How many bombs will it take to make peace?

Tiistai 22 maaliskuuta, Bryssel, Belgia.

Mä heräsin puhelimen soittoääneen. Mun veljeni soitti, puhui terroristi-iskusta Brysseliin. Kysyi olenko kunnossa, olenko elossa?
Olen kunnossa, mähän nukuin. Minkälaiseen kauhutarinaan mä juuri heräsin? Mun kotikaupunkiako pommitetaan?

Ehdin painaa punaista luuria kun puhelin jo taas soi. Äiti soitti, samat kysymykset. Se puhui jo iskusta metroon. Maalbeek? Sehän on tossa ihan lähellä. Siellähän mun hostäiti jää pois. Katson kelloa. Siellähän se on juuri jäänyt pois. Silloin vasta jonkintasoinen tajuaminen alkaa tapahtua. Puolipaniikissa yritän saada hostäitiä kiinni. Hostisäkään ei vastaa. Linjat alkaa jo olla tukossa. Ulkoa kuuluu jatkuvaa sireenien ulvontaa. Kymmenen minuutin paniikissaolon ja kymmenien eri uutisten lukemisien jälkeen puhelimeen kilahtaa viesti. Hostit on kunnossa. Ovat jumissa töissä, EU-talot on täysin suljettu. Kukaan ei pääse sisään, kukaan ei pääse ulos.

Mä en ole koskaan saanut niin paljon viestejä muutaman tunnin aikana kuin tuona tiistaiaamuna. Ja jotenkin musta tuntui väärältä, että minusta oltiin huolissaan. Mähän olin kotona. Eihän kotona voi tapahtua mitään pahaa. Mutta mitä enemmän viestejä mä sain puolitutuilta, sitä enemmän aloin ymmärtää, että se olisin voinut olla minä. Kuka tahansa meistä Brysseliläisistä. Mä ajelen sillä samaisella metrolla kymmeniä kertoja viikossa. Mulla oli ollut suunnitelmissa lähteä salille, ottaa metro siinä yhdeksän maissa. Onneksi olen surkea aamuihminen ja urheilun sijaan käänsin vain kylkeäni.

Silti mulla oli jollain tasolla huono-omatunto. Mä vain nukuin ja samalla ihan tavalliset ihmiset kävivät läpi maanpäällistä helvettiä. Puhelin soi lakkaamatta. Mä kerroin kaikkien olevan kunnossa sata kertaa. Päivystin perheen kotipuhelinta, kerroin samat uutiset kaikilla.kielillä. Ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, suomeksi ja jopa sönkötin italiaa. Tutto bene. Siihen se osaaminen jäi, mutta asia kävi selväksi.

Pia tuli meille, muuten olisi yksin ollessa, uutisia päivitellessä ja puhelinta päivystettäessä mennyt vähitellen varmaan järki. Me oltiin edellisenä päivänä suunniteltu menevämme tiistaina keskustaan, syödä jotain epäterveellistä ja nauttia auringonpaisteesta. Sen sijaan me muka katsottiin Greyn Anatomiaa, vaikka todellisuudessa puhuttiin ja luettiin uutisia taukoamatta. Mietittiin miten tällaista voi tapahtua? Miten jonkun elämän motiivi voi olla tuskan ja kärsimyksen luominen. Miten joku voi nauttia kauhusta, pelosta ja surusta. Miten joku voi tehdä näin?

Pariisin iskut olivat pysäyttävät. Koko Brysselihän kuoli useaksi päiväksi, ihmiset eivät uskaltaneet liikkua mihinkään ja koko kaupungin yllä oli pelon paksu verho. Nyt ulkona oli niin kaunista, valoisaa ja aurinkoista. Ihmisiä kuhisi teillä. Vain taukoamatta ulvovat sireenit, jatkuvat puhelinsoitot ja uutiset joka lehden etusivuilla kertoivat todellisuudesta. Brysselissä on oikeasti räjähtänyt. Ihmisiä on kuollut, loukkaantunut, joku on juuri menettänyt rakkaansa.

Facebook kilahti ja eteeni tuli ilmoitus, että olen uhatulla alueella. Olenko turvassa? Ja mä mietin, olinko minä oikeasti ollut vaarassa? Olenko yhä?

Mun hostisä pääsi poistumaan Schumanilta kolmen jälkeen ja haki pikkuisen koulusta. Vain vanhemmat saivat hakea lapset sinä päivänä. Me puhuttiin englanniksi, jottei pikkunen ymmärtäisi. Hostisä kertoi kuinka he olivat vain koko päivän odottaneet. Tuijottaneet ikkunasta ja nähneet savun nousevan Maalbeekin metroasemalta. Sinne oli kuulemma rakennettu hätäsairaalantapainen kadulle. Mä suljin silmäni. Tapaahtuuko tämä oikeasti? Miten sydäntäsärkevää, että joku yrittää tuhota tätä kaunista kaupunkia ja niitä mahtavia ihmisiä, jotka asuvat täällä.

N (vanhempi lapsi) pääsi koulusta tavalliseen tapaan bussilla kotiovelle ja viiden aikaan hostäitikin pääsi eristyksistä. Perhe koolla, jotenkin hirveän helpottunut olo. Hostäiti kertoi hänen työkaverinsa olleen räjähdyksen aikaan metrossa. Heidät oli evakuoitu, savua kaikkialla ja tämä oli juossut koko matkan paniikissa kotiin. Ei ollut ajatellut mitään, halunnut vain äkkiä kotiin.

Me puhuttiin pitkään. Soiteltiin ystäville ja perheille, päivitettiin uutisia. Mä pohdin mun matkaa Annecyyn. Jääköhän se kuitenkin nyt väliin. Uskallanko mä liikkua yksin tällaisena aikana.

Keskiviikkona kaikki oli kuitenkin ennallaan. Metrot kulkivat jo osittain,kaupat olivat auki (tosin vartijoita ja poliiseja oli kaikkialla ja pikkuputiikeissakin tarkistettiin kaikki kassit ja pussukat) ja ihmiset liikkellä. Kai paras keino vastustaa terrorismia on olla antautumatta pelolle, sitähän he haluvat. On pakko jatkaa elämää eteenpäin. Tuntui absurdilta, että vasta edellisenä päivänä jotain niin kamalaa oli tapahtunut. Minä tosin kyllä muokkasin mun matkaa Annecyyn. En halunnutkaan viettää koko päivää pariisissa ja jatkaa yöbussilla matkaa, vaan hommasin päiväjunalipun suoraan pariisista Annecyyn.

Torstaiaamuna hostisä heitti mut pysäkille, josta bussi Pariisiin lähti. Ajettiin Rue de Loin kautta. Sillä tiellä se hätäsairaala oli. Sillä tiellä ne luokkaantuneet makasivat. Joitain tunneleitakin oli jo avattu. Busseja näkyi kulkevan normaalisti. Ihmisiä ja autoja oli paljon liikkeellä. Brysseli oli pääsemässä taas jaloilleen.