Lunta. Sitä on kaikkialla.
Mä olin jo kaivanut farkkutakin esiin, viime viikon keväisten kelien ansiosta. Nyt jouduin taas hautautumaan talvivaatteiden uumeniin.
Viime viikolla avasin ikkunani ja hengitin syvään ihanan raikasta kevätilmaa. Nyt mä saan pelatä, että mun kattoikkuna romahtaa.
Eikä se enää ole edes lunta, kun ei täällä ole edes pakkasta. Päivässä se siedettävä suojalumi muuttui loskamereksi. Nyt täällä on kinoksittain loskaa.
Tiet ovat silti niin umpisuolattuja, että mun auton pesunesteet on kohta käytetty.
Mun halppisbootseista menee vesi ensimmäisellä askeleella läpi ja sukat kastuu vaikka kuinka yritän loikkia lätäköiden yli. Pitääkö tässä nyt vielä alkaa kunnon talvikenkiäkin ostelemaan.
Mulla on ikävä mun Kuomia.
Mä rakastan talvea, pakkasta ja lunta. Tänne en sitä kuitenkaan toivonut. Se hankaloittaa liikaa asioita. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että maanantaina heti tilaisuuden tullen meitä oli kolme tyttöä lumisotasilla, lumiukon teossa ja lumilyhtyjä väsäämässä. Mä voin olla olevinani kuinka aikuinen hyvänsä, mutten koskaan tule olemaan liian vanha telmimään lumessa.
Miten tässä nyt näin pääsi käymään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti