Ensinäkin pyöräilessä on sattunut vaikka mitä. Tosiaan sillä ensimmäisellä kerralla kun seikkailin keskustaan mä talutin aika paljon. Onnistuin iskemään kiitettävän monta kertaa sääreni polkimiin, mutten koskaan ottanut opikseni. Mulla oli jalka ihan naarmuilla ja nyt siihen on ilmestynyt pari pientä mustelmaa. Great. Tänään yritin muistaa asian ja varoa polkimia taluttaessa, mutta yritykseksi jäi. Seuraavia mustelmia odotellessa.
Se pyörä on mulle uusi ja mä olen joutunut tappelemaan sen kanssa ihan liikaa. Ensinäkin se on miesten mallia ja se keskitanko on niin korkealla, että jos istuisin siinä mun jalat tuskin ylttäisi maahan. Mä myös aina unohdan koko tangon olemassaolon. Olen muutaman kerran meinannut kaatua kun en ole tajunnut nostaa jalkaani tarpeeksi ylös. Vaihteetkin temppuilevat. Koska pelkään, että ketjut putoavat jos leikin liikaa vaihteilla, olen päättänyt olla vaihtamatta niitä ollenkaan. Se on jäänyt ehkä turhan isolle vaihteelle, sillä ylämäissä ei meinaa tahdonvoimallakaan päästä ylös jos vauhti on liian hidas.
Mä en uskalla nimittäin enää ajaa kovaa. Olen aivan liian maalainen ja ihmiset juoksentelevat ympärillä kuin päättömät kanat. Sitä saa ihan tosissaan väistellä ihmisiä, jotka keksivät, että onkin hyvä idea, että mä yhtäkkiä pysähdyn keskelle pyöräilykaistaa tai päätänkin juuri nyt ylittää tien. Lapsista puhumattakaan. Ajelin yksi päivä rantabulevardia, missä suurin osa liikkujista on pyöräilijöitä, kun yhtäkkiä eteen hyppää noin viisivuotias tyttö. Mä yritän väistää sitä, mutta eikö se ipana hyppää uudelleen eteen. Mä yritin myös jarruttaa, mutta jalat polkivat hulluna vain tyhjää taaksepäin. Ei jalkajarruja, kuten mun pyörässä Suomessa. Ei tietenkään. Onneksi löysin käsijarrut ja onnistuin olemaan lentämättä tangon yli. Sen tytön vanhemmat olivat vain, että hups ja jatkoivat matkaa. Mä olin sydän kurkussa vielä pitkään.
Myös eläinkunta tekee täällä kamikazehyökkäyksiä pyörän edessä. Sisiliskot, kissat ja jopa koirat hyppäävät ihan out of the blue eteen ja taas ollaan jarrut pohjassa. Mua ei todellakaan ole luotu kaupunkipyöräilyyn.
 |
| Jalankulkijat, pysykää omalla kaistallanne! |
Myös uidessa mä olen joutunut kärsimään olemattomasta muististani. Olen tottunut sukeltamaan aina silmät auki, mikä ei ole suurikaan ongelma Suomen järvissä. Täällä meri on suolaista. Erittäin suolaista. Joka kerta jos raotankin vahingossa sukeltaessa silmiäni, musta tuntuu, että ne syöpyvät puhki ja olen lähes varma sokeutuneeni. Silti joka kerta sama juttu. Eikö sitä ihminen koskaan opi!
Rannalla unohdan myös jättää kevyiden rantaliinojen tai tyhjän kangaskassin päälle jotain painavaa uimaan mennessäni. Näillä tuulilla olen pari kertaa joutunut räpiköimään kauhealla kiireellä takaisin rantaan ja syöksymään tavaroitteni perään. Vielä ei ole mitään kuitenkaan kadonnut. Tietääkseni.
 |
| Onneksi läpsyt ei lennä |
Myös vesipullon muistaminen ottaa mukaan on mulle ylitsepääsemätön tehtävä. Mun huoneen pöydällä on viisi juomapulloa, jotka olen joutunut ostamaan sellaisen puuttuessa. Olen ollut täällä viisi kokonaista päivää. Voitte itsekin laskea kuinka monena päivänä olen muistanut ottaa juomapullon mukaan. Ehkä huomenna...
Eli miten niin virheistään oppii? Mä vaan kysyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti