Nostalgiaa osa 1

Mä sitten lähdin. Lähdin toista viikkoa sitten kukonlaulun aikaan kohti Gare du Nordia matkassa pieni vetolaukku ja mieli täynnä jännitystä. Mun reittini oli Bryssel-Pariisi-St.Julian en Genevois-Annecy-Lyon-Pariisi-Brussel. Annecyn kieppeillä viettäisin neljä yötä, yhden Annecyn keskustassa hostellissa ja viimeisen yöbussissa Lyonista Pariisiin. Pakko myöntää, että kun ensimmäinen bussi kaarsi kaupungista moottoritielle mun mahassa alkoivat lepattaa perhoset. Eivätkä ne jättäneet mua koko loppumatkaksi rauhaan.

Mä en oikein pystynyt keskittymään Pariisissa. Seikkailin metrolla Bul. Michelille, kävelin Seinen rantaa ja lopulta päädyin toista tuntia etuajassa odottamaan junaani. Ja kun junan ikkunasta näkyivät mun rakkaat vuoret en meinannut pysyä enää aloillani. Viimeisen puolituntia istuin penkkini reunalla, takki päällä ja kamat pakattuna valmiina ampaisemaan ovista ulos kun asemani kuulutettaisiin. 

Ja siinä mä olin. Mä tunsin sen aseman, tunsin ne vuoret horisontissa ja tunsin sen parkkipaikalle kaartavan auton. Mun ex-hostäiti tuli mua vastaan ja sekunnin mursto-osan mietin, miten mä tervehdin sitä ihmistä. Ihmistä, jonka kanssa olin läpikäynyt melkoisen elämänkoulun ja sopeutumisen viime vuonna. Me kun sen vuoden alussa oltiin kuin eri maailmoista, mä en rehellisesti sanottuna kovasti pitänyt tästä persoonasta. Vuoden mittaan me sitten opittiin tuntemaan toisemme, hyväksymään erilaisuutemme ja elämään yhdessä. Kai me jonkintasoisina ystävinä erottiin. Mutta missä me oltiin nyt?

Mä maalasin leveän hymyn huulilleni ja päätin ettei tilanteessa ollut mitään kiusallista. Minä en tullut tänne töihin, mun ei tarvitse miellyttää tätä henkilöä tai yritää olla joku muu kuin oma itseni. Mä olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja viestien perusteella olin erittäin odotettu ja tervetullut. Niinpä mä halasin, vaihdoin poskisuudelmat ja tervehdin ex-mamaa kuin hyvää vanhaa ystävää, jota en olut pitkään aikaan ollut nähnyt. Ja niinhän se olikin. 

Kotiin päästyä mun syliini juoksi kaksi pikkutyttöä, minun rakkaat lapseni. Tai eivät he enää oleet niin pieniä. Mun muistoihin tallentuneet kuvat vaihtuivat päivitettyihin versioihin. Hiukset olivat kasvaneet, muutenkin olivat venähtäneet ja oli omituista kun heillä oli vaatteita joita en tuntenut. Hetken tuntui hassulta. Tämä oli ollut minun elämäni, perhe jota osaltani pyöritin ja yht'äkkiä mulla ei ollutkaan enää ohjia käsissä. En tiennyt enää kaikkea. Olinko tosiaan ollut vasta vuoden poissa? Ja sitten se tunne katosi, enkä ollut enää varma olinko koskaan lähtenytkään? Totuin lantiolle asti ylettyviin kiharoihin ja uusiin farkkuihin. Kaikki oli kuin ennenkin.

Toki moni pieni asia oli muuttunut. Uudet paistinpannut, uusi varashälytin, uusi televisio, uudet vaatteet. Niin ja minulla ei ollut huonetta, ei autoa eikä avaimia. Mä punkkasin vanhemman tytön huoneessa ja vapaa-aikani vietin alakerrassa. Me tultiin ex-hostäidin kanssa niin hyvin juttuun, että pari kertaa mietin oliko meidän ongelmat silloin aikanaan vain minusta johtuvia? Olinko mä kaksi vuotta sitten oikeasti ollut vain niin naiivi ja epäitsenäinen. Vaikka toisaalta nyt minä puhuin paljon paremmin ranskaa, pystyin helposti pitämään keskustelua yllä. Nyt minä olin vieras, enkä työntekijä. Nyt minä halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan, siksihän olin tullut. Ja kun kerran ohimennen kuulin miten ex-mama puhui heidän nykyiselle aupairilleen mä tajusin; tuon takia meillä oli ollut mutkia matkassa. 

Hostisä oli entisensä. Ihminen, jonka kanssa tulen toimeen... tarvittaessa. Oikeastaan nyt ulkopuolisena hänen käytöksensä seuraaminen oli lähinnä huvittavaa. Miten joku ei vuodessa ole muuttunut tippakaan.

Ja olivathan lapsetkin loppujen lopuksi samoja riiviöitä kuin ennenkin. Niillä ei kauhean kauaa kestänyt luopua alkukoreudesta, kai mä olin niiden silmissä se sama aupairi kuin ennenkin. Ja oli ehkä hieman hälyyttävää, miten nopeasti mun aupairpersoona ponnahti esiin ja otti ohjat käsiin. Me leikitiin ja touhuttiin ihan kuin ennen vanhaan. Me käytiin kävelyillä ja pikkunen sai raivarin ihan kuin ennen vanhaan. Me istuttiin ruokapöydässä samoilla paikoilla kuin ennen ja syötiin ihan samanlaisia ruokia. Juustovalikoimakin oli sama.

Mä kävelin meidän kyläpahan keskustaan, aurinko paistoi ja mä istahdin vanhalle paikalleni kukkulalla olevan hautausmaan paksun kivimuurin reunalle. Tuijotin alas laskeutuvaa maisemaa, näki Geneveen asti ja kaukana komeilivat valkohuippuiset vuoret. Ja mä tajusin, että oli juuri oikea valinta palata takaisin. Sillä nyt mä tiedän, että yksi mun  kodeistani on täällä aina, mä voin ja pystyn henkisesti palaamaan saamatta sen suurempia meltdowneja. Nämä ihmiset haluavat olla minuun yhteyksissä, olen suhtpitkästä aupairien listasta toinen niistä jotka jäivät pitämään yhteyttä ja olen ensimmäinen joka on tullut kunnolla vierailemaan. Mulla on täällä kaikista vuoden vaikeuksista huolimatta perhe, josta välitän.