Elämä on laiffii

Jaahas, mitäs sitä nyt olisi taas tapahtunut. Ei mitään erikoista pakko myöntää. Maanantaista mulla ei ole mitään muistikuvia muuta kuin että silloin olin illalla kielikurssilla. Erehdyin kertomaan jotain tarinaa missä luulin nähneeni karhun metsässä ja se opettaja kuuli sen ja jouduin kertomaan saman tarinan koko luokalle. Ei nyt ollut kyllä ihan niin mielenkiintonen tarina.

Tiistaina I nukkui tavallista lyhyemmät päikkärit joten käveltiin koululle hakemaan E. Meillä oli jopa aikaa poiketa puistoon. Innostuttiin kuvailemaan ja juoksentelemaan. Onneksi siellä ei ollut ketään, heh. Se oli niitä pieniä hetkiä jolloin on niin kivaa, että mulle tulee haikea olo. Tiedän kuitenkin, että jossain vaiheessa mun on lähdettävä pois ja en tiedä miten tämä perhe pitää yhteyttä. Ainakaan entisiin aupaireihinsa he eivät ole pitäneet mitään kontaktia. Tai ei ainakaan mua edeltäneeseen ja koskaan en ole edeltäjistäni kuullut sanaakaan.

I pääsi myös kameran toiselle puolelle. Niistä varmaan kymmenestä kuvasta tää oli paras. Muissa näkyi lähinnä muun jalat tai pelkkiä lähikuvia peukalosta. Kyllä se harjoitus vaan tekee mestarin ja onhan tääkin jo aika taiteellinen otos.

Eilen mulla oli niin helppo päivä vaikka molemmat lapset olivat aamusta iltaan kotona. Joku random lomapäivä, jäi vähän epäselväksi. Aamulla laitoin lastenohjelmat lapsille sillä välillä kun lajittelin pyykit ja pistin koneen pyörimään. Kun ruvettiin pukeutumaan tapahtui seuraavasti:
- I ei suostunut, joten se puri mua käteen
- I joutui jäähylle
- I pyytää multa anteeksi ja sanoo, että haluaa halin
- E valitti, että vaatteet oli väärän laiset (hänellä voi tulla kuulemma niin kylmä että hän saa kuolemantaudin "Sitäkö sä haluat, häh?". Emmä tiennyt, että farkut, t-paita ja huppari 17 asteessa on tappavaa..)
- E ei pitänyt nutturasta jota sille varmaan varttitunnin väkersin ja se purki sen
- E sai itkuhepulin
- E joutui jäähylle

Hämmentävää  miten kolmevuotiaan pureminen voi oikeesti sattua niin paljon. I oli kyllä ihan kuin koira häntä koipien välissä kun pidin sille siitä puhuttelun. E taas alkoi draamaqueen-tyyliinsä jopa itkemään, kun sanoin että minähän en ala sen hiuksia uudestaan laittaa tai hakemaan sille uusia vaatteita. Hakekoot itse. No kyllä mä sille sitten lopulta tein ponnarin kun kävi vähän sääliksi, myönnetään. E sitten katosi epätavallisesti huoneeseensa pariksi tunniksi leikkimään. Pari kertaa kävin tsekkaa onko se karannu ikkunasta tai jotain, mutta siellä se puheli itekseen.

Mulla oli oikein kivaa I:n kanssa vähän viettää lungia aamua. I:llä oli halipula joten me vaan halailtiin koko ajan. Se makas mun mahan päällä ja luettiin MeNaisia, jonka äiti jätti tänne viime viikolla ja tehtiin myös palapelejä, leikittiin nukeilla ja luettiin about sata satua. Lopulta E tuli alas ja pyysi anteeksi kun oli ollut aika känkkäränkkä aamulla. Osittain siksi, että I sanoi sille kädet lanteilla "nyt pyydät anteeksi Lotalta". Aika söpöö.

Tänään mä olen taas ollut aamusta iltaan duunissa. Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen...

Vein nyt iltapäivällä E:n ja sen kaverin uimahalliin uimatunnille ja ekaa kertaa jouduin viemään ne sisälle asti ja vahtia I:tä sen 45 minuuttia. Luojan kiitos en joudu tän enempää hoitamaan sitä E:n kaveria. Se vaan matelee paikasta toiseen ja puhuu semmosella vauvasössöäänellä tahallaan. Parkkiksella se sai jonku energiahepulin ja juoksi vaan ympyrää. Kolme vilkasta lasta alko olla vähän liikaa. Mä olin myös ihan kujalla mihin ne lapset piti viedä ja kauan se tunti kestää. Onneksi ihmiset on avuliaita niin tällanen puupääkin selviää.

I meni vähän ajelemaan siinä odotellessa.

Kun tulin kotiin jäin mä auttelemaan mun hostäitiä kun se oli kaatunu ja satuttanu jalkansa. Annoin lapsille kylvyn ja leikin niiden kaa, katoin ja korjasin pöytää ja semmosta. Jäi jotenkin tosi hyvä fiilis tästä illasta. Sen meidän "big talkin" jälkeen (kuten taisin jo sanoakin) musta tuntuu, että mun hostäiti on yrittäny vähän enemmän. Ja niin mäkin. Oon kyllä tosin aina iltaisin ruuan jälkeen niin kuollut, että hyvä kun jaksan yökkärit laittaa päälle kun jo rojahdan sänkyyn.

Lasten kanssa alkaa myös sujua koko ajan vaan paremmin. Osittain ne kai hyväksyny, että mä nyt olen tällanen nipo joka ei anna periksi, heh ja osittain koska mun ranskakin paranee eli pystyn muutakin sanoa kuin aaaa oui. Tänään I sanoi mua ekaa kertaa vahingossa äidiksi. Se oli E:n ja sen kaverin mielestä niin hauskaa, että loppu päivän ne kutsui mua maman-Lotta. Että semmosta.