Meillä oli suunnitelmissa olla koossa isommalla porukalla mutta tällasta tää aupairin elämä on. Joku joutuu lapsenvahdiksi, toinen ylitöiden takia liian väsynyt ja kolmas ei saa kyytiä. Mutta jäipähän meille enemmän ruokaa, heh. Kokkailtiin wokkimme ja käperryttiin saman viltin alle katsomaan leffaa, juoruamaan ja kikattamaan.
Lauantai tuntui ihan hämmentävän pitkältä. Sitä onnistui oikeesti jopa tekemään jotain. Aamulla mä järkkäsin mun kuin pommin jäljiltä olevan huoneeni, laittauduin rauhassa ja lähdin tyylikkäästi myöhässä. Onneksi mun kyytini eli Matilda oli ite vielä enemmän myöhässä niin mä sain vetää "voi kun oon oottanu niin kauan, miten sä voit olla myöhässä"-roolia. No vitsi vitsi. Haettiin Jenna matkalta ja suhailtiin Épagnyyn urheilukauppaan. Huomaan, että musta olisi välineurheilijaksi. Ihan sama mikä laji, kyllä olisi kiva omata kunnon varusteet.
Lopulta päädyttiin Annecyyn. Meidän vaki-ilmaisparkkipaikalla oli joku tivoli niin jouduttiin jättämään auto kadunvarteen. No niin kauan kun se en ole minä ratin takana taskuparkkeerausta tehdessä, kaikki käy. Tosin oli aika petollista kävellä sen tivolin läpi, nimimerkillä mä ja Jenna löydettiin itsemme aika nopeeta lippujonosta. Siinä vaiheessa kun tajuaa riippuvansa kymmenien metrien korkeudessa, ainoastaa napin painalluksella avattavissa oleva turvasysteemi pitämässä sua siinä penkissä, alkoi vähän adrenaliini virrata. Oonkohan mä jotenkin yllytyshullu vai miten mä sinne päädyin? Ihan mahtava laite kyllä, en ookkaan ennen nähnyt Annecyä pää alaspäin yli neljästäkymmenestä meristä.
Mä sitten onnistuin taas tuhlaamaan olemattomia rahojani. Mutta pakkohan sitä nyt on hommata pipo ja hanskat. Ja kaulahuivi. Ja pari paitaa. Ja juomapullo.
Käytiin kaikki kodeissamme kääntymässä ihan vaan palataksemme entistä ehompana Annecyn yöhön. Mun "ehostus" tarkotti käytännössä, että löhösin pitkin pituuttani sohvalla koko ajan ja silti olin tyylilleni uskollisena myöhässä. Ajoin järkyttävässä sumussa. Varsinkin yöllä kotiintullessa mä ajoin about kymmentä kilsaa tunnissa koska en nähnyt autonnokkaa pidemmälle. Tuijotin silmä kovana vaan tienreunaa, etten ajaisi ulos. Mä en ikinä ennen elämässäni ole kokenut tämmöstä sumua. Ja kun se on nyt täällä häirinnyt mun elämää viimeset kaksi viikkoa. Hyvä kun kävellesäkään eteensä näkee. Joku päivä mä varmaan löydänki itteni naapurin ovelta ihmettelemässä miksei mun avaimet käy lukkoon. Enivei, kun selvittiin Annecyyn, me suunnattiin keskustassa asuvan Roosan kämpille ensiksi vähän iltaa istumaan. Puhuttiin (huudettiin) vaan koko ajan toistemme päälle, naurettiin ihan kaikelle lähinnä vaan räkätyksen ilosta ja Roosan jääkaappi on nykyään Pierre eli "Jere". Älkää kysykö.
Sunnuntaina mä sitten makasin sängyssä melkein puoleen päivään ennen kuin lopulta hilasin itteni ylös. Sitä sitten Jennan kanssa päädyttiin taas kulkemaan sunnuntai-Annecyn hiljaisia katuja. Onko tästä muodostumassa joku tapa? Istuttiin puistossa ja vahdattiin ihmisiä as always. Ja tota onkohan mulla joku ikävä meidän lemmikkejä vai muutenko vaan päädyin taputtelemaan lähes joka toista vastaantulevaa koiraa. Niin ja lepertelin Annecyn vakiposetiivarin valtavalle kissalle. Kyllä mä toisaalta mietin myös, että olisikohan kiva olla joutsen ja lillua tossa kanavassa vaan ohikulkijoiden ihailtavana, että kai mä oon vaan muutenkin outo.
Tänään ei kyllä ole mennyt ihan putkeen. Hostäiti unohti jättää lasten autoistuimet mulle, joten jouduin ravaamaan kävellen kodin ja koulun väliä koko päivän. Meidän autotalli automaattiohjattava ovi sanoutui irti, eikä suostunut sulkeutumaan. Mä päädyin lähes vetämään I-parkaa perässäni kun tuli niin kiire sen ovisäädön takia ja siltikin olin myöhässä hakemassa E:tä. Hostäiti tuli vielä vähän myöhässä kotiin, joten joudun ajamaan tukka putkella kielikurssille. Nyt mä makaan ihan kuolleena sohvalla ja kuuntelen Beatlesin Because:a repeatillä. Selvisin kuitenkin tästä päivästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti