Breathe in. Breathe out.

Mä olen nyt tuijottanut tätä tyhjää sivua yli puolituntia. Pää vilisee ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia tältä viikolta, mutten saa sanaakaan ulos. En tiedä mistä aloittaisin, miten aloittaisin tai edes miksi. Mä nyt haluaisin kuitenkin erittäin mielelläni viettää viime aikoina niin vähäiseksi käyneen vapaa-aikani johonkin muuhun kuin tämän tyhjän ruudun tuijottamiseen, eli alors.

(Maanantain kohdalla lyö tyhjää, joten mä skippaan suosiolla koko päivän)

Tiistai 13/01/15

Mä tiesin jo sillä sekunnilla kun jätin tytöt keskenään autoon siksi aikaa kun laitoin talon hälyt päälle, että tästä tulisi pitkä päivä. Kun olin selkäni kääntänyt niin huuto alkoi. Mä seisoin vain hetken sisällä kuunnellen sitä huutoa ja valmistellen itseäni tulevaan. Jos mä ja mun veli ollaan oltu läheskään samanlaisia autossa niin mä suuresti ihmettelen miten me ei jo aikoja sitten olla jääty tienposkeen. Kun avasin auton oven alkoi kamala kanteluhuuto. Molempia oli kuulemma raavittu ja revitty hiuksista ja tönitty ja läpsitty ja sanottu rumasti ja potkittu ja ylipäänsä kiusattu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Molemmat olivat myös vahvasti sitä mieltä, etteivät itse olleet tehneet mitään. Mua ei vain yksinkertaisesti enää jaksa kiinnostaa, joten tyynen rauhallisesti käskin molempia istumaa hiljaa paikallaan ja laittamaan turvavyöt kiinni. Ennen kun "mutta kun..." protestit alkoivat mä käänsin radiota kovemmalle.

Tiistaisin on uimatunnit. Mahtavaa. Se siis tarkoittaa yhtä ylimääräistä lasta mulle ja ympäri kellon kestävää päivää. Ymmärrätte varmaan miksei tiistai siis ole mun suosikkipäivien kärkisijoilla. Tässä päivän puitteet: Minä haen I:n kanssa E:n ja tämän ystävän A:n koululta 16:30. Sen jälkeen mulla on tasan puolituntia aikaa saada lapset autoon, ajaa Vitamiin, kipittää alakertaan, jossa uimahalli sijaitsee, saada E ja A uimapukuihin, viedä kamat lokerikkoon ja dumpata lapset uimaopelle. Mission lähes impossible. 

A on ehkä maailma hitain lapsi. Ensimmäiset 10 minuuttia menevät aina siihen, kun E lähtee etsimään A:ta koulusta. Tämä kyseinen kakara kun jää aina haahuilemaan käytäville tai jotain vastaavaa. Mä en ota selvää kuusivuotiasiden poikien ajatusmaailmasta. Toinen problem on parkkikselta uimahalliin siirtyminen. Mä kävelen I toisessa kädessa ja uimareput toisessa kädessä roikkuen ja huudan kurkku putkella E:tä ja A:ta odottamaan. En tiedä oliko vika korvissa vai korvien välissä, mutta sinne ostoskeskuksen ovien taakse ne katosivat. Hetken jo harkitsin nappaavani I:n kainaloon ja juoksevani perään. Päädyin matelemaan kolmivuotiaan tahtia ja hyväksymään sen vaihtoehdon, että ne lapset ovat nyt ehkä lopullisesti kadonneet. Ne ylikierroksilla käyvät ipanat tosin odottelivat naama pahantahtoisessa virneessä portaiden luona. Tässä vaiheessa mun pinna alkoi jo kärytä ja ensimmäiset agresaarnat pääsivät ilmoille. Kiltisti ne kävelivät sitten pukukopeille asti mutta luoja sitä menoa taas. Siinä sitten kohtaamispaikalla muut lapset seisoivat kiltisti vanhempiensa vierellä kun mä taas kiskoin kaksin käsin omia kakaroitani lattialta kierimästä. Yksi yrittää änkeä itseään kaappiin, toinen hakkaa pyyhkeellään ohikulkevia ja kolmas kierii maassa räkättäen. Maailman onnellisin tunne kun edes ne kaksi apinaa siirtyivät uimaopettajan vaivoiksi.

Keskiviikko 14/01/15

Tytöillä loppu kahdeltatoista koulu. I oli silloin jo mukavan kärttyisellä päällä. Se kompastui autoon noustessaan ja itki koko matkan ihan vain itkemisen ilosta. Mihinkään kuulemma ei sattunut, mutta kun kerran oli huutamisen makuun päästy niin mikäs sitä lopettamaan. E:n kanssa yritettiin keskustella sen huudon ylitse. Yritykseksi jäi. Kun päästiin kotiin mä kysyin I:ltä, että mikä nyt hiertää?

- Mä haluan päiväunille

- Sähän menet päiväunille kultapieni.

- Mutta kun mä en halua!

- No me nyt syödään ensin, tule pois autosta niin mennään laittamaan ruokaa.

- Mä en halua syödä, vaan mä haluan päikkäreille!

- Haluatko sä nyt nukkumaan vai et?

- *Epämääräistä muminaa*

- Jos nyt kuitenkin poistuttaisiin tästä autosta ensin ja mietitään sitten. Tuletko itse ulos vai
   kannanko sut pois?

- Mutta kun mä olen väsynyt. En halua syödä.

- Mä tiedän kultapieni. Et sä voi autoon kuitenkaan jäädä.

- En mä halua jäädä autoon!

- Sitähän mä juuri sanoin.

- Mä haluan päiväunille. En halua nukkua. Haluan. En

Tilanne päättyi siihen, että mä kannoin I:n ulos autosta. Se istui vähintään vartin mun sylissä nyyhkyttämässä ja sitten lähti iloisesti leikkimään. Mä en ymmärrä lapsia.

I:n päikkäreiden aikaan mä ja E kuunneltiin La reine des neiges (Frozen)- elokuvan Libérée, délivrée about kolme sataa kertaa. Lopulta me näyteltiinkin se kohtaus uudestaan ja laulettiin päälle. Mä sain loistaa hetken Olofina. Mun kolmen sekunnin roolisuoritus oli juuri sopiva, ottaen huomioon mun vireystason (joka oli jo siinä vaiheessa päivää erittäin alhainen, öisin nukkuminen kun on ihan yliarvostettua).

Mun moment to shine!

Syy siihen, että tytöt olivat päivän mun kanssa, eivätkä lähteneet mummulaan oli se, että näiden entinen ranskalainen aupairi tuli pistäytymään. Sopivasti valitsi sitten juuri sen ainoan päivän jolloin mulla olisi iltapäivällä vapaata. Mun kun piti olla mukana, koska I saattaisi vierastaa pari vuotta sitten viimeksi näkemäänsä naamaa. Ex-aupairin piti tulla yhden jälkeen ja saapui sitten vähän ennen neljää. E on selvästi saanut multa vaikutteita, se nimittäin istui sillä mun perinteisellä vahtauspaikalla ,nenä kiinni ikkunassa, odottamassa viimeisen tunnin.

Mä karkasin siitä lautapelien keskeltä puoli kuudelta  suuntana kielikurssi. Jäädyin sitten heti rajan jälkeen motarille. Siinä ruuhkassa menikin mukavat puoli tuntia täysin pysähdyksissä ja toiset puoli tuntia jarrun, kytkimen ja kaasun kanssa leikkien. Musta alkaa vahvasti tuntumaan sitä, että olen varmaan puolet autoilustani täällä kököttänyt liikenneruuhkissa.

Illalla jäin auttelemaan hostäitiä tiskien kanssa ja loppuilta katsottiin Greyn anatomiaa teeveestä. Mulla ja hostäidillä on yksi oma juttu: Keskiviikon Greytuokio! Sain mun sukankin kudottua valmiiksi. Se ilta kului siis sukkaa kutoen, ei hyvin mene.

Torstai 15/01/15

- Kävelläänkö koululle? 

- Kävellään vaan.

Ja mehän käveltiin. Tuuli niin, että meinasi pää irrota, mutta saatiinpahan ainakin raitista ilmaa. 

Jenna tuli aamupäiväksi meille chillailemaan, joten mun joka päivä haaveeksi jääneet aamu-unet jäivät tänäänkin odottamaan toista kertaa. Ei siinä, me onnistuttiin taas juttelemaan syntyjä syviä. Erehdyttiin puhumaan tulevaisuudesta. Ja suoraan sanottuna mä olen ihan hukassa. Mä olin aina tiennyt, että haluan lukioon ja sen jälkeen lähden Ranskaan aupairiksi. Mutta mitäs nyt? Kevään haut alkavat pian ja joskus niin kirkkaat suunnitemat ovat, noh sanotaanpa vaikka, että vähän vähemmän kirkkaat. Mä en todellakaan tiedä mitä haluan. Mä aina ajattelin, että kyllä siinä aupairvuoden aikana mieli kirkastuu. No ei tosiaan, päin vastoin. Voisinkohan mä vain jäädä tänne palloilemaan, hanttihommasta toiseen. Kiertämään maailmaa ja elämään päivä kerrallaan. 

Iltapäväivällä I:n kanssa hiljaa koululle kävellessä, muhun iski se tosiasia, että tämä arki täällä tulee joku päivä loppumaan. Aika kuluu liian nopeasti, mä en ole vielä valmis lähtemään. Onhan mulla vielä monta kuukautta jäljellä, mutta silti. Lähtö on ennemmin tai myöhemmin edessä ja se ei tule olemaan helppoa. Mä en tiedä olenko mä muuttunut vai mun perhe, mutta mä olen vihdoin hyväksynyt tämän kaiken. Mun kohdalle nyt vain tuli aavistuksen hankalampi perhe, mutta niin se vain on. Ja mä alan olla nyt onnellinen. Mä alan jopa tykätä mun perheestä sen kaikkine oikkuineen. Tai no ei nyt liioitella, sanotaan vaikka, että olen sopeutunut, löytänyt oman paikkani. Mä olen oppinut elämään täällä. Musta on ihana puhua ranskaa päivät pitkät, noiden lasten kanssa on joskus niin mahtavia hetkiä ja täällä on niin monta ihanaa ystävää. En mä halua pois. Mutta enhän mä täällä ikuisestikaan voi olla.

Mun päässä on ihan liikaa ajatuksia.