Viimeisiä viedään

Enää muutama tunti ihanassa Sètessä. Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Mulla on todella haikeat fiilikset ja tuntuu harvinaisen vaikealta lähteä. Olen kuitenkin viettänyt täällä yhtä paljon aikaa, kuin Alppikodissani. Tämä voisi siis yhtä hyvin olla kotini täällä Ranskassa. Myös Lucilen hyvästeleminen on kamalaa, vaikka me lupasimmekin nähdä vielä ja pysyä yhteyksissä. Mä en tahdo lähteä vielä.

Mulle tulee ikävä omaa kylpyhuonetta ja kokovartalopeiliä. Pian joudun taas jakamaan kylpyhuoneen kaikkien kanssa ja yrittämään nähdä asukokonaisuuttani 15cm halkaisijaltaan olevasta peilistä. Myös se, että asun täällä alakerrassa ja muu perhe yläkerrassa antaa mulle mahdollisuuden iltakukkumiseen ja myöhäisiin skypekeskusteluihin ilman kuiskuttelua. Ja meri, ranta, uima-allas, lomailu, vapaus, myöhään nukkuminen ja myöhään valvominen jää kaikki taas taakse. Arki odottaa.

Mä myös ihan oikeasti pidin tästä talosta, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Mun suihkun viemäri vetää niin huonosti, että muutaman minuutin suihkuttelun jälkeen sitä on enemmän kylvyssä kuin suihkussa. Myös se, että täällä on paljon lamppuja ja valonkatkaisijoita, ei tarkoita ettäkö täällä olisi valoisaa. Näin arviolta ehkä yksi viidestä lampusta nimittäin toimii. Täällä on myös kauheasti mysteerisiä valonkatkaisijoita, joita painamalla ei tapahdu mitään. Vesihanasta ei tule kylmää vettä ja lusikoita täällä on vain kaksi. Mä siis alan pikkuhiljaa huomata miten paljoa mä olen valmis katsomaan läpi sormien, kunhan uima-allas löytyy.

Täällä mun aamut ovat lähteneet käyntiin aurinkorasvan levityksellä, ainoat muistettavat asiat ovat juomapullo ja aurinkolasit sekä ainoa ajattelua vaativa päätös päivisin on "mitkä bikiinit laittaisin tänään päälle". Elämä on siis ollut melko leppoisaa ja huoletonta. Myös lapset ovat olleet rennompia ja kivempia. Niinä muutamana kertana kun olen lapsenvahtina ollut, ovat he käyttäytyneet kuin enkelit. Ei huutoa, ei vastaan väitäämistä tai tappelua. Miksei näin kotonakin?

Ristiriitaiseksi tämän lähdön tekee myös se, että olin jo tottunut elämään täällä. Mä aloin juuri oppia kulkemaan bussilla keskustaan, tuntemaan näitä reittejä, alueita ja katuja. Nyt mä joudun taas palaamaan paikkaan, joka on mulle vieras. Siellä mulla on ollut niin vähän vapaa-aikaa, että vasta muutamaa katua sanoisin tutuksi. Eli mä en oikein tiedä olenko mä lähdössä kotiin vai kotoa. This is so confusing. Onneksi mulla on mahtavia suunnitelmia viikonlopulle ja ensiviikolle. Mulla on tosiaan pehmeä lasku "arkeen", sillä heti on viikonloppuloma. Eikä ylipitkiä ja rankkoja päiviä ole tiedossa kuin pari viikkoa ja sitten koulut alkavat ja mä pääsen vihdoinkin kehittelemään itselleni arkirutiineja.

Sète, tu me manque déjà.