Sataa. Mun katse on lasittunut ikkunassa tanssiviin vesipisaroihin ja huomaan olevani liian väsynyt edes räpäyttämään silmiäni. Mä valitsin seitsemän torkkua aamiaisen sijasta ja nyt painan kouristuksen omaisesti kättäni vasten mahaani. Se murisee silti. Kielikurssille valuu väkeä tasaiseen tahtiin, vaikka tunti on virallisesti alkanut lähes kolme varttia sitten. En noteeraa kuka saapuu ja kuka ei, tuijotan vain eteeni taistellen väsymystä vastaan. Mä seuraan vesipisaroiden tanssia ja kuvittelen niiden maalaavan kuvioita ikkunan pintaan. Mun maha murisee taas.
Jään tauon ajaksi kirjoittamaan tasotestiin vaadittavaa ainetta. Ahdan samalla mukaan ottamia keksejä kaksin käsin suuhuni. Olen juonut jo lähes litran vettä. Note to self: vesi ei estä mahaa murisemasta. Kekseissä on nauravien pellejen kuvia ja pieniä apinoita. Perus aupairin eväät. Olin viettänyt lähes unettomia öitä jahkaillessani kielikurssi dilemman kanssa. En tajua miten onnistuin parin tunnin jälkeen luomaan tunnesiteen kurssiporukkaan. Silti mä päätin, että tänä vuonna on pakko löytää sopiva taso ja oikeasti edistyä. Viime vuonna mä pyörittelin sormia mahtavassa porukassa, tänä vuonna on mun vuoro olla se luuseri jolle muut voi salaa hihitellä. Niinpä mun edessä oli tasokoe ja mä manasin valmistautumattomuuttani. Lopulta luovutin, turha mun on yrittää ylittää itseäni ja ojensin aineen opettajalle.
Istuin bussissa Makedonialaisen tytön kanssa ja pälyilen epäluuloisesti ympärilleni. Pysäkki pysäkiltä mä varmistuin siitä, että meidän bussi oli menossa aivan väärään suuntaan. Mä olin ajatellut käveleväni kielikurssilta Kampukselle vaihtamaan kurssiani, tyttö väitti bussin olevan helpompi. Juuri kun mun sisäinen paniikki oli kasvassa sille tasolle, että hyppäisin seuraavalla pysäkillä pois ja menisin samaa linjaa takaisin Hän ilmoitti meidän olevan perillä. Kun mä olin lähteä heti väärään suuntaan tyttö kysyi enkö mä ollut käynyt Kampuksella alunperin kirjautumassa kurssilleni. "Oui oui, kyllä mä jo tidän missä ollaan", nyökyttelin ja siirryin taka-alalle. Parempi antaa sen kulkea edellä ja seurata itse perässä. Todellisuudessa mulla ei ollut harmainta aavistustakaan mun sen hetkeisestä olinpaikasta. Mun suuntavaisto oli kierähtänyt ylösalaisin bussissa. Jos tyttö olisi jättänyt mut siihen paikkaan, olisin mä todennäköisesti vieläkin hortoilemassa jossain paikassa x.
Seisoin sateessa ja tuijotin hämmentyneenä paperia, johon oli kirjoitettu kurssin nimi ja paikka. Kirjoituskurssi, kerran viikossa, B2-taso. Halusin kirjoituskurssin, mutta olisin halunnut vähintään kaksi kertaa viikossa. Oliko tämä nyt hyvä valinta? Kävelin seitsemän askelta eteenpäin, sanoin tytölle soittavani pikaisen puhelun, annoin lähtöposkipusut ja heilutin loittonevalle selälle. Kun hän kääntyi kulmasta vasemalle mä kipitin takaisin Kampuksen toimistoon. Viisi minuuttia myöhemmin poistuin uudestaan kädessä uusi paperi. Puhekurssi, kaksi kertaa viikossa, B2-taso.
Otan ratikan Ixellesiin. Hymyilen nähdessäni Brysselin pikkuisen järven ja leikittelen hetken ajatuksella uimisesta siinä pikkuisessa lammessa. Muistelen haikeasti Annecyä ja ymmärrän mitä kaipaan Brysselin keskustassa. Jokea, järviä, vettä. Jotain, mitä niin paljon rakastan. Täällä tosin sataa niin paljon, että sillä jo täyttäisi pari järveä. Vedenpaisumusta odotellessa.
Löydän Naomin ja Brittanyn kahvilasta puolen tunnin harhailun jälkeen, mun jo läheisiksi osoittauneet kaverit. Brysselissä riittää ihmisiä. Me puhutaan kirjallisuudesta, sadetakeista ja kaukosuhteista. Vohveleista, lapsista ja krapulasta. Kolmen jälkeen mun on pakko lähteä, juoksen bussiin ja kaivan kirjan esille.
Mä ehdin juuri ripustamaan pyykkini kuivumaan kun N:nän bussi saapuu. Seuraavat neljä tuntia mä laulan ja leikin, kuuntelen D:n itkupotkuraivaria, koska en suostunut antamaan sille karkkia ja leikin masterchef:iä keittiössä. Maha täynnä makaronilaatikkoa mä sitten avaan kahdeksan jälkeen oven Satulle, suomalaiselle aupairille, joka asuu korttelin päässä meiltä. Me istutaan molemmat mun vuodesohvalle ja Satu kaivaa tuomansa leffaeväät esiin. Jutellaan niitä näitä. Lopulta löydetään itsemme selailemasta Netflix Kidsin valikoimaa ja kohta lauletaan tunteella suomeksi englannin kielisen Pocahontaksen päälle. Näin täällä meillä.
Kello käy pikkutunneilla kun mä lopulta painan pääni tyynyyn. Oltiin iltalenkillä vielä Satun kanssa ja sen jäkeen mä en tiedä miten kadotin monta tuntia yleiseen palloiluun, suihkussa käymiseen ja tekstailuun omassa huoneessa. Kiitän onneani, että seuraavana päivänä saan nukkua myöhään. Asetan herätyksen kymmeneksi.
Mamma lohduttaa, että N varmasti nukkuu pitkään, kun sai unta vasta kolmen jälkeen. Mamma sulkee ulko-oven, siivooja päräyttää pölynimurin päälle ja N on pystyssä. Yritän epätoivoisesti maanitella N:nnää nukahtamaan uudestaan, mutta lopulta raahaan sen aamupesun kautta aamiaiselle. Räpyttelen silmiäni joka sekunti, ihan vain varmistaakseni etten nukahtaisi. N on rauhallinen. Mä yritän muistella viittomakielen ruokasanastoa ja tyydyn lopulta vain osoittamaan leipää ja banaania. Kumpaa saisi olla?
Mitään en myönnä, mutta saattoi käydä niin, että parikymmentä minuuttia kestävä lastenohjelma pyörähti kaksi kertaa ympäri mun ollessani puoliunessa sohvalla. N ei onneksi näyttänyt kiinnittävän asiaan paljoa huomiota, se söi tyytyväisenä sukkaansa kun lopulta raahauduin TV:n eteen. Sillä on alkanut ensimmäiset maitohapaat irtoilemaan ja mä huomaan vähän väliä kiskovani matonreunaa, sukkia, hihaa, mun hihaa tai mun housunnaruja sen suusta. Ei sillä kyllä mäkin söin pikkuisena aina takin kauluksen reunat ihan pilalle.
Me leikittiin piirileikkiä, laulettiin, käytiin kävelyillä, mä pidin ukulele konsertin ja silti kello oli vasta kaksi. Yritin tuputtaa N:nnää päiväunille. Pakko sen oli olla väsynyt, se oli nukkunut vain neljä ja puoli tuntia. Mä olin nukkunut reilut kuusi ja olin valmis nukkumaan vaikka kadulla. Vedin pimennysverhot ikkunoihin, kannoin N:nän sänkyyn, laitoin peiton päälle ja rojahdin itse huoneessa olevaan varasänkyyn. Kahden minuutin kuluttua N nousi ylös ja alkoi harhailla huoneessaan. Vartin päästä mä luovutin ja avasin verhot.
Me käytiin uudestaan kävelyllä. N rakastaa kävellä ja mäkin rakastan sitä tilaisuutta vaan olla ja ajatella. Välillä hyräilen jotain, laulan tai leikitän vähän N:nnää, mutta enimmäkseen me ihan vaan kävellään vieretysten. Hiljaa ja tyytyväisinä.
Kun Papa tuli lähempänä kuutta kotiin, mun olo oli jo kuin elävällä kuolleella. Silmät seisoivat päässä ja hymy oli väkinäinen. Mä keittelin makaroonia ja hyräilin pää, olkapää, peppu, polvet-laulua. Enää reilu tunti. Kaverit tekstailivat jotain musiikkifestareista ja ilmainen sanan kohdalla mun aivojen toiminta alkoi herätä. Kun mä sitten vihdoin pääsin seittemän maissa vapaaksi, kaaduin mä sänkyyn. Makasin kattoon tuijottaen pimeässä huoneessa ja arvoin vaihtoehtojani. Ilmaiset festarit vs. sänky. Kampesin itseni ylös, vaihdoin vaatteet ja tekstasin Satulle "lähen nyt".
Me mentiin metrolla keskustaan, käytiin pizzalla, tajuttiin olevamme väärillä musiikkifestareilla ja oikeille festareille olisi vielä matkaa. Otettiin seuraava metro kotiin ja mä menin ensimmäistä kertaan sitten tänne tulon ennen todella aikaisin nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti