Mä tykkään lentämisestä. Vaikka en millään ymmärrä miten sellainen rautahirviö pysyy ilmassa, saatikaan sitten miten se sinne niin helpon oloisesti pääsee, on se musta aina yhtä kutkuttavaa. Niin ja kyllä mulle on yritetty selittää. En siltikään suostu ymmärtämään.
Mä en myöskään ymmärrä miten lentämistä voi pelätä. Riski, että se kone putoaisi on kuitenkin aika pieni.
Ja silti. Musta lentäminen on kuin muutaman tunnin pakkorauhoittuminen. Suloista joutilaisutta. Sillon on ihan sama mitä teet. Sä voit lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, vetäistä ansaitut päikkärit tai vain katsella ulos ikkunasta. Eikä kukaan odotakaan mitään muuta. Sulle tarjoillaan kertakäyttömukeista teetä, saat omituisen superpakatun sämpylän ja olo on kuin piknikillä. Ja sen lennon ajan koko matkustamo on oma pieni porukkansa. Jopa epäsosiaaliset suomalaiset erehtyvät juttelemaan vierustoverille tai kommentoimaan oliko sulava laskeutuminen vai ei.
Ja saat kirjaimellisesti liidellä pilvien päällä ja uhmata painovoimaa.
Miten sitä voi pelätä?
Mä en aina ehkä olekaan mukavinta lentoseuraa. Saatan iloisesti ennen nousua alkaa selittää yksityiskohtaisesti viimeisintä lentoturmatutkimuksen jaksoa, jossa pienkone räjähti nousussa vain koska sielä oli liian paljon painoa ruumassa. Kanssamatkustajani tuijotaa mua silmät selällään ja käskee olemaan jatkossa hiljaa.
Viime aikoina olen lennellyt lähinnä yksin. Ehkä vähän liikaakin, ainakin mun sisäisen ympäristöaktivistin mielestä. Ja se lentokentillä palloilu ja turvatarkastuksessa piipittely on jo menettänyt vähän hehkuaan. Olen aina-myöhässä-tyyppiä, paitsi kun kysymys on jostain "vakavasta" kuten lääkäriajoista, haastatteluista tai vaikkapa juuri lentämisestä. Siinä tapauksessa mä vedän ihan yli ja hillun vaikka puoli päivää liian ajoissa odottelemassa, etten vain missaa tapaamistani tai ole myöhässä. Olen yrittänyt tässä suhteessa vähän haastaa itseäni viime aikoina. Mennä lentokentille jämptillä aikataululla, niin että minulla on sopivasti aikaa hoitaa asiani ilman juoksemista, muttei minun tarvitsisi seistä taxfreen houkutusten edessä toista tuntia tyhjänpanttina.
Sillon kun Bruxin kenttä oli iskun jäljiltä väliaikaisessa muodossaan käskettiin kentän nettisivuilla olla vähintään kolme tuntia ennen paikalla. Päätin, että minulle kokeneena matkustaja tutulla kentällä riittäisi se kolme tuntia. Ja ensimmäistä kertaa melkein missasin lentoni.
Hälytyskellot alkoivat jo soida kun hyppäsin kimpsuineni bussista ja tuhatpäinen ihmismassa jonotti kiemurtelevana letkana kulman taakse paikkaan x. Kun olin tunnin seissyt paikallani ja edennyt vasta ensimmäisen jonon puoleen väliin, alkoi lievä paniikki nousta pintaan. Kahden passintarkastuksen ja lähes kahden tunnin jälkeen löysin itseni väliaikaisesta teltasta, johon ihmiset olivat survoutuneet kuin sillit purkkiin ja jossa kuumuus oli läkähdyttävä. Ja minä raahasin talvikamoja suomeen, joista osuvasti olin pukenut osan päälle. Ei enää naurattanut.
Kun sain itseni ja kaikki kamani läpivalaistua väliaikaisessa teltassa, oli mun baggage drop mennyt jo umpeen. Enkä mä ollut vieläkään edes virallisesti lentokentän sisällä.
Siellä mua sitten odotti taas uusi jono huoneeseen x, jossa oletettavasti oli väliaikaiset laukkujenjättötilat. Mun oli pakko mennä itkemään järkkärille, että missaan lentokoneeni jos vielä joudun jonottamaan, enkä enää edes tiedä mihin mun laukun voisi jättää. Hän päästi minut kiilaamaan jonon ohitse ja mä sain puhuttua virkailijan ottamaan laukkuni vastaan.
Ja mä juoksin. Mulla oli vielä tavallinen turvatarkastus edessä ja mä juoksin jossain väliaikaisissa portaikossa tietämättä oikein mihin mennä. Mun boarding oli jo alkanut.
Sekä minä, että minun käsilaukkuni piipattiin turvatarkastuksessa ja melkein luovutin siinä vaiheessa. Olkoot, ostan itselleni lipun seuraavalle lennolle. Mutta koska nyt oltiin taas alueella, jonka tunsin hyvin, mä päätin vielä juosta portille edes vilkuttamaan lentokoneelleni hyvästit. Ihmiset mulkoilivat minua vihaisesti kun rynnistin ohitse ja olin kaataa puolet taxfreen hajuvesistä kun päätin oikaista niiden kautta.
Mä en tiedä oliko mun nimeä ehditty vielä kuuluttaa, mutta olin viimeinen henkilö joka siihen koneeseen astui. Mun paikkani oli tietysti ihan perällä, eikä laukkuhyllyillä ollut enää tilaa, mutta siinä vaiheessa minua ei edes haitannut. Survouduin kamojeni kanssa paikalleni ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Laitoin porukoille viestiä, että ehdin sittenkin, olin jo uhkaillut tulevani seuraavalla koneella.
Laukku jäi jälkeen. En edes yllättynyt huomatessani tuijottavan perillä tyhjää liukuhihnaa muiden jo napattua omansa. Kohautin harteitani ja menin täyttämään kadonnut-matkalaukku-ilmoituksen. Se saapui komeasti taksikyydillä seuraavana päivänä kotiin.
Kuulin myöhemmin hosteilta, että se oli pahimpia ruuhkapäiviä Brysselin kentällä. Jonotusaika oli arviolta yli viisi tuntia. Ihme, että edes ehdin koneeseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti