Aika kuluu niin nopeasti, että mun on vaikea pysyä mukana. Välillä unohdan kaiken olevan vain hetkellinen osa mun elämää. Välillä unohdan tarttua hetkiin ja arvostaa niitä.
Olin unohtanut kuinka kaunis syksy voi olla. Yritän karistaa mielestä sateen ja hennot pisarat, jotka putoilevat tasaiseen tahtiin kasvoilleni ja olkapäille ja keskittyä maahan variseviin lehtiin. Niihin tuhansiin ihaniin sävyihin. Lompsin kumppareissani tahallaan lätäköiden halki ja hymyilen.
Olen tavannut uusia ihmisiä. Kuljeskellut pitkin Brysselin keskustaa leikkien osaavani kulkea hyvinkin paikasta toiseen. Leikkinyt tietävääkin opasta salaa toivoen, ettei lisäkysymyksiä esitetä. Enhän mä niihin osaisi vastata (mistä mä voisin jokaisen rakennuksen ja puiston tuntea). Ei sillä, on mulla opaskirja. Se nyt vaan sattuu makaamaan lähes koskemattomana mun yöpöydällä. Näinkin aikaansaava olen.
Olen ollut myöhässä, niin pahasti myöhässä. Aika juoksee ja musta tuntuu, että mä jätätän. Mä en oikein pysy enää vauhdissa. Tein ennätyksen, yli puolituntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Montako "akateemista varttia" katsotaan vielä läpi sormien?
Olen odottanut bussipysäkillä. Katsonut oikealle ja vasemmalle, pyörinyt pientä ympyrää etsien väkijoukosta tuttuja kasvoja. Juossut halaamaan omaa äitiäni ja veljeäni. Askeleet keveinä pomppinut niiden edellä, innolla astumaan taas opaan rooliin. Tosin porukat sanoivat, että ei sitten mennä sinne turistialueelle syömään, näytä sä Lotta joku kiva muu paikka. Mun hymy valahti. En mä tunne muuta kuin turistiruokapaikat. Missä se opaskirja olikaan?
Olen istunut junassa. Katsonut ohi vilisevää Belgiaa ja listannut paikkoja joissa haluan aupair-aikani aikana käydä. Kuunnellut mun veljen ja äidin lukemia tietoja ja parhaita nähtävyyskohteita Bruggestä ja Brysselistä ja nyökytellyt. Mun tiedothan koko Belgiasta ennen tänne tuloa olivat "eivät olleet" täysin pohjautuneet In Bruges elokuvaan. Vannon vielä lukevani sen opaskirjan. Mä olen asunut Brysselissä jo elokuusta ja vain neljän päivän jälkeen mun veli tietää tästä paikasta enemmän. Not okay.
Olen kävellyt uudessa keltaisessa villakangastakissani. Ihaillut salaa peilikuvaani näyteikkunoiden heijastuksesta ja painanut visusti muistiin kaikki ihailevat kommentit. Hostäiti kysäisi eräs päivä, että pukeudunko aina lähinnä mustaan ja valkoiseen? Hän totesi sen päivällä ohimennen, mutta minun teki mieli kantaa vaatekappaleita vielä iltamyöhälläkin näytille ja väittää vastaan, "katso ei tämä ole mustan, se on tummansininen ja tässä paidassa on pieniä tummanpunaisia kukkasia, vaikka se nyt on pohjaväriltään valkoinen". Ensimmäisenä takin ostettuani hehkutin "ostin vihdoinkin talvitakin, se keltainen". Miten niin teen asioista vähän liian isoja ongelmia?
Olen kuunnellut tuntikausia äänikirjoja. Metrossa, kuntosalilla, juoksulenkillä. Nauttinut ajatuksesta, että vaikka tässä vain kävelen kaupasta kotiin, niin samalla tavallaan luen.
Olen saanut suomesta ihania uutisia. Uutisia, jotka sai mut pomppimaan ilosta ja onnesta eteisessä. Uutisia, jotka saivat mut laskemaan päiviä paluuseen Suomeen, mun siskon vauvan ristiäisiin. Kaksi viikkoa.
Olen yrittänyt elää terveellisesti. Olen yrittänyt käydä ahkerasti kuntosalilla, joogata aamuisin ja nukkua pitkään. Syödä salaattia ja juoda vettä. Mutta äidin kanssa meidän iltapala kyllä koostui lähinnä tryffeleistä ja tänään tilasin kahvilassa kaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Mutta ei nyt takerruta niihin.
Olen tuijottanut Euroopan karttaa ja pohtinut mihin mennä. Hakenut randomisti kaupunkeja ja tutkinut hotelleja. Halvatlennot.com on aina jollain välilehdellä auki. Nyt omistan kolmet menopaluut loppuvuodelle ja saattaa olla, että katselen tässä samalla bussilippujen hintoja Pariisiin. Tää vapaa-ajan runsaus viime vuoden Ranskassa oloon verrattuna ei oikein tee hyvää mun lompakolle.
Olen istunut pimeässä huoneessa, uskaltamatta liikahtaakkaan. Tuijottanut pienen kolmivuotiaan unisia kasvoja, jotka ovat painautuneet mun kämmenelle. Silittänyt sen pieniä käsiä, jotka ovat tiukasti kietoutuneet mun käden ympärille. Istunut siinä epämukavassa asennossa uskaltamatta siirtyä. Tuntenut, kuinka mun jalat pikkuhiljaa puutuivat ja kuinka mun kädestä alkaa lähteä tunto. Istunut silti yhä siinä ja katsellut sitä pientä nukkuvaa lasta.
Olen ollut ympäripäivää töissä vanhemman lapsen viikon kestäneen kuume-nuhan takia. Olen salaa lukenut kirjaani toisen nukkussa mun kainalossa. Salaa raottanut vähän verhoa, jotta näkisin tekstin paremmin paperilla. Pieni nuhainen nyytti, otsa kuumana. Tunnon oloni vähän avuttomaksi, kun toinen ei ymmärrä miksi sen kurkkuun koskee, miksi sen on niin paha olla. Kun toinen ei osaa oikein edes niistää, eikä se ymmärrä vaikka selittäisinkin, että olo paranisi varmasti jos vain tuhistaisit tähän paperiin. Mä tyydyn vaan kantamaan paperia kaikkialle ja pyyhkimään vuotavaa nenää joka toinen minuutti.
Olen valvonut pikkutunneille valmistellessani esitelmää ranskantunnille. Yrittänyt opetella asioita ulkoa ja puhunut yksikseni harjottelumielessä tuntikausia. Olen jännittänyt niin, etten meinannut saada edes aamiaista alas.
Olen touhunnut ja puuhannut ja silti tuntuu, etten aikaansaa mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti