Mitä tapahtui, nyt on jo kesäkuu? Kesäkuu. Niin täällähän ei ole satanut viimeisen viikot niin paljon, että uusi vedenpaisumus ei olisi suuri yllätys, mittarihan ei ole itsepintaisesti pysytellyt jossain kaukana hellerajan alapuolella ja minähän en ole harmitellut talvitakin jättämistä viime reissulla Suomeen. As if.
Tänään hämmentyneenä siis tajusin toukuun lentäneen jo vauhdilla ohitse. Käänsin taas uudet kuvat seinäkalentereihini ja katselin surullisena blogini toukokuun postauksia. Yksi säälittävä raapustus, miten tässä näin pääsi käymään. Huhtikuunhan piti olla se rankka kuukausi. Kuukausi, jolloin opiskelin ja hoin itselleni, että ensi kuussa sitten ehdin levätä. Silloin minulla on aikaa. Miten musta silti nyt tuntuu, että tämä kauan odotettu vapaa kuukausi oli kiireisempi kuin koskaan ja ohitse ennen kuin ehdin tajuta sen edes alkaneen.
Viime kuussa mä löysin myös itseni räpistelemästä melkoisessa ahdingon suossa - kuinka runollista - vaikka huhtikuun piti tässäkin mielessä olla se stressikuukausi. Ja niinkuin mun kaveri Shannon asian ilmaisi "there is a one word to describe how you felt then: lost". Ja sitä mä olinkin.
VAKAVA kokeen tulokset tulivat ja mulle aukesi paikka kolmannen vaihtoehtoni soveltuvuuskokeisiin Savonlinnaan. Vaihtoehto jonka olin puolitosissani laittanut sinne muiden sekaan, yliopistoon josta en oikeastaan tiennyt mitään, kaupunkiin jossa en koskaan ollut käynyt ja joka oli satojen kilometrien päässä kotoa. En oikein tiennyt mitä mieltä olin asiasta.
Lisäksi mun työtunnit tuntuvat vain kasvavan kasvamistaan ja alkavat muistuttaa uhkaavasti viime vuoden työviikkoja Ranskassa. Lapset olivat vuorotellen kipeitä ja vanhemmat lisäsivät mun työtunteja muutenkin päättämällä pitää kehitysvammaista N:ää pari ekstrapäivää viikotain kotona. Tämän kevään olen myös ollut Waterloon Suomikoululla joka toinen lauantai opettamassa ja yhtenä perjantai-iltana herätyskelloa asettaessani huomasin kyseenalaistavan jopa tätäkin päätöstä. Niin ja kirsikkana kakun päällä mun elämää väritti kauhea ihmissuhdedraama jonka voin tiivistää yhteen lauseeseen: mä en ymmärrä miehiä.
Sitten yhtenä iltana istuin mun huoneessa, tuijottelin kattoon ja mietin mikä nyt rassaa. Mä tajusin, että mua hirvitti tietämättömyys. Ensimmäistä kertaa mä en oikeastaan tiennyt mitä ensi vuonna tulee tapahtumaan, mitä mä siltä haluan ja mitä mä odotan. Niinpä mä siltä istumalta aloin selailla Savonlinnan Yliopiston tarjontaa, kansainvälisyyskursseja, vaihtomahdollisuuksia, sivuaineita. Innostuin selailemaan asuntotarjontaa, aktiviteetteja ja nähtävyyksiä Savonlinnassa. Aloin ihastua ajatukseen, että löytäisin itseni vielä tuosta pienestä kaupunkipahasta.
Tajusin ettei välimatkakaan ole minulle mikään ongelma. Viimeiset pari vuotta ovat sen osoittaneet. Mua kiehtoo ajatus täysin uudesta ja tuntemattomasta kaupungista, kaukana kotoa. Kutkuttavaa ajatella että saisin taas aloittaa alusta, päättää kuka olen ja luoda taas uuden elämän, uudet ystävät ja uudet rutiinit. Ajatus Suomeen palaamisestakaan ja asettautumisesta ei tuntunut enää niin pahalta kun selvitin että jo toisena vuonna voisin lähteä vaihtoon ja vaihtomahdollisuudet ovat rajattomat.
Työmääräkään ei tuntunut niin kamalalta kun yritin keskittyä ajattelemaan extratyöaikani mukavana extrapalkkana kuun lopussa pankkitililläni, sen sijaan että ajattelisin niitä menetettyinä vapaa-ajan tunteina. Ja ylikiireisten päivien tilalla "jouduin" rauhoittumaan vähän, olemaan kotona ja sain luettua monta rästikirjaa lukulistaltani lasten ollessa päiväunilla tai katsellessa telkkaria.
Mua myös selvästi kroonisen matkakuumeen sairastajana ahdisti, koska tajusin pitkästä aikaa olevani tilanteessa ettei minulla ollut yhtäkään lentolippua tai muutakaan matkalippua yöpöydän laatikossani. Lähitulevaisuudessa ei häämöttänyt yhtäkään check-iniä, paniikkipakkausta tai matkaa lentokentälle sydän kurkussa laukun mahdollisten liikakilojen takia. Ei ollut tietoa epämukaviasta bussimatkoista eikä ihanista hetkistä junissa peltomaisemaa tuijotellen. Niinpä tunsin suorastaan hurmiota painaessani "osta" nappulaa hankkiessani lippuja soveltavuuskokeisiin. Maailmaani on palautunut tasapaino kun yöpöydän laatikossa odottaa meno-paluu.
Viime lauantaina paistoi aurinko. Mä istuin Waterloon suomikoululla, kasvot kohti aurinkoa, imien sen lämpöä, jutellen muiden opettajien kanssa lasten leikkiessä pihalla. Mä tajusin, että vaikka nyt ei tärppäisikään opiskelupaikka, niin oli mahtava tunne tietää varmasti mitä haluaa. Sen oli tämä pieni opettajakokemus vahvistanut minulle. Oli hyvä päätös siis herättää itsensä lauantaisinkin aikaisin, raahautua Waterloohon ja kasata viikkojen työtuntimäärää. "Kyllä susta tulee vielä hyvä opettaja" yksi vanhempi sanoi ja mä tajusin virallisesti päässeeni pois sieltä ahdinkojen suosta.
PS. Mä olen kyllä jo luonut aika houkuttelevalta tuntuvan B-suunnitelman jos opiskelupaikka-arpani ei tärppääkkään. Olen salaa aika innoissani myös ajatuksesta kolmannesta välivuodesta, mutta ei puhuta siitä mun sukulaisilleni etteivät he järkyty heh. Ei sillä, kyllä mä nyt täysillä yritän kerrankin päästä opiskelemaan (se vaihtovuositarjontahan oli melko houkutteleva).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti