Hei hei mitä kuuluu?

43 päivää Suomessa. 43 enemmän tai vähemmän toisiinsa sulautuneita päiviä.

Päiviä, joiden aikana mä olen saanut käydä saman keskustelun uudestaan ja uudestaan.

Miltä on nyt tuntunut olla taas Suomessa?

Mä tuijotan ilmeettömänä takaisin. Mitä mä sanoisin? Aluksi koin kai jonkin tasoisen kulttuurishokin. Kaikki tuntui omituiselta, väärältä ja olo oli tyhjä. Suomessa olo ei varsinaisesti tökkinyt, mutta ei se tuntunut oikealtakaan. Kaipasin Ranskaa, mutta en silti kaivannut. Olo oli tyhjä, that's all I can say. Mahanpohjassa painoi omituinen levottomuus: mitä nyt? 

   Viikossa tai parissa olo muuttui. Tuntui kuin koko aupair elämää ei olisi ollutkaan. Oli omituista katsella ranskakavereiden kuvapäivityksiä hostlapsista, Annecyn baanalta tai uusista ihmisistä. Oliko tuo minun elämääni? Olenko mä oikeasti asunut Ranskassa ja ollut täyspäiväisesti vastuussa pienistä lapsista. Epätodellista. Omituinen levottomuus vaihtui syyllisyyden tunteeseen: mun pitäisi nytkin tehdä jotain.

Suoraan sanottuna en mä tiedä miltä  musta tuntuu, mutta eihän niin voi vastata. Mä koitan ottaa huolettoman asenteen ja maalata hymyntapaisen huulilleni.

Ihan kivalta.

Vastaus näyttää kelpaavan. Hän nyökkäilee hyväksyvästi.

No, mitäs olet nyt kotiinpalattuasi tehnyt?

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni.

   Pitäisikö mun kertoa päivistä, jotka olen aamusta iltaan viettänyt siivoamalla hullunkiilto silmissä. Jynssännyt lattioita, heittänyt säkkikaupalla vanhaa roinaa roskiin ja uudelleen lajitellut kaikki laatikot ja hyllyt.

   Vai päivistä jotka olen viettänyt neljän seinän sisällä yöpaidassa nenä kirjassa tai katse lasittuneena tv:n ääressä.

   Vai päivästä, jonka kohokohtana oli käynti kirjastossa.

Tai ehkä superdietistä jota olen vaihtelevalla menestyksellä koittanut noudattaa. Niistä salaatin määristä, joita päivän aikana suuhuni lapan tai reeneistä joiden jälkeisenä päivänä kuljen kuin piesty koira jokaisen lihaksen särkiessä.

   Tai kenties päivästä, jolloin istuin koko illan huoneessani. Epiloin, kunnes se kidutuskone tuntui ylikuumenevan (kainalot hohtivat seuraavan päivänkin vielä punaisina) ja leikkasin peilin edessä itse hiukseni (mulla on nyt jonkun tasoinen kakskyt-luvun polkkatukka, ups).

   Vai niistä kirjoista joita olen tilaillut ja ostellut henkiinheräneen lukemisvimman vaikutuksenalaisena. Ja niistä päivistä jotka olen viettänyt kuistilla istuen ja lukien. Satoi tai paistoi, mä "ulkoilin".

Enhän mä ole hommannut kuin pari uutta kirjaa. Pari.

   Entä Greyn anatomian uudelleenkatsomis-projektistani?

   Vai kertoisinko vain niistä pienistä maakuntareissuista mun siskon luo, sukulaisiin tai ystävien kanssa.

   Vai päivistä, joina murehdin tulevaa.

   Vai niistä tuulisista päivistä joina olen saanut pestyä varmaan kymmenen koneellista pyykkiä ja muun ajan viettänyt nurtsilla istuen, kissa vierellä ja tuijottanut tuulessa lepattavia tyynynliinoja.

   Tai niistä muista crazy cat lady hetkistä.

   Ehkä kuitenkin kertoisin aikaansaavista hetkistä mummin apuna kasvimaalla. Tai serkun yo-juhlavalmisteluista.

Rykäisen varovasti.

No olen koittanut hakea kesätöitä. Ja vähän nauttia lomasta.