Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Arki taas rullaa jotenkin omalla painollaan. Alan tottua ja jopa tykätä näistä lomapäivistä. Vaikka olenkin aamusta iltaan tauotta töissä, maanantai ja keskiviikko iltaisin ajan Geneveen kielikurssille, tiistaina olen aina illat lapsenvahtina ja muina iltoina yritän hengailla perheen kanssa eli siis omaa aikaa on aika minimaalisesti. Vielä kun viikonloppuisin yritän viettää mahdollisimman paljon laatuaikaa kavereiden kanssa alan mä huomata, että se ottaa veronsa. Alkaa meinaan pikkusen olla vaikeeta päästä aamuisin ylös. Ja sitten tämän "mä en tule koskaan kipeäksi"-ihmisen sai flunssa kiinni...

Pointti siis vähän katosi ja se oli, että on tässä loma-aikataulussa oma hohtonsa. Nimittäin juuri se, ettei ole niitä aikatauluja. Ei tarvitse kello kaulassa koko ajan kulkea ja suhailla koulun ja kodin väliä kyllästymiseen asti. On aikaa leikkiä, askarrella, lukea kirjoja, pelata lautapelejä, löhöillä, lähteä spontaanisti puistoon ja sitä rataa. Ainoastaan täytyy ruoka syödä joskus siinä puolenpäivän maissa ja neljän pitaan välipala. Onneksi mun tytöt eivät tunne kelloa, joten senkään puoleen ei ole pelkoa. Nimimerkillä yksi päivä sain tytöt juuri puettua ulkovaatteisiin kun huomasin kellon olevan neljä (täällä on järkyttävän tarkkaa, että goûter on just neljältä eikä melkeen). Noh ei se nyt niin tarkkaa ole kun musta on kyse heh.

Me ollaan aika paljon kanssa askarreltu kaikkea ja eilen tytöt katsoivat ihmeissään kun kudoin sukkaa. E kysyi ihan haltioissaan, että saisiko se pidellä mun lankakerää. Tänään ne leikkivät lankakerien kanssa juuri kun olin pitkän aheruuksen jälkeen saanut selvitettyä niiden kaapista löytyniden kerien tuhannet solmut. Mä en tajua miten sitä voi onnistua alle minuutissa purkamaan kerällisen lankaa ja saamaan sen tuhannen solmuun. En ruvennut uudestaan setvimään, takaisin kaappiin vaan. Me ollaan nyt lomalla myös tehty muovailuvahakakkukestit ja juhlittu bébén synttäreitä. Ja I:n synttäreitä ja mun synttäreitä ja oikeastaan ihan kenen vaan synttäreitä. Onnittelulaulua lauletaan täällä harva se minuutti.

Tänään lähdettiin iltapäivällä Cruseillesissa eli semmosen vartin ajomatkan päässä olevaan puistoon. Kun astuttiin autosta ulos mun oli pakko vetää syvään henkeä. Tuoksui ihanasti syksylle. Oli muutenkin upea ilma ja siellä oli paljon ruskan värjäämiä lehtiä maassa, jotka vain lisäsivät syksyn tunnelmaa. Ja silloin mä ekaa kertaa sitten tänne tulon mietin tosissani, että mitä jos mä kuitenkin vain jäisin tänne koko ensi kevääksi. Jotenkin mulla oli niin kivaa tyttöjen kanssa ja hostisän kanssa oltiin päivällä viestitelty mistä lie postikuljetuksista ja vitsailtu ihan niin kuin me oltaisiinkin jonkin tason ystäviä. Mä tarvoin ihanien lehtien seassa tyttöjen kanssa käsikädessä, ne olivat molemmat hyvällä tuulella ja niin olin mäkin.

Me kolme muskettisoturia.

Mä luulen, että mun viimeaikoina onnellisemmaksi muuttunut mieliala johtuu eniten siitä, että kaikkeen tottuu. Mä olen tottunut mun elämään täällä. Olen tottunut näihin lapsiin ja niiden oikkuihin, mun alati heittelehtiviin mielialoihin, tähän työhön ja ennen kaikkea olen tottunut ilmaisemaan itseäni ranskaksi. Mä muistan kun käytiin siinä samassa puistossa silloin mun ekoilla viikoilla täällä. Enhän mä puhunut mitään  ja sitä vähemmän ymmärsin mitä ihmettä muut mulle selittivät. Nyt mä höpötin ja juttelin vieraiden ja tyttöjen kanssa, eikä mulla ainakaan näiden lasten kanssa menee enää oikein mikään juttu täysin yli ymmärryksen. Voin siis nykyään olla oma-puhelias-itseni.

Me leikittiin yhdessä, käytiin vähän kävelyllä ja ruokittiin bambeja. Jep mä kutsun niitä nyt bambeiksi koska en kuollaksenikaan muista niiden oikeaa nimeä nyt suomeksi. Tätä tää nykyään on. Jennallekin sanoin viikonloppuna, että kato kun tolla tyypillä on kiva veste (takki ranskaksi). Enkä mä edes heti tajunnut, että mun lauseessa olisi ollut mitään häikkää.

Kun päästiin kotiin mä vein tytöt suoraan pesulle ja laitettiin yökkärit jo päälle. Pelailtiin lautapelejä ja kuunneltiin lastenlauluja, ihan lungi ilta siis. Hostäiti tuli tänään aikaisemmin kuin yleensä tiistaisin (kirjoitin eka torstaisin, että niinkin perillä mä taas olen viikonpäivistä), joten mun ei tarvinnut laittaa iltaruokaa. Jäin kuitenkin alas hengailemaan lasten ja hostäidin kanssa. Tänään on siis ollut pitkä päivä ja tämä tautikin vähän painaa päälle, joten kai mä lösähdän nyt sänkyyn lukemaan tai kattomaan jotain sarjaa. Oishan sitä voinut jotain järkevää yrittää tehdä, mutta aina ei vain jaksa.