Onko huolestuttavaa jos alan jo tottua tähän kulkurin elämään. Alan tottua ajatukseen, että minulla on kaksi persoonaa, kaksi versiota elämästä, kaksi kotia, kaksi osoitetta ja useampi perhe. Mulla on ystäviä ja kaveriporuikoita niin, että alan jo seota kenen kanssa olen puhunut mistäkin asiasta. Pelkään, että ihmiset alkavat pian huolestua mun kärsivän vakavastakin muistisairaudesta, kun kerron samat jutut aina uudelleen ja uudelleen.
Toisaalta yhtenä aamuna mä heräsin kauheaan ahdistukseen. Tunsin yllättäen olevani yksinäinen. Tuntui, että jotenkin olin pudonnut porukoista täällä Brysselissä, koska reissasin koko joulukuun ja koska pari mun parasta ystävää lähtivät loppuvuodesta. Tuntui myös, että kaverit Suomessa elivät omaa elämäänsä, enkä mä enää tiennyt olinko mä osa sitä.
Voin kyllä syyttää ihan omaa olematonta yhteydenpitoanikin tai ehkä mua siksi ahdistikin. Kun olen niin saamaton. Niinpä mä aloin pommittaa ihmisiä tekstareilla, sopia tapaamisia kahviloissa, leffateatterilla, metroasemalla. Sovin viisi skypepuhelua loppu viikolle ja nyt mua ahdistaa se, että mulla ei ole enää omaa aikaa. Mikä oravanpyörä.
Aupairina olen huomannut, miten oikeasti tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa. Miten musta on kiva olla yksin. Kutsukaa mua erakoksi, mutta kesäinen päivä puistossa, auringonsäteitä vangiten ja hyvä kirja kainalossa kuulostaa ihan täydelliseltä. Tai musta on ihan jees istua perjantai-iltana kotona, virkata isoäidin neliötä ja kadota Netflixiin.
Siksi viikko Suomessa tuntui niin hektiseltä, vaikken suuren suuria asioita saavuttanutkaan. Ehdin nähdä kaikki sukulaiset, ehdin profitoida parhaimpien kavereideni kanssa ja ehdin leikkiä osallistuvaa kummia edes muutaman illa. Ehdin jopa istua pari hajanaista päivää ukulelen jatkokurssilla. Manaamassa vuorotellen liian helppoa tasoa tai liian hitaita sormiani, jotka eivät vain liukuneet kielillä niin sulavasti kuin käskin. Mutta en ehtinyt olla yksin. Mikä on toki ihan ymmärettävää, en olisi halunnutkaan hukata hetkeäkään lyhyestä viikostani. Jälkikäteen se olisi harmittanut enemmän kuin mikään. Ihmisten takiahan mä sinne lensin ja lumen, mutta siksi olin kai salaa iloinen kääntäessäni avainta Brysselin kodin ulko-oven lukkoon. Ei ollut enää kiire. Oli aikaa vain olla.
Niin ja se lumi. Mä ehdin nähdä sen. Kuin pyynnöstä oli Helsinki peittynyt pieneen valkovaippaan juuri sinä yönä kun mun koneeni laskeutui. Olinkin kuin pikkulapsi, nenä kiini lentokoneen ikkunassa meidän kaartaessa kaupungin valojen yllä. Tein kaikkeni, etten tarranut vieressäni istuvan herran käteen ja hihkunut "Katsokaa, katsokaa lunta!". Viimeisinä päivinä se lumi vihdoin saapui kunnolla meillekin ja pakkaslukemat alkoivat laskea. Muiden kirotessa mä pompin taas innosta, sillä harvinaista kyllä mä olen kuin olenkin yksi niistä harvoista talvi-ihmisistä. Laskevan auringon säteet kimmeltäen lumen pinnalla, pakkanen nipistämässä poskipäillä, huuruava hengitys ja lumen narina jalkojen alla. Ihan tosi, miten talvesta ei voi pitää? Se on vaan pukeutumiskysymys.
En mä kyllä ihan yksin ollut tänne Bruxiin tullessani. Mä kaappasin yhden parhaan kaverini mukaan, pakotin sen ensikertaa lentokoneeseen ja yritin sateesta huolimatta vakuuttaa Belgian olevan ihan kiva maa. Vohvelikojulla se taisi viimeistään vakuuttua.
Nyt mulla on ollut kaksi päivää "töitä" takana. Hostit tulivat vasta viikonloppuna omalta joululomaltaan etelästä ja pikkunen on ollut kimpussani kuin takiainen. Tänäänkin yritin puolijuoksua ehtiä edes vessassa käydä, mutta se jo kiljui kurkku suorana nimeäni ennen kuin ehdin kulman taakse. Mulla on hartiat jumissa sen kanniskelusta ja poskia kivistää jatkuva hymyily. Olen mukavuudenhaluisena siirtynyt loman aikana jo pohjalle päätyneisiin, rumiin kotivaatteisiini. Hiukset kiertyvät taas aamuisin pikanutturalle ja meikit alkavat pölyttyä purkeissaan. Pienen takeltelun jälkeen puhun taas automaattisesti kaikille ranskaa. Pari viikkoa jatkuvassa suomalaisessa seurassa veivät veronsa ja välillä en ranskaa puhuessa itsekään enää ymmärtänyt mitä selitin ja aloin uhkaavasti kuulostaa ärrävikaiselta. Nyt kaikki on alkanut loksahtaa taas omiin rutiineihinsa. Musta on tullut taas aupairi.
Musta tuntuu että mä oon välillä ihan hukassa kun kavereita asuu ties missä ja yhteyttä ei voi eikä jaksa pitää niin paljon kun pitäisi. Mulla on onneksi tässä parin vuoden aikana vakiintuneet suomessa asuvat kaverit jotka on vaan hyväksyny sen että mun naamaa näkee kerran tai pari vuodessa ja kuulumisia vaihdellaan silloin ja ehkä satunnaisesti jossain muualla. Oma lukunsa on sit ne ulkomailla saadut kaverit joiden menossa ei kyllä pysy kun facebokin tilapäivitysten perusteella. Olis kiva nähdä porukalla vaikka au pair aikaisia kavereita mut yritäppä järjestää mitään kun ihmiset asuu useammalla mantereella ja kaikki opiskelee, reissaa ja puuhailee kaikkea mahdollista maan ja taivaa välillä. Innolla ootan yliopistoon paluuta, saa nähdä mitä sinne kuuluu kun kenenkään kaverin kanssa ei ole tullut vaihdettua ensimmäistäkää sanaa koko loman aikana :D
VastaaPoistaIhan kuin suoraan mun suusta! Omituista välillä ajatella, että ihminen jonka kanssa joskus oli tekemisissä päivittäin, asuu nyt toisella puolella maailmaa.. Mutta toisaalta, ei sitä koskaan tiedä mitä tulee tapahtumaan ja missä vielä tavataan :D
Poista