasti lisäkysymyksiä sekä oikeasti mielenkiintoa kuulla vastaus.

Mä olin muutaman kerran pari Afrikkalaisen kuusissäkymmenissä olevan naisen kanssa. Me eksyttiin kerran vähän aiheesta ja mä päädyin kertomaan mun aupairina olosta ja uuteen maahan muutosta. Tunnin lopussa kun keräiltiin kamoja hän laittoi käden mun olkapäälle ja sanoi "Mä ihailen kuinka rohkea sä olet, vaikka olet noin nuori".

Minä ja eräs romanialainen nainen odoteltiin kerran varmaan puolituntia muun porukan tuloa tyhjässä luokassa. Kumpikaan ei ollut saanut tietoa, että sen päivän tunti oli peruttu. Mä siinä sitten manasin kuinka joudun ajelemaan väsyneenä eestaas ja toivoin ettei olisi kamalia ruuhkia. Nainen tarjosi mulle yösijaa perheensä luona, niin ei tarvitsisi ajaa yksin pitkää matkaa kotiin.

Mun turvakoti, pakopaikka, hengähdystauko ja avautumiskerho on nyt sitten ohi. Lopullisesti. Sinne oli niin kiva aina mennä, en kertaakaan lintsannut. En tajua, miten suurta luopumisen tuskaa näinkin pieneltä tuntuva asia voi aiheuttaa. Eikä asiaa helpota se, että tiedän niiden mahtavien persoonien olevan nyt vain osa mun muistoja. Mä kun olen vielä tunnetusti unohtelevaa sorttia. Mutta jos jo pelkkä kielikurssin loppuminen sai mut kotimatkalla nielemään kyyneliä, niin millainen meltdown mua odottaa kun oikeasti lähden? Jaiks.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Toisaalta, onhan sitä kortilla ollutta vapaa-aikaa nyt aavistus enemmän ja enää ei tarvitse ajella niin kauheasti. Ja parkkirahat säästyy. Mutta silti, mun kielikurssi. Nyyh.

Q&A // toinen

Toinen osa vastauksia kysymyksiinne. Loput vastaukset löydät täältä.

RANSKANKIELI

Puhuitko kieltä ennen?

En tiedä voiko sitä puhumiseksi kutsua, mutta joo jotain osasin änkyttää.

Olettaen että oot opiksellu lukiossa ranskaa, olitko hyvä siinä? Millasia kurssinumeroita esimerkiksi sait?

Joo lukiotaustahan mulla on takana. Mulla ei suurta ongelmaa lausumisessa koskaan ollut ja jos olisin vähän innokkaamin opiskellut olisin varmasti voinut ollakin ihan hyvä. Mutta laiska mikä laiska eli en mä mikään ablodien arvoinen opiskelija ranskassa ollut. Kurssinumerot heittelivät aika paljon. Aluksi taisin jopa saada jonkun kympinkin kun taso nyt oli ihan nolla, mutta kakkosella motivaatio vähän romahti ja sain lähinnä seiskaa. Abivuonna taisin saada 8-9 -numeroita, kun kirjotukset pakottivat opettelemaankin jotain.

Onko kielitaito parantunut paljon? / Miten ranskan kieli sujuu sulta?

On. Aluksi lähinnä vastasin kaikkeen ”oui” enkä tajunnut puoliakaan mitä mulle sanottiin. Nyt mä pystyn jopa keskustelemaan ja ymmärrän arkielämän puhetta tosi hyvin. Pystyn kuuntelemaan radiota, katsomaan leffoja, ymmärrän biisien sanat, kysymään neuvoa ranskaksi jne . Kai se siis jo jotenkin sujuu.

Kuinka nopeasti opit puhumaan ranskaa sujuvasti?

En tiedä puhunko mä vieläkään ”sujuvasti”, mutta noh ennen kun mä lähdin tänne ajattelin, että pari viikkoa ja olen kuin natiivi. Not. Olisi pitänyt kuunnella äitiä, joka sanoi että pari kolme kuukautta se ottaa. Äidit on aina oikeassa, eli kolmisen kuukautta siinä meni, ennen kuin puhe alkoi tulla luontevasti. Ymmärrys tuli aika nopeasti.

MUUT

Missä näet itsesi 5 vuoden päästä?

Mä en edes osaa kuvitella missä olen 5 päivän paastä. Mutta oletettavasti olen joko a) opiskelemassa tai b) hortoilen maailmalla living la vida loca.

Miten au pairius näkyy sun musamaussa, sarjoissa ja leffoissa, onko niihin tullut muutoksia entiseen?

Musiikin suhteen ainakin aika radikaali muutos. Ottaen huomioon, että ennen mä tiesin vaan Edith Piafin Je ne regrette rien:n ja nykyään mä en muuta kuuntelekkaan kuin ranskalaista musaa. Leffoja ja sarjoja olen oppinut katsomaan dubattuna ja se on ihan jees (en olisi ikinä uskonut sanovani niin).

Onko niskatyyny maailman paras keksintö?

Todellakin.

Söpöt ja läpöiset tohvelit vs. söpöt yökkärit?

Yökkärit. Mä voisin asua vaan yökkäreissä, ei sillä kotona Suomessa mä asuinkin.

Sellainen tietty juoma/ruoka jonka aina tilaat, jos menet ulos?

Juomana tee ja kesällä jäätee. Ruokana varmaan ceasar-salaatti, pizza tai spaghetti bolognese ovat sellasia joihin turvaudun useimmiten.

Maksalaatikko rusinoilla vai ilman?

Ilman. Rusinat on hyviä semmosinaan, mutta ruuasta mä olen aina ronkkimassa niitä pois.

Koska tuut kengurulandiaan?

Jos mä en elelis köyhyysrajan alapuolella, niin vaikka heti. Jos sä hommaat lipun niin mä alan pakata kamojani ;)

Koeks olevas muuttunu ton reissun aikana? Jos joo ni miten?

Koen. Olen ainakin vahvempi, kärsivällisempi ja rauhallisempi. 

Onks löytyny ranskismiestä??

Mun unelmien Jean-Pierre on varmaan eksyny matkalla pelastamaan mut ja on liian itsepäinen kysyäkseen neuvoa. 

Lähetäks mulle kortin?:--)))

Jos laitan nimen ja sen alle koalalandia niin luuleks et tulee peril?

Onks sul bucket listillä jotai mitä haluut tehä siel?

Haluisin ainakin käydä Mont Blancin huipulla.

Onko sulla suomalaisia tuttuja tai tutuksi tulleita Ranskassa?

On, kyllä suomalainen aina toisen suomalaisen löytää.

Mitä odotat eniten paluussasi takaisin Suomeen? Kolme asiaa, joita kaipaat Suomessa?

Isovanhempien (ja muiden rakkaiden) näkemistä, maitoa ja kissakainalossa nukkumista.

Yksi suurimmista unelmistasi tällä hetkellä? / Mistä unelmoit?
Vapaaehtoistyö Afrikassa. Ja tämän unelman mä haluan ehdottomasti joskus toteuttaa.

Mitä ottaisit mukaan autiolle saarelle?

Tulitikut, peiton, retkikeittimen, puukon ja hyvää seuraa.

Kuvaile unelmiesi aamiainen (ruoka, seura, ympäristö…)

Merenrannalla, palmupuiden katveessa, aurinko nousee ja mä olen (yllättävää kyllä) hereillä. Tuoreita hedelmiä, vastapuristettua mehua ja tuoretta leipää. Seurana joku mulle tärkeä ihminen, n'importe qui ja hyvä kirja.

Kuvaile itseäsi kolmella sanalla

Rehellinen, sarkastinen ja seikkailuhenkinen.

Miten sun paras kaveri kuvailis sua? Entä sun äiti?

Kaverit: Hauska, heittäytyväinen, kekseliäs, aina messissä, spontaani, hyvä kuuntelija ja muumimamma (thanks mate).

Maman: Elämäniloinen, empaattinen, avarakatseinen, lämminsydäminen ja vahva.

Kerro joku lapsuusmuisto ajalta ennen kouluikää

Mä muistan, kuinka mä en koskaan saanut purkkaa, koska aina nielin sen saman tien. Muistan myös, että eka tai toka pyöräajelu päättyi tangon yli lentäen lätäkköön. Ja muistan kuinka naapurin poika opetti mua katsomaan kieroon. Voi niitä hyviä aikoja kun minä olin pieni.

Minne haluaisit matkustaa just nyt?

Mä kävin keväällä 2013 Keniassa ja siitä lähtien mulla on kauhea kaipuu takaisin. Myös Aussit ja Etelä-Amerikka kiinnostaa.

Mitä sulla on suunnitelmissa ennen Suomeen paluuta?

Pari viikkoa Pariisissa, Mont Blancin huipulla käynti ja nauttia mahdollisimman paljon ihan perus arjesta.

Mitä suunnitelmia ens kesäksi?

Mulla ei muuta ookkaan kuin suunnitelmia. Roadtrippejä Suomen ympäri, interreilausta, tukholmareissu, festareita, leffailtoja ja himottais päästä myös takaisin Ranskaan. Jossain välissä pitäisi myös tehdä töitä. Saa nähdä mitä mun kesä oikeasti pitää sisällään, mutta koitan ottaa ilon irti, pitää hauskaa ja nähdä parhaita ihmisiä.

Mitä oot ajatellut tekeväsi syksyllä?

Sukulaiset skipatkaa tää. Mua houkuttaisi lähteä uudestaan aupairiksi, Rivieralle.

Onko sulla jotain hassuja tapoja?

Mulla on lähes pakonomainen tarve aina laulaa tai hymistä biisien mukana. Tunsin kappaleen tai en. Ei tosin varmaan muiden mielestä kovin hauska tapa. Pienestä pitäen mulla on myös aina kameran ilmestyessä esiin pakko vääntää joku omituinen ilme. Muut hymyilee, mä katson kieroon. Ja leffateatterissa otan aina ensiksi kengät pois ja laitan villasukat jalkaan.

Jos saisit valita minä vuonna olisit syntynyt, minkä vuoden olisit valinnut?

Mä olen niin syntynyt väärälle vuosikymmenelle, tai niin mä ainakin väitän. Mutta jos olisinkin syntynyt 50-luvulla tai 20-luvulla, mä varmasti väittäisin samaa. Ehkä mä vain pysyn kuitenkin ysivitosena ja odotan, että aikakoneet keksitään.

Onko sulla jotain paheita? Mitä? / Yksi tai enemmän pahinta pahettasi?

Mä olen perso makealle. Mä voisin elää suklaalla. Mä olen myös erittäin laiska ja jätän kaikki viime tippaan. Enkä mä osaa tehdä päätöksiä vaan väännän aina kärpäsestä härkäsen.

Millainen on unelmapäiväsi?

Päivä ilman huolia ja murheita.

Kolme piirrettä, joita arvostat ystävässä.

Huumorintaju, rehellisyys ja spontaanisuus.

Mikä on lempi tv-sarja? Entä elokuva?

Tätä kysymystä ei saisi kysyä sarja-addiktilta ja leffafriikiltä. Mutta mä heittelen jotain. Sarjat: Frendit, Greyn Anatomia, The 100, Pieni talo Preerialla, Kun taivas repeää, Syke

Elokuvat: Inception, Die Hard, Sinulle on postia, Les Miserables, Australia, Nemoa etsimässä, Suomisen Ollit

Jos voittaisit lotossa miljoonan, mihin käyttäisit sen?

Mä rakennuttaisin meidän kotitalon Suomessa viimesen päälle valmiiksi ja elelisin siellä herroiksi loppuelämäni. Ja matkustaisin maailman ympäri. Ja sijoittaisin suuren summan hyväntekeväisyyteen ja eläintensuojeluun. Voisinko saada toisenkin miljoonan? Heh.

3 asiaa, joista pidät ja 3 asiaa, joita et voi sietää.

Tykkään rämpytellä ukulelea, nukkua ja jutella syntyjä syviä parhaiden ihmisten kanssa. Mä en pidä loskasta, kiireestä ja katoilevista tavaroista.

Mitä tilaat Subwayssa?

Parmesan oregano -leipä, kana, salaatti, kurkku, paprika, maissi ja kastikkeena southwest ja majoneesi.

Mikä olisi radikaalein muutos hiuksissasi mitä voisit tehdä?

Tämä ombre mikä mulla nyt on on varmaan radikaalein muutos mitä tekisin/tein. Mä voisin saksia ne kyllä taas lyhyiksi.

Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan (tai mielikuvitusmaahan), minne lähtisit?

Uuh, mielikuvitusmaa olisi ehdottomasti Tylypahka. Muuten varmaan joku roadtrip Afrikassa tai Etelä-Amerikassa.

Kolme asiaa mitä tuut ehdottomasti kaipaamaan kun palaat Suomeen (ei ihmiset)?

Ranskan puhuminen, vuoret ja juusto.

Q&A // ensimmäinen

Tässä vihdoin ensimmäinen osa vastauksia teidän kysymyksiinne. Mä niin pelkäsin, että kukaan ei kysyisi mitään ja lopulta mä hukuin niiden kysymysten alle. Kiitos tuhannesti kaikille kommentoijille!

Päädyin vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, koska en vain tiennyt mitä karsia. Kysymyksiä oli kuitenkin niin paljon, että päätin jaotella ne aihealueittain ja julkaista kahdessa erässä. Eli here we go.

AUPAIR

Miksi päätit lähteä aupairiksi? / Mistä sait innostuksen lähteä au pairiksi?

Mä olin aina ajatellut ja sanonut kaikille, että lukion jälkeen mä lähden aupairiksi. Ja niin mä vain lähdi. Mitä sitä sen enempää pohtimaan.

Suosittelisitko sitä muille?

Suosittelisin. Täytyy vain olla lapsirakas ja joustava ihminen.

Menitkö au pairiksi järjestön kautta vai ilman?

Ilman, aupair worldin kautta.

Jos ilman järjestöä, niin mistä kaikesta sun piti huolehtia (meinaan paperihommia ja mahd. työlupia sun muita)?

Tein muuttoilmoituksen väestönrekisteriin ja ilmoituksen Kelalle. Perheen kanssa sitten voi tehdä kirjallisen sopimuksen, mutta en tiedä tarkalleen mitä kaikkea siihen kuuluu.

Miltä tuntuu asua kokonaan erilaisessa maassa, melkeinpä aivan yksin?

Enhän mä täällä yksin ole. Joo aluksi tietysti kaikki oli uutta ja uuvuttavaa, mutta ulkomailla asuminen on oikeastaan ihan bueno. Mahtavaa huomata miten sitä voi luoda ihan uudet kaveripiirit, rutiinit ja löytää toisen kotikaupungin.

Parhaat puolet au pairiudes?

Halpa tapa päästä ulkomaille ja oikeasti kokea toista kulttuuria. Oppii uusia asioita itsestään, tietää paremmin mitä elämältään haluaa, oppii uuden kielen, tapaa mahtavia ihmisiä ja saa uusia ystäviä. Myös lasten kanssa on paljon ihania hetkiä ja muistoja, joita en ikinä vaihtaisi pois.

Paskimmat puolet au pairiudes?

Perheestä riippuen, mutta mulla ainakin se tunne, että on koko ajan vieras toisten nurkissa. Myös se, että asuu työpaikalla on välillä aika raastavaa. Perseestä on välillä myös vähäinen vapaa-aika ja mitätön palkka.

Onko au pairina olo ollut sellaista, mitä kuvittelit?

On ja ei. Ehkä mulla kuitenkin oli vähän turhan ruusuiset kuvitelmat tästä kaikesta. Ihminen kuitenkin tottuu ja sopeutuu kaikkeen niin nopeasti.

Mikä on ollut haastavaa, entä yllättävän helppoa?

Ehkä vaikeaa on vapaa-aika viikolla. Saanko mä lähteä kun olen vapaa vai oletetaanko mun jatkavan iltaan asti, onko ok jos menen hetkeksi lepäämään huoneeseeni tai käyn lenkillä, vai pitäisikö mun jäädä touhuamaan lasten kanssa tai tehdä ruoka tms. Loppujen lopuksi yllättävän helppoa se vain oli yhtäkkiä vaihtaa rooli lapsesta ”äidiksi”.

Mitä yllätyksiä au pairina olossa on tullut vastaan?

Emmä tajunnut miten pahasti näihin lapsiin voi kiintyä.

Millainen suhde sulla on sun hostvanhempiin? Meaning onko ne selvästi pelkästään sun pomoja vai voisitko hengailla niiden kanssa ihan vapaa-ajallakin?

Viime syksynä varsinkin aika takkuileva suhde. Ne olivat selvästi vain pomoja ja eivät paljoa mulle koskaan puhuneet. Vähitellen sain sitten itsekin ääneni kuuluviin ja nyt asiat paremmin. En mä mikään perheenjäsen vieläkään ole, mutta ton äidin kanssa on ihan jees välillä viettää aikaa.

Miten sait kavereita aupairina olon aikana?

Blogin kautta, facebookista, kavereiden kautta tutustui lisää muihin ja kun liikkuu ihmisten ilmoilla niin tutustuu väkisinkin. Mä itse pelkäsin, etten löydä yhtään ystäviä ja kuinka turhaksi peloksi se osoittautuikaan.

Jos kokemasi perusteella saisit valita uudestaan lähtisitkö vai etkö lähtisi, kumpi/miksi?

Lähtisin ehdottomasti! Vaikka mä valitankin paljon, vaikka tämä on raskasta ja vaikka välillä ei millään meinaisi jaksaa, niin tästä saa niin paljon irti. Niin kliseistä kuin se onkin täällä kasvaa ihmisenä ihan valtavasti.

RANSKA

Miten Ranskassa tavat, kulttuuri, kaupungit ym. eroavat Suomesta?

Jos alkaisin vastata kattavasti, niin tästä tekstistä tulisi loputon. Mutta näin muutama: juuston ylensyönti, teitittely, parkkeeraus (jätä minne vain milloin vain), halpa viini, koluluun 3-vuotiaana, iltaruoka vasta klo 19:00-21:00...

Paras asia mitä sulle on siellä Ranskassa tapahtunu tai paras muisto sieltä?

Mä olen tutustunut mahtaviin ihmisiin, oppinut puhumaan ranskaa ja muuttunut henkisesti niin paljon. Ihania muistoja on niin miljoonia, että niitä on paha alkaa luettelemaan.

Lempipaikka Ranskassa?

Annecy on mulle kuin koti, sinne tulen varmasti palaamaan vuosienkin päästä. Pariisinmatkasta en taas koskaan kieltäytyisi ja tulen viettämään jo toistamiseen synttäreitäni siellä. Mutta mun lempipaikka on silti Nizza.

Miksi juuri Ranska? Mietitkö muita vaihtoehtoja, jos niin mitä?

Kai mä olin aina mielessäni päättänyt lähteä Ranskaan, vaikka muitakin vaihtoehtoja väitin harkitsevani (Australia, Uusi-Seelanti, Kanada). Mä kuitenkin halusin -ja haluan edelleenkin- että Ranska ja ranskankieli on se mun juttu. Joku tässä patonkien luvatussa maassa ja kurkkuärrässä vaan viehättää.

Olitko käynyt Ranskassa ennen?

Olen. 13-vuotiaasta teinistä asti käynyt melkein vuosittain maman kanssa motivoimassa ranskanopiskeluja.

Kauanko olet siellä?

9kk

Missä päin Ranskaa asustat?

Haute-Savoien alueella.

Mikä on ollu semmonen suurehko kulttuuriero mikä yllätti eniten?

En tiedä yllättikö, mutta ihmisten kohteliaisuus ja liikennekäyttäytyminen. Esim. aina kun lähtee kaupasta huikataan kassa-tädille, että ”Merci beaucoup, au revoir, bonne journée” Eli kiitos, näkemiin ja hyvää päivänjatkoa. Suomessa hyvä jos edes nyökätään lähtiessä. Myös teitittely ja s'il vous plaît:n tunkeminen joka väliin tuotti aluksi kamalasti vaikeuksia. Liikenteestä mulla on suunnitteilla tehdä ihan oma postaus lähiaikoina.

To be continued...

Oh Sunday.

Mä jo luulin vaipuvani kaamosmasennukseen. Tai ei täällä nyt niin piemeää ole, mutta kaikki päivät olivat harmaita. Kaikki päivät olivat sitä samaa harmaaseen sumuun kietoutunutta arkea, etten mä saanut mitään aikaiseksi. En täällä blogin puolella, enkä muutenkaan. 

Enkä mä ymmärrä miten -30 asteen pakkasissa kasvanut ihminen voi jäätyä kuoliaaksi lämpömittarin vain notkahtaessa pakkasen puolelle. Puolustuksekseni on sanottava, että tämä viime viikkojen tuuli repii vielä ihan oikeasti pään irti. Tai ainakin katon meidän talosta.

Toisaalta kun nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllähän mä sain jotain aikaiseksi kaiken sen vällyjen välissä makoilun, säästä valittamisen ja lasten kanssa sekoilun välissä. Keskiviikkona kierrätin uutta aupairia Tatianaa meidän Isolla Kirkolla aka Annecyssä ja lauantaina kävin katsomassa "ruottalaisen" leffan (koska ensimmäisen vartin "miten mä en muka ymmärrä ruotsia"-hokemisen jälkeen tajusin katsovani norjalaista leffaa). Olen myös taas istunut jäähallissa kolmatta tuntia näpit ja varpaat tunnottomina peliä (miehiä) katsoen ja loistanut mun gourmetkokkitaidoilla. Tänäänkin I huusi kurkkusuorana ettei tykkää perunamuusista. Mä puoliväkisin pakotin lusikan sen suuhun, että "maistat nyt perhana edes". Tyttö hiljeni, nielaisi ja alkoi kauhoa muusiaan. Oli kuulemma hyvää. Tiistaina taas vietin illan tehden weight watchersien kasvisgratiinia. Hostisä veti melkein puolet mun gratiinista, vaikkei yleensä terveyspöperöistä niin välitä. Oli kuulemma hyvää. Just saying...

Viikonloput olen tapani mukaan viettänyt ahkerasti poissa. Ei mulla täällä kotona olemista ja seiniin tuijottelua mitään vastaan ole, mutta onhan se kiva välillä viettää aikaa yli metrin mittaisten ihmisten kanssa. Okei okei, mä vähän liiottelen, onhan noi molemmat jo varmaan sen sadan sentin rajapyykin jo ohittanut. Vaikka kuusivuotiaalla tuntuu olevan kyllä mittayksiköt hukassa. Tänään se kysyi nimittäin, että "voitko mitata kuinka monta kilometriä mä olen pitkä". Meinasi mennä aamutee väärään kurkkuun, mutta sain pidettyä naamani peruslukemilla. Mitataan, mitataan.

Ahkerasti olen myös viikonloppuina sekoittanut unirytmiäni (pitäiskö mun kertoa joskus jotain uutta). Milloin sitten bailataan keskustassa pilkkuun, milloin juoruilen kavereiden kanssa pikkutunneille ja milloin istuskelen kolmelta yöllä huoneessani miettien sisustusideoita mun opiskelijakämppääni. Jälkimmäisessä on hyvä ottaa huomioon, että a) mulla ei ole kämppää, b) mulla ei ole opiskelupaikkaa ja c) mun mieli janoaa seikkailua, hanttihommia ja maailmanvalloitusta. Mutta ei siinä mitään, hyvähän se on värivalikoimaa käydä läpi. Yöllä.

Mulla ja Pernillellä on oikeastaan jo ihan tapana nähä perjantaisin, kattella leffaa ja juoruilla. Nyt saatiin mukaan Tatianakin. 

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, mulla oli ihan eri visio siitä mitä saisin aikaan. Jälleen kerran epämääräisen sillisalaatin sijasta mun tarkoitus oli pohtia mun kaamosmasennusta (oh joy). Sitä kuinka vähitellen harmaus ja väsymys vei hymyn munkin huulilta ja kuinka eilen mulla oli ekaa kertaa vähän ikävä kotiin. Kuinka olisi ollut mahtavaa päästä kotiin syömään niiden tuttujen naamojen ja rennon ilmapiirin keskelle. Ihan vain yhdeksi illaksi. 

Toisaalta kotikaipuu on ihan mukavaa vaihtelua sille "mä en halua pois" panikoinnille. Mä alan kyllä vähitellen seota näiden fiilisten pomppiessa tunnelmasta toiseen. Huomaatteko muuten, että mä välttelen viimeseen asti sanaa koti-ikävä? Koska en vain yksinkertaisesti tiedä mitä se tarkoittaa. Kuinka vahva on koti-ikävä? Jotkut heittävät hanskat tiskiin, koska; koti-ikävä. Toiset itkevät itsensä uneen, eivätkä saa kotia mielestään. Osa ei edes koskaan uskalla lähteä, koska eivät osaa olla erossa kodista ja siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mulla on vain vähän ikävä kotiin, hyvänlaatuista kaipuuta. Se on ihan eri juttu

“Maybe there's something you're afraid to say, or someone you're afraid to love, 

or somewhere you're afraid to go. 

It's gonna hurt. It's gonna hurt because it matters.”

- John Green

Mä voisin kaivaa jonkun Greenin kirjan esiin ja etsiä lisää elämänviisauksia. Nyt olisi aikaakin, sillä mulla alkaa kahen päivän loma! Wuhuu! Huomisaamusta heitän tytöt mummulaan ja seuraavan kerran mun pitää näyttää naamaani vasta torstaiaamuna. Täällä tosiaan kahden viikon hiihtoloma alkanut ja harvinaista kyllä mäkin huomaavaan iloitsevani siitä. Onneksi harmaus tuntui jäävän viimeviikkoon kaikkinen sunnuntaimasisfiiliksineen. Ja olinhan mä jo päivän töissä, eli siirryn  nyt ansaitulle lomalle.

Pysähdy hetkeksi tähän / Soittolista III

Tammikuun parhaat - kuuntele ainakin nämä!

Woodkid - Iron Tän biisin metsästykseen meni varmaan viikko. En oo ikinä nähny niin suurta vaivaa jonkun kappaleen etsimisessä. Mä ehin äänittää pätkän tätä radiosta kun satuin sen kuulemaan ja kukaan ei tunnistanut. Thank god Roosalla oli joku sovellus puhelimessaan mihin pystyi soittamaan musiikkia ja joka sitten tunnistaa ja nimeää kappaleen. (Tää maailma on edenny teknologiassa jo niin pitkälle, että mä oon aika päiviä sitten jo tippunut kärryiltä. Köh.)

M. Pokora - Le monde Ah ihana M. Pokora. Mä valehtelematta olen istunut koko illan kuulokkeet korvissa tämän biisin soidessa repeatillä tunti toisen jälkeen. Tää kappale saa mut välillä melkein kyyneliin, how lame is that. En tiedä mihin hermoon tämä on mulla osunut. Skipatkaa videolla minuutin kohdalle jos haluatte jättää alun puheosuuden pois.

Charlie Winston - Like a hobo Mun toinen tämän kuun rakkaus. Tuotti ihan järkyttävän suuria vaikeuksia linkittää tähän vain yksi Winstonin kappale. Olisin toisaalta voinut tehdä tämän top10 listan pelkistä Charlie Winstonin biiseistä, mä ainakin olisin tykännyt, heh. Niin ja en ainakaan ole soittanut tätä niin paljoa, että kolmevuotiaskin alottaa aamut hyräilemällä "like a hobo...".

Black M - On s'fait du mal  Meillä on Jennan kanssa aina automusana Black M:ää. Koskakohan uusi levy ilmestyy, alkaa pikkusen tökkiä ne samaiset biisit. Mutta tämä on Black M:n uudempaa kamaa, j'aime vraiment bien! Vähän katkeransuloisia fiiliksiä sen biisit kyllä herättää,  me kun missattiin se keikka. Merde.

Saule - Dusty Men  Mua aina hämmentää nämä puoliksi englanniksi ja puoliksi ranskaksi olevat biisit. Varsinkin, kun välillä en edes tajua kielen vaihtuvan, kun tota ranskaakin alkaa jo kiitettävästi ymmärtää. Tosin ennen kun tiesin tän biisin nimeä mä aina lauloin mukana, että "we are the monster man", että en tiedä ymmärränkö mä enää englantia(kaan?).  PS. sainpahan salaa tungettua lisää Charlien ääntä tähän soittolistaan.

Renan Luce - La Lettre Jälleen biisi, jota kuunnellessa alkaa omat sormet syyhytä ukulelen tai kitaran kosketusta. Mulla alkaa oikea käsi automaattisesti hakea rytmiä, joten pitää varmaan olla kuuntelematta tätä julkisesti. Luulisivat vielä,että mä olen saanut jonkun kohtauksen kun käsi vaan vispaa holtittomasti.

Hozier - Take me to church Tarviiko mun edes selittää mitään? Tämä on vaan niin huikea. Biisi, joka saa mut pysähtymään ja kuuntelemaan olin sitten ruokakaupassa, parkkeeraamassa, kokkaamassa, kävelyllä... Jos jostain soi Take me to church, mun on pakko kuunnella loppuun. Mulle tulee tästä lisäksi aina rakkaat suomikamut mieleen. Oltiin uutenavuotena aamuyöllä palailemassa kotiin, mä nuokuin takapenkillä kaverin olkapäähän nojaten ja tää biisi alkoi soida radiosta. Meijän kuski vaa hihkuu et hei jee hyvä biisi ja kääntää nupit kaakkoon.

Vianney - Pas là Kertsi joka jää soimaan päähän, varotan. Mä huomaan, että mun musamakuni alkaa kääntyä melkeinpä täysin ranskalaiseksi, ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jaiks. Mitä hyvää suomimusaa siellä Suomenmaalla nyt soi? Mä olen vaan jotain Wiskarin Sirpaa kuunnellut, mutta tytöt (E&I) nauroivat sille niin pahasti, etten ole enää uskaltanut niiden kuullen sitä kuunnella.

She Keeps Bees - Is what it is Tää on aavistuksen hämmentävä valinta. Mä seikkailin joskus illan pimeinä tunteina YouTuben ihmeellisessä maailmassa ja etin vaan uuseja biisejä kuunneltavaksi. Kun mä aluksi löysin tän, niin linkkasin kaverille, että "kato miten hämärää musaa". Jotenkin mä kuitenkin huomasin eksyväni tän biisin luo seuraavinakin päivinä ja oikeasti tykkääväni siitä.

Skip the Use - Etre heureux Nää sanat, oh mon dieu! Tääkin kappale on soinut aika kovalla kulutuksella koko tammikuun. Ja tämäkin oli kovan etsinnän takana. Kuulin biisin ekan kerrran tapani mukaan radiosta ja kotiin päästyäni muistin vain, että siinä sanottiin "dans mon canapé". Mä en vieläkään tiedä miten ihmeessä onnistuin lopulta löytämään tän biisin. Onko biisinetsijä/nettisurffailija ammatti? Mulla olisi selvästi luontaisia lahjoja.

// Kaikki biisit linkattu YouTubeen. Edelliset soittolistat löydät täältä.

Iceberg right ahead!

RMS Titanic upposi huhtikuussa 1912 vieden mukanaan yli puolentoistatuhannen ihmisen hengen. Vain 700 ihmistä selvisi "käytännössä uppoamattoman" laivan neitsytmatkalta hengissä. Lauantaina mä olin yksi niistä selviytyjistä.

Mä olin siis Titanic näyttelyssä sivistämässä itseäni. Valtava näyttely piti sisällään uudelleen rakennettuja tiloja Titanicista, kuten hyttejä, käytäviä ja portaikkoja, vitriineissä oli merestä kaivettuja alkuperäisiä esineitä ja nippelitietoa löytyi rakennusprosessista ihmisten henkilökohtaisiin tarinoihin asti. Mä kuljin siellä ihan silmät selällään.

Me saatiin kulkea ykkösluokan hohdokkailla käytävillä ja nähdä Titanicin upea sviitti omin silmin. Hintaakin sillä sviitillä riitti. Se olisi nykyeuroissa ollut jotain 70 000e luokkaa. Ei paha, kyllä näillä aupairpalkoilla, eiku. Kolmannen luokan kapeilla käytävillä taas kuuli valtavan moottorin jyskeen ja pienet hytit täyttyivät yksinkertaisista punkkasängyistä. Meillä oli myös mahdollisuus koskea jäälohkaretta ja tuntea miten kirjaimellisesti jäätävän kylmä se oli. Ja merivesi kuulemma tuntui vieläkin kylmemmältä. Ei ihme, että moni kuoli hypotermiaan, mäkin kun aloin täristä jo pienestä kosketuksesta.

Mä olen näyhnyt Titanic-leffan vain kerran alusta loppuun, joku melkein kymmenen vuotta sitten. Jotenkin mä en vaan kokenut tarvetta nähdä sitä enää uudelleen. Ja mä muistankin sen ihan hämmentävän hyvin. Mutta kun mä näin sen upean portaikon, jossa Jack ja Rose elokuvan lopussa jälleen löysivät toisensa, mun alkoi tehdä kauheasti mieli katsoa se elokuva uudestaan. Ehkä mä joku päivä varustan itseni lämpimällä viltillä ja nenäliinapaketilla ja uudelleen elän Titanicin kohtalokkaan matkan.

Näyttelyn yksi parhaimpia puolia oli tosiaan henkilöllisyys, joka kaikille lipunostaneille jaettiin. Mä olin 48-vuotias perheellinen nainen, joka matkusti miehensä, lastensa ja palvelijattarensa kanssa ensimmäisessä luokassa. Jenna oli parikymppinen irlantilaismaahanmuuttaja, joka seilasi kolmannessa luokassa. Me molemmat selvittiin hengissä, jopa mun kaikki kolme lasta ja palvelija. Mies Arthur löytyi kuolleiden joukosta. Kolmannen luokan nimilistoilta löytyi myös yllättävän monta suomalaisnimeä. Ne pienet henkilöllisyydet toivat mahtavan lisän näyttelyyn. Mä jännitin oikeasti tosi paljon, että mitä mulle ja varsinkin mun kanssamatkustajilleni käy.

Lauantai oli viimeinen päivä tälle näyttelylle Sveitsissä. Samainen "Titanic expo" on kiertänyt ainakin Englanissa ja Virossa, mutten tiedä mihin se seuraavaksi siirtyy. Suosittelen kyllä lämpimästi, todella vaikuttava kokemus. Niitä tarinoita lukiessa, esineitä katsellessa ja kylmiäväreitä nostattavan musiikin soidessa mulla meinasi oikeasti tulla muutaman kerran tippa linssiin.

Houkuttaisi ostaa huomenna Fnac:sta ennen kielikurssia Titanic-leffa ja käpertyä illalla tv:n ääreen mais on verra...