Brysselissä tapahtuu. Täällä on kohta viidettä päivää terroriuhan hälytysaste maksimissaan ja tunnelma on valehtelematta jännittynyt. Mun hosteille on soiteltu pitkin iltoja Italiasta, ystäviltä ja perheeltä, että onkohan kaikki varmasti hyvin? Munkin puhelin huutaa jatkuvasti. Mä olen vastannut samaan kysymykseen jo sata kertaa. Kaikilla menee ihan hyvin, me vain odotetaan. Ja se tässä painaakin. Jatkuva tiedottomuus, odottaminen.
Uutisia lukiessa ja kuvia katsellessa tuntuu kuin Brysseli olisi viikonlopun aikana joutunut sotaan. Sotilaita, poliiseja, panssarivaunuja, tuntuu, ettei muuta enää näekkään tai kuulekaan. Myönnetään, mäkin joudun lievään paniikkiin sunnuntai-iltana, kun poliisien kiinniotto-operaatiot alkoivat. Mä makasin pimeässä huoneessani, kuuntelin sireenien ääniä ja päivitin uutissivua taukoamatta. Luin hallituksen kommentteja, kuinka vakavasta uhasta on kyse, kuinka on todennäköistä, että täällä käy sama kuin Pariisissa ja kuinka suositellaan ihmisiä pysymään poissa ikkunoista ja poistumatta kotoaan ja tunsin mun ylivilkkaan mielikuvituksen pääsevän vapaaksi. Pakenin pimeää huonettani yläkertaan teekupposen toivossa. Hörpin yhä uutisvirtaa päivitellen teetäni, kunnes molemmat hostit vähitellen painuivat pehkuihin. Mä palasin yksin alakertaan ja vainoharhaisten ajatuksieni pariin.
Onneksi mun rakas kaveri Suomesta jaksoi valvoa mun kanssa pikkutunneille keskustellen tilanteen etenemisestä. Mä olisin muuten vähitellen seonnut vainoharhaisuuteeni. Tai en tiedä. Aamulla mä sitten heräsin liian vähillä yöunilla ja naureskellen yöllisille ajatuksilleni.
Turha sitä on lopettaa elämästä vain koska pelkää. Turha lukittautua neljän seinän sisään ja vetää verhot ikkunoihin. Metrokaan ei koko viikkon kulje ja uhkataso pysyy maksimissa. Silti mä aion käydä ulkona, huomenna suuntana kielikurssi ja salillekin heti kun se aukeaa. Tämä kaupunki nimittäin todellakin kuoli, todellinen lockdown. Meidänkin pikkumarketit sulkivat ovensa, kun työntekijät eivät uskaltaneet tulla töihin ja koulut, elokuvateatterit, pankit, kaikki suljettu. Better safe that sorry, mutta ei näin voida jatkaa loputtomiin.
Huomenna alkaa onneksi vähitellen paikat aueta. Salille pitäisi päästä ja kielikurssi juuri informoi olevansa huomisesta alkaen taas toiminnassa. Lasten koulutkin, erittäin tiukennetuilla turvatoimilla ja poikkeuksellisilla aukioloajoilla avaavat oviaan. Mä alankin olla ihan loppu. Aupairille lisäharmin tämä lockdown-tilanne on tuonut ympärikellon pyörähtävillä työpäivillään. Jo viikonlopun jouduin olemaan aamusta iltaan töissä hostäidin ollessa matkoilla ja tämän viikon viralliset työtunnit ylittyivät jo tänään, tiistaina. Huomenna on neljä tuntia lisäduunia tiedossa ja loppuviikko on vielä kysyysmerkki.
Toivottavasti me palataan pikapuoliin edes jollain tasolla normaalimpaan elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti