Mellow nights

Istun metrossa. Tuijotan ohi vilahtavia asemia ja yritän keskittyä käsissäni olevaan kirjaan. Ajatukset harhailevat ja lopulta sujautan kirjanmerkin paikalleen ja pistän pokkarin suosiolla laukkuun. Kuulen vaimeasti haitarin äänen, metron vieraileva pummiartisti on selvästi sattunut minun kanssani samaan vaunuun. Painan pääni vasten ikkunaa ja suljen silmäni.

Mietin kuinka musta on tullut vähän vainoharhainen sen Pariisin iskun jälkeen. Kuinka huomaan vilkuilevani jatkuvasti olkani yli, välttelevän keskustaa ja lopettaneeni joka iltaisen surffailun netissä budjettimatkoja suunnitellen. Miten mä en enää uskallakkaan huolettomasti reissailla yksin, tutkia uusia paikkoja ja mennä vapaasti. Miten mun selkäpiitä kylmää, kun saan viestejä ystäviltä tai perheeltä Suomesta sanoen "ethän liiku sillä ja sillä alueella" "laita usein viestiä, että missä meet" ja "välttelethän metroja". Kuinka ironista, mä kun istuin juuri metrossa. Jos he ovat huolissaan, pitäisikö minunkin?

Brysseli on ollut paljon negatiivisesti uutisissa terrorismiin liittyen. Ja kyllähän sen ominkin silmin huomaa, että täällä terrori-iskun uhka otetaan tosissaan. Koko kaupunki tuntuu olevan varpaillaan, julkisilla paikoilla vilisee poliiseja, koulujen turvatoimia tiukennetaan ja EU-alueelle on varmaan kohta mahdotonta ulkopuolisen päästä. Ja jos totta puhutaan, mä olen kyllä pysynyt aika kiitettävästi näiden neljän seinän sisällä. Poistunut kauppaan, lenkille tai kielikurssille. Tosin rasittava, jatkuva sadekin saa mut vain tuijottamaan ikkunasta haikeena ulos. Ja mä olen ollut kymmeniä tunteja jo ylitöissä eli energiatasot vähissä. Silti.

Sitten se orastava, viimeiset pari päivää mun mieltäni painanut pakokauhu katosi. Mä tulin kotiin, enkä enää muistanut vahtia selustaa. En vilkuillut hermostuneena metrossa vastapäätä istuvaa miestä, miettien onkohan sen salkussa pommi, enkä viettänyt iltapäivää googlaillen "terrorismiuhka Brysselissä". Been there done that already.

Nyt joulumusiikki soi ja mä istun höyryävä omenakanelijuoma kädessäni ikkunan edessä. Tuijotan tyhjää katua ja päätän vain olla ja istua. Haluan vain pysähtyä tähän hetkeen. Mietin miten tyhmää mun on murehtia mennyttä tai panikoida tulavaa. Mulla ei ole kumpaankaan minkäänlaista sananvaltaa. Ainoa hetki, johon pystyn vaikuttamaan on nyt. Joululaulut soi, mun pääni hurmasi ihana kanelin tuoksu ja aika tuntui pysähtyneen. Mietin miten tärkeää on välillä vain olla. Jättää kirja, puhelin, tietokone ja vain olla. Mä istuin siinä varttitunnin, nousin ylös ja aloitin työpäiväni hämmentävän seesteisessä olotilassa.