Fatigue

Joka ilta mä viittaan kintaalla nukkumaanmenoajoille. Vielä yksi jakso, vielä yksi sivu, vielä yksi viesti. Iltaisin mä saan myös mitä parhaimpia ideoita. Mikäs sen järkevämpää kuin kaappien siivous vähän ennen  keskiyötä. Tai satojen aupairkuvien läpikäyminen pikkutunneilla. Tai nuottien aakkostaminen, pitkät skypepuhelut ja budjetointisuunnittelu.

Joka aamu mä tajuan sen olleen huono idea.

Joka aamu mä tuijotan mun herätyskelloa ajatellen "et oo tosissas". Lupaan itselleni, että tänään, vain tänään, voin jatkaa nukkumista vietyäni tytöt kouluun. Kerrasta tulee helposti tapa.

Jotenkin kummasti sitä huomaa hyvin nukutun yön jälkeen, että ei se olekkaan niin vaikeaa toistaa samaa asiaa tuhat kertaa. Älä leiki ruualla. Laita kengät paikoilleen, roskat roskikseen ja tiskit koneeseen. Älä piirrä ikkunaan. Älä pompi sohvalla. Auto ei ole lelu. Älä vedä siskoasi hiuksista.

Jotenkin kummasti väsyneenä sitä meinaa palaa pinna pelkästä ajatuksesta, että joutuu taas sanomaan.

On niin helppoa jättää kaikki huomiselle. Mulla alkaa pyykkikori olla halkeamispisteessään, mutta kyllä silti huomenna on paljon parempi päivä pestä pyykkiä kuin tänään. Ehdottomasti. Myös korttien kirjoittaminen on parempi tehdä huomenna. Lenkille menosta puhumattakaan. Ehkä se superterveellinen elämäkin olisi parasta aloittaa huomenna. Ja blogin päivittäminen.

On niin helppoa vain maata pitkin pituuttaan ja tuijotella kattoa.

Ja ettei vaan kävisi liian helpoksi, on parasta sekoittaa joka viikonloppu unirytmi taas ihan totaalisesti. Mitä myöhemmälle valvon ja myöhempään nukun, sen parempi. Eipähän ole vahingossakaan helppoa palata taas arkeen ja kuuden jälkeisiin herätyksiin.

Mä tsemppaan lasten kanssa, mä tsemppaan hostien kanssa, mutta vapaa-aikani (viikolla se vähäinen sellainen) perustuu aika pitkälti horrostamiseen.

Mä harkitsen vakavasti meneväni nyt - iltakahdeksan reikä reikä- nukkumaan.