Mut paremmin tuntevat ihmiset tietävät, että ravaan leffassa harva se päivä ja muutenkin katselen elokuvia vapaa-ajallani ihan kiitettävästi. Täällä oon harmikseni huomannut sen harrastuksen vähän jääneen. Olen mä varmaan kuitenkin vieläkin jonkin sortin leffafriikki. Mun hostäitikin on sanonut noille lapsille, että jos joku joskus löytävää elokuvan, jota Lotta ei ole nähnyt niin aplodit sille. Näillä on kyllä aika pieni leffavalikoima täällä kotona eli olen mä ne kaikki Frozenista Star Warseihin nähnyt. Hups.
Nyt siis kävin katsomassa osittain mun veljeni suosittelemana Gone Girlin. Semmonen reilun parin tunnin trilleri David Fincheriltä, pääosissa Ben Affleck ja Rosamund Pike. Tähän väliin sanottava, että mä olen jo vuosia syystä tai toisesta boikotoinut elokuvia, joissa näyttelee Ben Affleck. En oikein tiedä mistä olen saanut päähäni, etten pidä siitä. Kai se on ollut joskus jossain melko ö-luokan komidiassa ja päättelin, fiksu kun olen, että sen muutkin leffat ovat huonoja. Pakko vähän syödä sanojaan, koska ihan jeeshän se tässä oli, Pikesta puhumattakaan. Pike teki kyllä mahtavan roolityön hillityn, viattoman, rakastuneen, laskelmoivan, raivoisan ja jopa sekopäisen hahmonsa kautta. Oscar-ehdokkuutta odotellessa.
Gone Girl on siis trilleri mustalla huumorilla. Koska olen laiska, lainaan perus juoni-idean Finnkinon sivuilta: "Nick Dunne (Ben Affleck) ilmoittaa viidentenä hääpäivänään kauniin vaimonsa Amyn (Rosamund Pike) kadonneen. Poliisin ja jatkuvasti kasvavan mediahuomion puristuksissa Nickin rakentama kuva auvoisesta avioliitosta alkaa rakoilla. Pian hänen lukuisat valheensa ja outo käytöksensä saavat kaikki kysymään saman synkän kysymyksen: tappoiko Nick Dunne vaimonsa?"
Elokuvassa tuodaan jännästi esille yhteiskuntakritiikki ja sen paine, eräänlaisten kulissien ylläpitäminen ja ihmisen todellisen luonteen tunteminen. Voiko ketään koskaan täysin tuntea, voiko kehenkään täysin luottaa?
"What are you thinking? What are you feeling?
What have we done to each other?
What will we do?"
Mä pidin elokuvasta sen omalla kieroutuneella tavallaan. Pitkähän se oli, ehkä liiankin, muttei kuitenkaan pitkästyttävä. Mä myös rakastan elokuvia, joiden juoni kasvaa ja muuttuu arvaamattomaksi ja joissa tavallaan uskotellaan katsojalle jotain ja lopuksi paljastetaan, että hähää ei se niin ollutkaan. Ei tämä elokuva kyllä Fincherin parhaita ollut, vaikka sitäkin olen kuullut sanottavan. Kuitenkin ohjaus, kuvaus, musiikki ja leikkaus olivat hyvin toteutettu.
Vähän elokuvan loppu mua hämmensi ja jotenkin mun mielestä se ei ollut ihan aukoton. Tekisi kovasti mieli lukea se kirja, johon elokuva perustuu. Jos asia siinä vähän selkenisi. Ehkä mä etsin sen täältä vielä käsiini, vaikka ranskaksi voi kuitenkin olla vähän turhan kunnianhimoista sitä yrittää lukea... vielä. Sen verran se loppu mua tosiaan jäi häiritsemään, että pakko oli puolilta öin soittaa velikullalle ja vähän pohtia asiaa. Olen kyllä vähän outo. Sitä mennään leffan jälkeen kaverin kanssa yksille iltaa istumaan ja mä vaan ravaan ulkona soittelemassa Suomeen, kun en pääse yli elokuvan lopusta.
Kai sitä voisi yrittää taas päästä aina-on-joku-hyvä-syy-mennä-leffaan-eli-mene- meininkiin, joka mulla aika pitkälti Suomessa oli. Voisi ensi viikonloppuna mennä vaikka katsomaan Woody Allenin uusimman leffan. Ainoa vain, että siellä leffasalissa oli ihan järkyttävän kuuma ja se vain lämpeni lämpenemistään loppuan kohden. Kyllä lähti talvitakki ja neule melko nopeesti pois päältä ja siinä sitten sai hien valuessa tuijottaa leffaa. Numeropaikkojakaan ei ollut, eli jos kukaan sinne koskaan eksyy niin ihan vaan vinkkinä: menkää ajoissa, että saatte paikan muualta kuin eturivistä.
Että tällaista tällä kertaa. Tykkäsittekö tästä vähän erilaisesta postauksesta? Let me know.
Laitan tähän loppuun vielä leffan trailerin, jos joku kiinnostui tai muuten vaan on utelias tietämään, että mistä mä taas oikein höpötän. À la prochaine!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti