Elossa

En jäänyt junan alle, pudonnut lentokoneesta tai muuten vain kadonnut. Aika vain juoksee liian nopeasti ja mä vähän unohduin matkailemaan. 

Kolmen viikon matkalaukkuelämä päättyi maanantai-iltana kun myöhään röjäytin viimeisetkin nyssäkkäni huoneeseeni. Olin kotona. Hyvä sikäli, että alkoivat puhtaat vaattet loppumaan, mutta epäuskottavaa. Juurihan mä istuin iltaa Annecyjärven rannalla, poltin auringossa selkäni ja nauroin aupairkavereiden kanssa.

Nyt istun kotituvassa ja tuijotan ulkona maahan satavaa räntää. Jotenkin tyhjä olo. 

Ihmiset ympärillä puhuu suomea. Muutaman kerran olen innoissani vetänyt vieruskaveria hihasta, että "kato hei toihan puhuu suomea!". Säälivä katse: "Lotta, sä olet suomessa, se on ihan normaalia". Varsinkin pienet lapset puhumassa suomea. Mä en oikein voi käsittää sitä ja piti purra kieltäni, etten neljävee serkulleni höpissyt pelkkää ranskaa.

Mulla on kaipuu Ranskaan; ystäviä, ruokaa ja kieltä. Mutta silti jotenkin niin ihanan helpottavaa olla kotona. Tämä vapaus on jopa hermostuttavaa. Välillä pyörin vain isoa kotiani ympäri, huoneesta toiseen. En oikein tiedä mitä sitä alkaisi tehdä nyt kun maailma on taas avoinna. Puolitosissani pyysin jo äiskää jättämään aamuisin mulle jonkin tasoisen aikataulun, ihan vaan että mitä sitä voisi tehdä päivät. Oon tainnut liian pitkään olla rutiinien ja aikataulujen loukussa.

Ehkä tässä päivä kerrallaan palailen taas omaksi metsäjuntti-itsekseni. Pipo päässä, kollarit jalassa ja villapaita päällä jo kruisailen kotikylälläni kuin ennen vanhaan. Alan myös tottua suomalaisten töykeyteen, vaikka se olikin ehkä suurin shokki. Bonne journéet, teitittely ja muu ylikohteliaisuus ei vain oikein taivu suomalaisen suuhun. 

Blogissa on kolme luonnosta Pariisinlomasta ja viimeisistä päivistä Ranskassa. Kuvia vailla valmiina ne ovat siellä jo päiviä seisseet. Seuraavan kerran siis palailen helteisen Pariisin tunnelmissa. Muuten blogin tulevaisuus mietityttää. Kiinnostaako aupairiuden ulkopuolinen elämä ja turhat höpinäni?