Aamulla mä kuuntelin ihmeissäni, kuinka täällä kulkee yhtäpäätä hälytysautoja pillit soiden. Kunnes tajusin sen olevan vain tuuli, joka viheltää meidän talossa. Tähän mennessä se on vaan ulvonut mun huoneen oven raoista. Mä tilkitsen huoneeni oven pyyhkeillä aina iltaisin, ettei se ulina pidä mua hereillä. Mutta että tuuli ihan viheltää, mielenkiintoista.
Aamu sujui niin sulavasti, että ehdin jo huokaista, että tämä taitaakin olla ihan leppoisa torstai. Toista kuin esimerkiksi eilinen, jolloin kaikki tuntui hajoavan käsiin. Kirjaimellisesti. E rikkoi aamulla lasinsa ja niitä siruja kaivelin vielä illallakin villasukistani. Mä taas taisin liian raivokkaasti raapata autoani, sillä se raappa napsahti poikki ja mä olenkin kävellyt laastari sormessa siitä lähtien. Pauvre de moi.
Leppoisuus alkoi haihtua ilmasta jo midin aikaan. Mä kävin taas noiden kanssa keskusteluita, joissa ei ollut järjen häivää. Suunnitelmissa oli lämmittää ja syödä eilistä tonnikalapiirakkaa. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselta, mutta ehei. E halusi lämmittää mikrossa, minä uunissa. Mä sanoin, että laita oma palasi mikroon ja mä laitan omani uuniin. E alkoi itkeä ja huutaa. Me käytiin ehkä kakskyt minuuttia päätöntä keskustelua ja tässä syyt, miksi E veti sellaset kilarit: hän haluaa lämmittää uunissa, mutta mä pakotan hänet lämmittämään omansa mikrossa ja kuitenkin hän haluaa, että kaikki lämmittävät samalla kertaa palansa mikrossa ja mä pakotan hänet lämmittämään palansa erikseen uunissa. Mä järkeilin itteni lopulta ulos siitä keskustelusta ja piirakka saatiin lämpimäksi.
I taas alkoi kenkkuilemaan kun mä läväytin kylkijäisiksi parsakaalia pöytään. Hän ei halua paljoa parsakaalia! Vain kaksi palaa kuulemma. No mä pilkoin sitten yhden ison parsanpalan neidin lautaselle. I alkoi samantien kitistä kuinka paljon mä laitoin, hän kun oli sanonut vain kaksi palaa. Mä en tiedä olenko jotenkin itsetuhoinen vai mitä, mutta mä huomaan usein sörkkiväni ampiaisenpesää ja härnääväni vähän verta nenästäni. Iskin siis toisen parsakaalin palan I:n lautaselle ja sanoin, että siinä se toinen. I tuijotti mua hölmistyneenä, että miten tässä nyt näin kävi. Ei se yllättävä kyllä saanutkaan mitään vuosisadan raivareita niin kuin yleensä kun mä vähän provosoin.
 |
| Taukomusaa |
I on ollut viimeset viikot ihan mahdoton fiiliksestä toiseen heiluja. Yhtenä hetkenä se leikkii hymy huulilla ja kahden sekunnin jälkeen se huutaa kurkku suorana ja muuttuu kosketuksesta spagetiksi. Tsiis, mä meinaan välillä menettää järkeni sen kanssa.
Mä olin aamulla siis turhaan unelmoinut leppoisasta päivästä. Midikin vielä sujui sen suuremmitta fiaskoilta, ennen siestaa me kikatettiin ihan hulluna, leikittiin ja kutiteltiin toisiamme, mutta iltapäivällä siestalta heräsikin monsteri. Sen hirviön toimesta mä alennuin samantien aupairista nyrkkeilysäkiksi, raapimapuuksi ja puruleluksi.
Jostain syystä aina kun mulla palaa hermo noiden kanssa, mulla alkaa soimaan päässä Firstin Nyt meni hermot ja mua alkaa naurattaa. On se nyt kun en mä osaa enää edes olla vihainen. Jätin siis sen monsterin puettuna ja kammattuna huutamaan ja palasin pyykkieni ääreen Firstiä hyräillen. About vartin päästä mun eteen hiipii pieni kolmevuotias kyyneleet poskilla. Varovasti se laittaa käden mun polvelle ja kuiskaa "pardon".
Ilta meni mukavasti. Me pelattiin koko ilta ristinollaa ja mun vireystaso vähitellen laski niin alhaiseksi, että hävisin vaikka kuinka yritin (jopa I:lle, mutta siitä ei puhuta). Nyt mä koitan lepuutella hermojani, jotta jaksan kohdata huomiset taistelutantereet. Kuuntelen Charlie Winstonia, oon ihan obsessed sen musiikista. Mun tekisi mieli linkata kaikki sen biisin kavereilleni (älkää huoliko, koitan hillitä itseni).
Normipäivä kutenkin siis. Hymyjä ja paljon kertovia katseita, taisteluita ja anteeksiantoa. Elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti