Tämä on ensimmäinen ilta kolmeen viikkoon kun istun yksin huoneessani ja minulla on koko ilta vain itselleni. Olo on kuin Liisa Ihmemaaan Kanilla, joka hokee koko ajan olevansa myöhässä. Minä ja aika olemme viime viikot juosseet myöskin kilpaa.
Kävin tosiaan Suomessa pyörähtämässä pääsykokeissa. Mä raahasin tietokoneeni mukaan suunnitelmissa viettää leppoisia päiviä, jolloin minulla olisi hyvin aikaa käydä kuvia läpi, muokkailla niitä ja kirjoitella blogipostauksia varastoon. Haaveilin lukevani pari kirjaa kiriäkseni 50 kirjan vuosiurakkaani. Kuvittelin ajan kokeiden jälkeen pysähtyvän ja mun lomamoodin alkavan. That didn't happen.
Siinä olin taas kuin huomaamatta lentokentällä miettien mihin se viikko Suomessa oli kadonnut. Tuntui kuin olisin juossut tukka putkella näkemässä, tekemässä ja tutkimassa kaikkea ja silti aikaan saanut mitään. Kaikki jäi yhtä kesken kuin ennenkin, enkä edes ehtinyt avata konettani viikon aikana saati lukea kirjoja. Lohduttauduin ajatuksella, että nyt on hyvin aikaa sitten rentoutua kun palaan arkeen Brysselissä. Sekään ei toteutunut.
Tiedostin, että oli jo toukokuun puoliväli ja mun aika täällä alkaa olla lopuillaan. Paniikissa sovin tapaamisia kavereiden kanssa joka illalle ja yritin nauttia kesäsäästä piknikkeillen päivät. Mä valehtelematta sovin lähes joka valveillaolotuntini, jota en viettänyt töissä, täyteen tapaamisia jopa puolituttujen kavereiden kanssa. Myös vakava sairauteni, krooninen matkakuume nosti taas päätään ja erehdyin jopa palaamaan petollisen harrastukseni pariin. Bussi- ja lentoyhtiöiden tarjouksien kyttäily, en suosittele. Sitä saattaa huomaamatta kadota rahat tililtä ja sitten pitää löytää joku yhtä yllätyshullu kaveri, joka lähtisi päivän varoitusajalla muuten vaan sunnuntaita viettämään Pariisiin. Ihan vaan koska olisi käytännössä rikos jättää parinkympin menopaluu tarjous käyttämättä.
Sitten saapuivat minun maman ja mummi. Taas hyvillä mielin ajattelin meidän leppoisan äidit ja tyttäret -matkan olevan loistava ajankohta rentoutumiselle ja kirjalistassa etenemiselle. Ehkä ehtisin joku ilta vaikka rustata pari sanaa blogin puolelle ja herättää senkin pölyjen keskeltä eloon. Ehei. Me vietettiin tapahtumarikkaita päiviä keskiajan markkinoilla koruostoksilla ja Bruggen mukulakivikatuja manaten. Ainoat kerrat kun mun läppärini kansi avattiin oli Suomen lätkäpelejä varten.
Vilkuttaessani hyvästejä äidin ja mummin loittoneville selille mä ajattelin, että tänä iltana mä lukittaudun visusti huoneeseeni töiden jälkeen. Suljen puhelimen, otan kirjan käteeni ja testaan osaanko edes enää lukea. Mutta jo bussissa mun kaverilta tuli kuitenkin viesti. "Lähdetäänkö tänään illalla Genttiin juhlimaan mun syntymäpäiviä?". Siis eihän nyt synttärisankarille voi sanoa ei.
Tässä vaiheessa me eletään viime viikon keskiviikkoa. Torstaina tulin junalla kotiin ja ehdin puolisen tuntia istua alas ennen kuin työt taas kutsuivat. Aloin jo hyppiä seinillä, koska mun sisäinen yksinäinen suteni ei pitänyt tästä viikkoja jatkuneesta sosiaalisesta elämästä. Päätin, että tämä ilta on minun iltani.
Kohtalolla oli varmasti jotain minun mielenterveyttäni vastaan, koska hostisä soitti joutuvansa ylitöihin mikä väistämättä tarkoitti samaa tuomiota minulle. Ihan vain yleisenä huomiona mainitsen tässä, että pimeässä huoneessa hiljaa oleminen ja nukkuvaa esittäminen yrittäessään saada lasta nukkumaan voi olla petollista. Mahdollisuus, että nukkumista esittäminen muuttuu oikeaksi nukkumiseksi on suuri. Mä sitten heräsin joskus kymmenen maissa tuhisevan lapsen vierestä. Raajat olivat ihan kangistuneet siinä lasten sängyssä kippurassa makaamisesta ja tukka pystyssä kuin sähköiskun saaneella. Hostisäkin oli jo tullut kotiin. Hän oli luullut minun jo menneen huoneeseeni, eikä siksi ollut tajunnut tulla herättämään minua. Oh I wish.
Siinä mielentilassa en sitten saanut muuta aikaiseksi, kuin sovittua perjantain täyteen tapaamisia ja kehitellen lähes minuuttiaikataulun viikonlopun varalta. Ehkä mun pitäisi siis syyttää vain itseäni, eikä kohtaloa.
Tänään luulin terroristien hyökkäävän meidän lähikauppaan. Siellä mä seisoin hyllyjen välissä, keksipaketti ja leipäpussi käsissä, kun kamala huuto alkoi kuulua ovelta ja jostain kaukaa vihelsi sireenien ääni. Ajattelin jo pian alkavan nähdä elämäni vilisevän silmieni edessä ja harkitsin vahvasti sen keksipaketin avaamista viimeiseksi ateriakseni. Siellä oli kuitenkin vain pari pulsua yrittänyt varastaa oman keksipakettinsa ja vihaiset myyjät soittaneet sinivuokot paikalle.
Mä päätin, että on korkea aika lukkiutua huoneeseeni ja olla tekemättä yhtään mitään.
