Nothing ruins your Friday like realizing it's only Tuesday

Alkaa tässä pikku hiljaa tulla kärsimättömäksi. Enää kaksi työpäivää ja kolme yötä niin tämä tyttö pääse kotiin. Koti... Sana, joka on saanut täysin uuden merkityksen viimeisten kuukausien aikana. Ja jep, luitte oikein, vain kaksi (2) työpäivää jäljellä tänä vuonna. Luulin olevani perjantainkin ihan tavalliseen tapaan osa-aikaisena taksikuskina ja yh-äitinä, mutta hostisän sanojen mukaan "oli ihan selvää", että perjantai on mulle vapaa. Ei nyt ihan kyllä ollut (nimimerkillä mähän olisin jo lähtenyt torstai-iltana, eiku), mutta loistouutinen silti. Mä voin siis mainiosti lähteä heti aamusta lentokentälle palloilemaan, etten vain missaa iltalentoani.

Eilen mä olin vahvasti vannonut meneväni heti tytöt kouluun vietyäni takaisin nukkumaan. Sen ajatuksen voimalla jaksoin kiskoa itseni liian vähäisten yöunien rasittamana ylös. Arvatkaa vaan kariutuiko se suunnitelma aika nopeasti. E oli kuumeessa ja mun ekstraunet jäivät haaveeksi. No ei, ihan kiitettävästi mä onnistuin kuitenkin pilkkimään koko aamun. "Sä nukut!", E ruikuttaa. "Eikä, mä vaan luen mun kirjaa silmät kiinni".

Ei siinä muuten mitään, tytöt olivat ihan eri persoonia taas kuin perjantaina ja mäkin sitten puolen päivän jälkeen heräsin horroksestani. Illalla kurvasin kielikurssille, jossa jankattiin ehkä kymmettä perättäistä kertaa verbien menneitä aikamuotoja. Mä en tajua miten joku on siellä vieläkin ihan huuli pyöreenä, että ai pluskvanperfektissä olla-verbi on imperfektissä?? Hei pliis nyt oikeesti.

Viimeinen viikonloppu täällä tänä vuonna vierähti sekin yhdessä hujauksessa. Mä olin koko ajan menossa tuli perseen alla, juolustressin kannustamana. Nyt on sitten käytetty joululahjoihin enemmän energiaa, ajatusta ja rahaa kuin koskaan ennen. Saa luvan kelvata. Tuliaisiakin erehdyin hommaamaan, vaikka kovasti vannoin olevani tuomatta mitään muuta kuin itseni.

Lauantaina heräsin hämmentävää  kyllä jo puoli yhdeksältä. Lähdin hostien mukana koululle ihailemaan I:n kuorolaulantaa. Väkeä oli kuin pipoa ja kuorolaisia sitäkin enemmän. Taisivat laulaa kuusi kappaletta ja vasta viidennen aikana pongasin I:n punaiset saparot eturivistä. Koululla oli joulumyyjäiset ja kiertelin hetken vielä leivosten tuoksussa, näin Pernilleä ja Matildaa, söin krepin ja aloitin päivän ostosaldoni. Siinäpä se aamupäivä meni aika pitkälti.

Puolen päivän jälkeen selviydyin Annecyyn, tapasin Jennan ja Roosan ja armoton joululahjaostopaniikki alkoi. Mitä sitä nyt ja kelle ja miksi ja mistä ja mitä kokoa ja väriä ja makua ja onko liian painava, saako viedä koneessa ja miksi ja jos ei kuitenkaan. Eikä oltu ikävä kyllä ainoita, jotka olivat saaneet päähänsä lähteä joulutoreja kiertelemään. Jätin autonkin varmaan kolmen kilsan päähän keskustasta ja silti sai hetken hakea paikkaa.

Illemmalla sitten tapasin vielä Kamilaa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin katsomaan uusin Hunger Games (ranskaksi dubattuna, mitenkäs muuten) ja kyllähän sen nyt katsoi. Pakko lukea ne kirjat, siellä ne hyllyssä on jo monta vuotta pölyttynyt. Jotenkin vaan mietittiin, että miksi kaikkien elokuvatrilogioiden tai -saagojen (vai mitä ne nyt on) viimeisin osa venytetään kahteen leffaan? Tässäkään oikein tuntunut tapahtuvan mitään. Niin ja hämmentävää kyllä, ymmärsin ihan ongelmitta.

Pongatkaa suomi!

Leffan jälkeen kierreltiin hetki vanhassa kaupungissa ja istuttiin teekupposille. Lopulta käveltiin ja juteltiin ees taas keskustan ja mun autoparkin väliä. Pikkusen jalat olivat kipeät kun vihdoin selvisin kotiin. Sunnuntaina Annecyssä olivat kaikki kaupat auki, toisin kuten yleensä, kiitos joulun, ja mitäs sitä muutakaan ohjelmassa kuin joululahjojen etsintäpanikointia. Nyt on kaikki (luojan kiitos) hommattu, muutama mahdollisimman pahan hajuinen juusto vain äidille ja tämä olisi valmis lähtemään jouluksi kotiin!