Heat is rising

Päivälaskuri näyttää yhdeksää. Ensi viikolla mä olen Belgiassa. Pelkkä ajatuskin saa mun sydämen sykkimään ihanan kutkuttavasta jännityksestä ja osittain toki silkasta kauhusta.

Mä huomaan iltaisin ennen nukahtamista tuijottavani kattoon miettien minkäköhän laisia puistoja Brysselissä on. Huomaan pysähtyväni kadulla miettimään löydänköhän sittenkään yhtään ystävää. Huomaan töissä tuijottavani tyhjyyteen laskien kuinka monet sukat sitä nyt olisikaan järkevä ottaa mukaan. Kaikki tosin pyörii yhäkin vain ajatuksen tasolla. Matkalaukku on edelleen paikassa x ja matkavakuutusta lukuunottamatta paperipuolikin seisoo.

Mun marjanmyyjäpäivänikin alkavat olla luetut. Mä pidän siitä työstä vaikka jalat puutuvat kahedeksan tuntia paikallaan seisoessa, mansikat alkavat tulla jo korvista ja asiakkaat nyt ovat mitä ovat. Parhaita ovat kyllä lapset.

Skene 1: Kaksi suunnilleen kymmenkesästä poikaa tallustelee reteesti marjatiskille. "Saako maistaa mansikkaa" toinen kysyy, katsoo silmiin ja olisi varmaan ottanut hatunkin pois päästä jos sellainen olisi ollut. Juuri niin kohtelias kun äiti on varmasti käskenyt. "Joo totta kai", mä vastaan ja alan selittää perussettiä lajikkeista ja makeudesta ja juu on pitkään jatkunut mansikkakausi. Pojat valitsevat isoimmat marjat ja päätä nyökäyttäen kiittävät. "Vitsit kun on hyvää mansikkaa" toinen sanoo suu täynnä marjaa. Mun pää keikkuu kuin vieteriukolla kun myötäilen. "Juu on ollut tosi makeaa tämä Korona". Pojat poistuvat paikalta ja vaikka katoavatkin näkyvistä kuulen kuinka toinen vielä ylistää: "Siis vitsit oli hyvää mansikkaa, huomasit sä?". Kiitos poikien kovan äänen, mulla riitti asiakkaita varmaan seuraavan puoli tuntia kun mummot valuivat paikalle testaamaan kuinka makeaa se mansikka nyt oikeasti olikaan.

Skene 2: Pikkutyttö, varmaan alle metrin, taapertaa tiskille ja tuijottaa silmät palaen maistiaspurkkia. "Siitä voi maistaa mansikkaa", mä hymyilen. Tytön hymy ylttää korviin asti kun sen pieni pullea käsi ojentuu maistiaisia kohti. Mun huomio kiinnittyy muihin asiakkaisiin ja tukka putkella alan täyttää hernepusseja ja selittää sadatta kertaa mistä marjat tulevat, ovat makeita, saa maistaa, on kotimaista, ei tule virosta, on makeaa, saa maistaa... Kun saan herneet pussiin, pussin punnittua ja rouvan tyytyväisenä jatkamaan ostosreissua, muistan mä taas sen pienen, pullean tytön.Tyttö irvistää mulle naama mansikassa ja lähtee sormiaan nuollen lyllertämään eteenpäin. Se oli syönyt mun maistiaisrasian tyhjäksi. Seuraavana päivänä se söi kaikki mun hernemaistiaiset heti kun silmä vältti. Huikee kaveri.

Nyt mä taas tuhatta kertaa mietin, että pitäisi tehdä se ilmoitus väestörekisteriin. No mutta onneksi on aina huominen. Taidan mennä syömään vähän mansikoita iltapalaksi. Niitä kun ei ole tullut syötyä. Köh köh.