Les rues de Paris

Keskiviikko 30/03/16

"Aloin Pariisissa tänään lukea sellaista kirjaa kuin Rakkausromaanin resepti, jonka äiti vinkkasi mulle. Ja se kirja oli ihan kuin minä. Pyöri samoja reittejä, istui samoissa kahviloissa ja osti sateen satuessa sateenvarjon (moi aussi!). Ihana kirja, taidan palata sen pariin, vaikka paikkoja kyllä särkee kaiken tän bussissa istumisen jäkeen."

                                                              - katkelma päiväkirjasta 30. maaliskuuta

Sataa. Mä oion mun yöllisen bussimatkan jäykistämiä jäseniäni ja tuiotan harmaata Pariisin aamua. Woody Allenin elokuvassa sanottiin, että pariisi on kauneimillaan sateella. Voihan se olla niinkin, mutta puoli kuudelta aamulla, epäilyttävällä Bercyn bussiasemahallin viereisillä kujilla olisi mukavempi raahata matkalaukkua jos sade ei piiskaisi niskaa.

Seison hieman epätoivoisena holvikaarin alla tietämättä oikein pitäisikö mun kävellä keskustaan muutama kilometri vai etsiä lähin metro. Kaivan eväät esiin ja istun matkalaukkuni päälle. Hetken sadetta tuijoteltuani päätän valita metron.

Keskustassa ei mikää ole auki. Seison Buol. Mich.:in päässä sateessa ja pyydän jo etukäteen anteeksi lompakoltani suunnatessani ainoaan ravintolaan joka availee näin aikaisin oviaan. Aamiainen maksaa toista kymmentä euroa, mutta otan sateensuojasta ja lämpimästä teekupilisesta kaiken ilon irti.

Kaksi tuntia. Niin kauan mä olen istunut sadetta pitämässä siinä ravintolassa. Luen uutta kirjaa ja naurahdan tajutessani istuvani samaisessa kuppilassa kuin kirjan päähenkilö. Juttelen tarjoilijan kanssa joka haukkuu suomalaisia omituisksi kansaksi. Kun hän on hokenut "vous êtes vraiment bizarre" (olette todella omitusia) yli kymmenen kertaa, alkaa mua hieman jo tympäistä. Kerään pienen muutokuormani ja jatkan matkaa.

Istun Shakespear & Co. -kirjakaupan yläkerrassa. Ikkunasta näkyy Notre Dame, mutta keskustan vilinä ei riko hiljaisten lukijoiden rauhaa pienessä lukuhuoneessa. Sen seinät ovat täynnä vanhoja kirjoja, huonetta keirtää tyynytetty penkkirivi ja niinpä käperryn tyynyjen  päälle uppoutuen omaan matkakirjaani. Olen kuin seitsemännessä taivaassa. 

Sade on hieman tauonnut, mutta aamusta viisastuneena ostan itselleni vielä varmuudeksi sateenvarjon. Valitsen kiskalta pelkistetyimmän näköisen tavallisen mustan sontsan. En halua mitään turhaa turistikamaa. Avaan varjon korttelin päässä pisaroiden alkaessa taas tipahdella olkapäilleni. Varjon reunoja kiertää kuin kiertääkin villi Pariisikuvio. Huokaisen ja jatkan matkaa.

Päätän kulkea samaa reittiä kuin lukemani kirjan sankaritar. Ohitan Nodre Damen, kuljen sen takaisia pikkukatuja Rue de Rivolille, sieltä muutaman pikkupuiston kautta Louvrelle ja lopulta erehdyn ostamaan katukaupasta leivoksen. Aurinko on alkanut pilkistellä pilvien raoista ja survon jo nyt rikki menneen turistisontsani syvälle kassini pohjalle.

Kävelen takaisin bussiasemalle. En voi olla hymyilemättä. Vain puolipäivää riitti taas muistuttamaan mua miten paljon rakastankaan Pariisia, sen katuja, kuppiloita ja tunnelmaa. Rakastan kuinka siellä ollessani tunnen itsekin olevani elegantti Pariisilainen, enkä matkalla nuhjaantunut ikiteini. 

Näpyttelen ystävälleni viestin " Koska mennään taas Parisiin?"