Final countdown

Viime viikolla kirjoitin viimeisestä omasta perjantaistani. Nyt kirjoitan siitä ihan viimeisestä perjantaista. Viimeinen viikko tullut päätökseen ja tuloksena ihania hetkiä ja ajatuksia - mä oikeasti rakastan tätä perhettä ja elämää täällä - sekä uusi ystävä. 

Nadja, uusi aupairi, jota kohtaan mulla oli lähinnä katkeria ja kateellisia tunteita ennen kuin tavattiin, mutta joka on nyt yksi ihminen lisää hyvästeltävien listalla. Yksi ihminen lisää "we will stay in touch" listalla. Me ollaan tosiaan tultu hämmentävän hyvin juttuun. Vaikka aluksi mun silmät oli pullistua kauhusta kun kuulin, että hän nukkuukin mun huoneessa, oli se lopulta mahtava ratkaisu. Mä rakastan ystäviä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, että 24/7 hengailu ei haittaa. Ei awkward-hetkiä vaikka molemmat vain makaisivat hiljaa vierekkäin, lukisivat kirjaa tai skypeilevät samassa huoneessa. Mä taidan tykätä tästä "kämppiselämästä".

 

Me ollaan vietetty ihania päiviä. On paljon mukavempaa kun on toinen aupair rinnalla. Joku, joka herää samaan aikaan, joku jonka kanssa syödä jäätelöä ja katsoa tv:tä vapaa-ajalla, joku jonka kanssa tiskata, kokata ja hoitaa lapsia. Mä en ajatellutkaan kantavani siitäkin stressiä, mutta olin yllättävän helpottunut kun tajusin miten hyvä ihminen Nadja on. Tajusin, että "mun" lapset jäävät hyviin käsiin.

Mä olin katkerana ajatellut, että minähän en kaikkia niksejäni ja oppimiani asioita aio jakaa. Olin ajatellut, että tämä uusi aupairi pääse muuten ihan liian helpolla. Ei muakaan kukaan neuvonut kädestä pitäen ensimmäisinä viikkoina. Itse mäkin ystäväni löysin ja GPS-Matin avustella jouduin selviytymään kaikkialle. Mutta ehkä vartti yhdessä ja mä jo jaoin "salaisuuteni". Tutustutin Nadjan kaikkiin ystäviini, opetin parhaat parkkipaikat, bussilinjat ja kahvilat. Tein turistikierroksen Genevessä ja Annecyssä. Kerroin kaiken mitä itse teen päivisin lasten kanssa, missä saattaa tulla ongelmia ja miten handlata ne. Opetin talon tavoille. Kai mä kuitenkin olen sen verran sentään aikuistunut täällä, että osaan olla olematta murjottava ja mustasukkainen lapsi. Mä itse päätin palata Suomeen pääsykokeisiin, mä itse päätin lähteä. Ja Nadja on ystävä ja ystävät ovat mulle enemmäin kuin kultaa.

Päivät vierivät liian nopeasti ja tuntuu, etten ehdi tai edes muista vaalia joka hetkeä tarpeeksi. Välillä mä pysähdyn myös miettimään miksi mulla edes olikaan vaikeaa viime syksynä. Olinko mä tosiaan itse niin eri ihminen vai oliko tämä perhe ehkä erilainen? Näinkö mä asiat liian mustana ja valkoisena? Mä kyllä hämärästi muistan ne syksyn pimeät illat, jolloin olin varma, että minähän vaihdan perhettä. Nyt olen erittäin onnellinen, että en vaihtanut. Aupairiksi lähteminen on paras päätös tähän astisessa elämässäni ja tässä perheessä pysyminen toiseksi paras. Mun perhe ei ole täydellinen, mutta se on mun perhe. Mun ranskanperhe, jonne varmasti tulen vielä palaamaan.

En oikein osaa ajatella, että aupairaika on nyt ohitse. En osaa sisäistää sitä faktaa. Perhe lähtee tosiaan huomenaamusta laskettelemaan ja mä jään muutaksi päiväksi tänne talonvahdiksi. Keskiviikkona lähden ennen auringonnousua köröttölemään junalla kohti Metziä ja Hannaa. Huomenna näen perheeni siis viimeistä kertaa. Yitän hokea itselleni, että nämä eivät ole viimeiset hyvästit vaan on sanottava vain näkemisiin. Yritän hokea, että näin sen kuulukin olla. Tältä kuuluukin tuntua. Ja mähän palaan vielä takaisin. Varmasti palaan.