Oho

Oho, edellisestä päivityksestäni on jo lähes neljä kuukautta.

Aloin kirjoittaa uutta tekstiä muutama viikko sitten. Ajatuksia, fiiliksiä ja muita hetken huomioita. Kävin ennen julkaisemista ihan mielenkiinnosta katsomassa vielä viimeisimmän tekstini. Ihan vain tsekkaamassa mihin asti pääsin tarinoissani ennen kuin kuukausien radiohiljaisuus alkoi. Tai lähinnä blogihiljaisuus.

Huomasin kirjoittaneeni lähes samat sanat uudestaan, samat fiilikset kuin viime postauksessani. Voisin kirjaimellisesti kopioida edellisen tekstini ja päivittää sen uudelleen. Siihen se sitten jäi, "uusi" teksti jäi julkaisematta. Oho.

Oho, se suomalainen anteeksipyyntö.

Huomaan vieläkin totuttelevani ajatukseen, että asun Suomessa, olen opiskelija ja joudun tekemään koulutehtäviä. Huomaan vieläkin haikeuden, ja ehkä jopa orastavan kateuden lukiessani Brysseliin jääneiden tuttujen ja ystävien päivityksiä facebookissa. Huomaan vieläkin hokevani sitä samaa mantraa kuin puoli vuotta sitten "Mutta kyllä mä viihdyn. Kyllä mä sopeudun. Olen onnellinen."

Joululomalla onnistuin kyseenalaistamaan kaikki viime aikojeni päätökset, uravalinnan ja mietin, että mitä jos mä en sopeudukkaan. Mitä jos?

Voi siis lievästi sanoa, että paluu kouluarkeen muutama päivä sitten oli aika haastavaa. Olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että olin väärällä alalla, väärässä paikassa ja väärään aikaan. Ei mikään mukavin kombo. Varsinkin kun koulukaverit hehkuttivat miten mukavaa oli taas olla yliopistolla, miten he olivat lomallakin kaivanneet takaisin ja miten koko loma oli ollut aivan liian pitkä. Mitä siihen nyt oikein voi sanoa kun itse oli selaillut äkkilähtöjä pikkutunneille, harmitellut koulun sitovuutta ja kuinka koko loma on vilahtanut silmänräpäyksessä. 

Kävin mä toki Tukholmassa pikkuvisiitillä. Mutta vasta kun pääsi reissaamisen makuun, piti jo tulla takaisin eikä opiskelijan budjetilla muutenkaan herroiksi eletä. Aupairina sitä onnistui edes saamaan muutaman kolikon säästöön ja matkustelu minimibudjetilla oli keskieuroopassa paljon helpompaa. Suomesta ei oikein pääse kuin lentämällä tai laivalla, mikä aina maksaa enemmän. 

Näin mun Brysselin ajan perhettänikin Ruotsissa, mikä oli ihanaa mutta teki lähdöstä entistä haikeamman. Ja vaikken uskoisi sanovani näin, sai heidän näkeminen mut pohtimaan, "miksen lähtenyt vielä kerran aupairiksi?".

Loppu lomalla palloiltiin pitkään reissuideoita äidin kanssa. Ollaan kierretty maailmaa paljon yhdessä, mutta viime vuosina ikävän harvenevaan tahtiin. Me lainailtiin opaskirjoja kirjastosta, vietettiin tunteja halvatlennot.fi sivustolla ja huokailtiin upeiden safari- tai balikuvien perään. Mun opiskelijabudjettini oli taas piikkinä lihassa ja opiskeluaikataulut harmittivat entistä enemmän. Melkein luovuin toivosta ja tyydyin kohtalooni.

Mutta sitten eilen me repäistiin. Mä sain sovittua professorien kanssa pienestä omasta lomasta pääsiäisloman jatkeeksi, löydettiin hyvä diili lennoille ja kohteeksi lukittui maa, jossa mun äiti vietti nuoruusvuosiaan: Israel. Jep, tämä tyttö lähtee kahdeksi ja puoleksi viikoksi Israeliin, Pyhään maahan.

Could I be more excited?

Illalla kuuntelin hiljaa radiota ja pohdin mitä kaikkea lähes kolmessa viikossa ehtisi tehdä. Mietin paikkoja, ihmisiä ja kokemuksia joita saisin. Makoilin vilttiin kääriytyneenä ja huomasin kuinka oloni oli hetki hetkeltä kevyempi. Kuinka hymyilin ja tunsin taas olevani positiivinen. Eikä ajatus opiskeluistakaan tuntunut enää hullummalta. 

On se vakava tauti, tämä krooninen matkakuume. Siihen auttaa vain uudet menopaluu-liput yöpöydän laatikossa. Onneksi mulla on taas sen puolesta asiat kunnossa.

Kulttuurishokki

Mä istuin muutama päivä kotiinpaluun jälkeen huoneeni lattialla kun se iski. Kamala totuuden aalto.

Olin jutellut toista tuntia irkkukaverini kanssa puhelimessa ja potenut kovaa ikävää Brysselin elämää kohtaan. Suunniteltiin tulevia seikkailuja ja sitä kun taas nähdään. Viimeistään sitten varmaan joulun jälkeen, S oli vielä luvannut. Puhelun jälkeen en oikein tiennyt miten päin olla. Tuntui kauhealta ajatella, etä joku joka oli niin tärkeä, läheinen ystävä ja jota vielä muutama päivä sitten halasin lentokentällä eli nyt niin kaukana. En voisi enää viettää sunnuntaita kuljeksien Brysselin katuja avautuen maailman murheista. Sitten tajusin, etten voi edes enää turvautua ajatukseen, että pian minä taas viiletän jossain päin maailmaa tutustuen uusiin mahtaviin ihmisiin.ympäri maailmaa.

Tai viiletänhän mä. Suomessa.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mä en tiedä osaanko enää olla suomalainen. Aloitetaan nyt vaikka meidän uniikista kielestämme. Mulla pätkii ja pahasti suomenkielen suhteen. Välillä en saa sanaa suustani ja toisinaan joudun kertomaan puolet tarinasta englanniksi kun en selityksen tiimellyksessä ehdi jäädä hakemaan oikeita suomalaisia vastikkeita. Ranskan kielioppirakenne on saanut mun pään kääntymään niin omille raiteilleen, että suomikaverit ovat useampaan otteeseen pyytäneet selvennystä omituiselle lauseenrakenteilleni. Sanat kun ovat pomppineet mihin sattuu ranskankielen malliin mukautuen. Käännän englantilaiset ja ranskalaiset sananlaskut sanasta sanaan suomeksi ja saan pitkiä katseita perääni. Pidä kiinni hevosistasi (hold your horses) ei vaan jostain kumman syystä kuulosta järin fiksulta.

Toisekseen mä olen tottunut puhumaan suomea kovaan ja korkeelta, missä vaan liikutaan. Eihän sitäkukaan ymmärrä. Oli ihan okei jupista surkeasta palvelusta kassaneidin kuullen kun ei se mitään ymmärtänyt. Tai kommentoida ohikulkevien kyseenalaisia muotikokeiluja laskematta ääntään. Tämä oli vielä pahempi ongelma viime kesänä Ranskavuoden jälkeen. Nyt Brysselissä vietin lähes kaiken aikani ulkomaalaisten kanssa, joten suurimmaksi ongelmaksi jää suomenkielen unohtuminen.

Tosin mulle on nyt sanottu myös, että puhun vieläkin epäselvemmin kuin ennen. Ranskaa kun puhutaan lähinnä suun etuosassa ja sanat sidotaan yhteen. Kai mun suomenkielinen puhekin on muuttunut tasapaksuksi puuroksi siinä samalla.

Ranskalaisuus on jäänyt myös mun tapoihin. Mä teitittelen poikkeuksetta kaikkia, toivottelen hyviä päivänjatkoja ja kiittelen vuolaasti. Ne sanat tuntuvat jotenkin kömpelöiltä suomalaisen suuhun. Mua myös hämmentää kun suomessa ei ole pyydettäessä s'il te plaît/please -sanaa, joten heitän sen ranskaksi välillä mukaan. Ihan vaan etten vaikutaisi epäkohteliaalta. Tarjoilijat katsovat kummissaan kun pyydän "vettä, s'il te plaît".

Lähinnä mulla on kai vaan ikävä elämää muilla kielillä. Mä olen aina pitänyt kielistä ja viime vuosi viiden kielen pauloissa oli taivas mulle. Mun elämä pyöri pääsääntöisesti ranskaksi ja englanniksi, niitä mä käytin päivittäin ja sekaan vähän italiaa ja ruotsia.  Suomi oli mun oma juttuni, salakieli, jota kukaan ei ymmärrä.

Mä olen myös tottunut olemaan erilainen. Tottunut, että suomalaisuus on jotain mitä ihastellaan tai kauhistellaan ulkomailla. Olen tottunut selittämään, ettei Suomessa aina sada lunta ja että kahdenkymmen asteen pakkasista voi kuin voikin selvitä kokonainen kansa hengissä. Ja ei, meillä ei ole pingviineitä. Nyt olen vaan yksi muiden joukossa, en yhtään kummallisempi kuin kukaan muukaan. Tai ainakaan kukaan ei tule kertomaan enää mulle, että hei mäkin osaan pari sanaa suomeksi ja luettele valikoituja kirosanoja suomenkielellä.

Mä olen myös tottunut olemaan itsenäinen. Tottunut olemaan kaukana kaikesta ja kaikista täällä kotisuomessa. On vaikea koittaa balansoida aikaansa kun nyt yhtäkkiä kaikki ovat lyhyen ajomatkan päässä ja olettavat sun poikkeavan taas useammin käymään.

Vaikeinta on se kun yhteen asiaan tottuu ja sitten pitää aloittaakin taas puhtaalta pöydältä. Se on koukuttava tapa elää, mutta myös raskasta. Eniten mulla on ikävä mun ystäviä. He tunsivat sen persoonan joka nyt olen, ei sitä kymmenvuotiasta pullaposkea joita monet ihmiset täällä kotisuomessa eivät tunnu kykenevän unohtamaan. Oli kivaa olla vain ja ainoastaan tunnettu juuri sinä ihmisenä joka sä tällä hetkellä olet.

Mun tie siis johtaa ensi syksynä Savonlinnaan luokanopettaja opintojen pariin. Ja mua ressaa se ajatus paljon enemmän kuin lähtö Brysseliin aikoinaan. Mä en taida vielä olla valmis jäämään pysyvästi Suomeen, joten tämä blogi saattaa muutua hamassa tulevaisuudessa vaihtariblogiksi. Jos siis lukijakuntaa kiinnostaa vieläkin seurailla tämän tuuliviirin seikkailuja.

Mutta ei siitä sen enenpää. Mä koitan nyt päästä hetkeksi kaukokaipuusta eroon ja totutella ajatukseen, ettei mun yöpöydänlaatikosta enää löydy lentolippuja seuraaville viikoille. Nimimerkillä viime yönä Rayanairin tarjouksia selaillessa oli kova kuume painaa osta-nappia. Jos sitä koittaisi nyt opiskella kiltisti edes joululomaan asti.

Mul on ikävä

Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla välillä olisi ikävä Suomea. Nyt kun lähtö kolkuttelee ovella ja fiilikset ovat aika haikeat, mä ajattelin listata asioita joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan.

LUONTO. Mulla on oikeasti luontoa ikävä. Onhan täällä toki kivoja puistoja ja puita ehkä enemmän kuin keskiverto pääkaupungissa, mutta silti. Nekin puut ovat tosin muotoon leikattuja reppanoita. Mulla on ikävä mäntyjä ja kuusia ja koivuja. Ja järviä, niitä vasta ikävä onkin. Suomi on aina niin hauskan näköinen yläilmoista, pieniä sinisiä länttejä täynnä. Mä haluaisin aina vettä nähdessäni päästä uimaan. Mä olen varmaan edellisessä elämässäni ollut joku hylje, koska viettäisin vaikka kaiken vapaa-aikani sukellellen jos se vain suinkin olisi mahdollista. Mä en ole varmaan koskaan uinut sukeltamatta, vaikka joku pieni ääni päässäni yrittää aina saada mut tekemään toisin. Se yrittää muistutaa miltä mun luonnonkihara tukkani tulee näyttämään kun annan sen ilmakuivua kotimatkalla ja miten laajalle se mun ei-vedenkestävä maskarani voikaan levitä. Siltikin kiusaus on aina liian suuri. Veden alla on niin rauhallista ja omituista kyllä tunnen olevani siellä turvassa. Siispä:

UIMINEN. Mä olen kokeillut täällä pari kertaa uimahallia. Sain aina poikkeuksetta siitä kloorinhajusta migreenin, joten vähitellen annoin asian olla ja tyydyin maakravun elämään. Ei se muutenkaan ollut sama asia, kuin järvet. Niissä uidessa varpaasi voi vahingossa koskettaa jotain kortta ja lähes sydänkohtauksen partaalla räpiköit pakoon. Se olisi voinut olla tappajahauki.

LEMMIKIT. Välillä mä pyörin yksin ollessani täällä talossa ja mietin miksi paikka tuntuu niin tyhjältä. Koska täällä ei ole karvaisia pikkuriiviöitä, jotka tekevät kamikazesyöksyjä jalkoihisi kun yritän kaatumatta tasapainoilla tiskejä pöydältä koneeseen. Kukaan ei yritä sabotoida iltaisia joogasessioita asettautumalla mahdollisimman leveästi jumppamatolle. Enkä koskaan täällä saa niin tehokasta herätystä kuin kotona, jolloin avaan silmäni ja nään tyynylläni makavan kissan, joka tuijottaa minua silmiin sen näköisenä, että sillä ei ole puhtaat jauhot pelissä. Sitä pomppaa melkein ilmaan eikä todellakaan nukuta enää.

SAUNA. Mä en ole mikään kova saunoja. Suoraan sanottuna olen surkea saunoja. Vasta muutama vuosi sitten siirryin alalauteilta ylimmän lauteen kuumuuteen, sallin muutaman löylyn heiton ja ylipäänsä suostuin astumaan saunaan jossa oli yli 60 astetta. Siltikin käyn siinä pätsissä ehkä viisi kertaa vuodessa. Mutta kotona voisin saunoa vaikka joka päivä ja kun täällä sitä mahdollisuutta ei ole, niin nyt huomaan ikävöiväni vihdalla hakkaamista ja lauteilla hikoilua.

METSÄLENKIT. Mä haluan päästä jo samoilemaan metsään, jossa ei ole polkuja eikä vastaantulijoita. Mussa on näköjään joku antisosiaalinenkin puoli.

KAURAPUURO. Täkäläinen "kaurapuuro" on vellimäistä mössöä.

RAEJUUSTO. Tämäkin täällä velimäistä mössöä.

HANAVESI. Sitä ei osaa arvostaa suomalaista vettä, ennen kuin joudut elämään kloorin ja kalkin makuisella litkulla. Vettä ei tarvitse suomessa suodattaa, vedenkeitin ei ole kolmen käytön jälkeen sisäpinnoiltaan ihan kalkista tukossa, voit juoda pari tuntia kannussa seissytä vettä ilman että se maistuu kamalalle ja sun hiukset eivät kuivu kopperoiksi siinä peseytyessäsi.

POLKUPYÖRÄ. Lähinnä mun omani. Täällä mulla on käytössä toisen maailmansodan aikainen kapistus, josta irtoaa hetkellä millä hyvänsä viimeisetkin mutterit. Sen jälkeen kun melkein ajoin suojatiellä kävelevän hyväuskoisen heppulin ylitse, koska edes jarrut eivät enää toimineet, lopetin mä sen kapistukset, jota mun hostit kutsuvat polkupyöräksi, käytön.

RAJATON NETTI. Teknologia on Suomessa selvästi edellä. Kiva päästä elämään taas huolentonta elämää, jossa saa rauhassa eksyillä ja olla pihalla, koska milloin vain voit kurkata netin kautta kartasta missä päin maailmaa samoilet. Eikä tarvitse hengailla stalkkerin omaisesti kahviloiden ja putiikkien ulkopuolella, vain koska niillä sattuu olemaan avoin wifi.

LANDESTAILI. Kiva mennä taas vapaasti kauppaan kasikytluvun tuulipuvussa tai risoissa kollareissa. Toisaalta, kyllä mä täälläkin menen aika kyseenalaisissa muotiluomuksissa ihmisten ilmoille. Ehkä mulla on lähinnä ikävä sitä tunnetta, etten erotu paappakalsareillani joukosta. Korjaan siis, että kiva päästä taas maaseudulle muiden hillbillyjen joukkoon.

Suomi, here I come!

Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.