How long is forever?

Sometimes, just one second.

Huomenna alkaa joulukuu. Kuukausi, jolloin joululaulujen kuuntelu on lähes pakollista. Kuukausi, jolloin jouluvalot valaisevat katuja ja kauppojen ikkunoita. Kuukausi, jolloin kuuluu kietoutua valtaviin kaulahuiveihin ja lämpöisiin villapaitoihin. Kuukausi, jolloin saa joka aamu herätä avaamaan uuden luukun joulukalenterista. Kuukausi, jolloin mä pääsen kotiin.

Mä en oikeen enää osaa sanoa, kuluuko aika hitaasti vai nopeasti. Toisaalta musta tuntuu, että on ikuisuus siitä kun olin Suomessa. Niin paljon on tapahtunut ja tultu koettua. Enkä mä enää edes osaa kuvitella millaista oli mun arki Suomessa. Toisaalta viikot tuntuu koostuvan vain perjantaista ja maanantaista ja aika vain lentää. Välillä mietin, olenko mä sittenkään oikeastaan ehtinyt tehdä mitään. Mä vain olen ja hämmästelen ajan kulua.

Kaikki mun blogikirjoituksetkin tuntuvat koostuvan vain viikonloppujen uudelleen elämisestä. Osittain ehkä siksi, ettei mulla viikolla oikein tapahdu mitään. Kaikki arkipäivät ovat niin samanlaisia. Niin rutiinisoituneita, etten mä illalla enää muista mitä sitä onkaan tullut päivän aikana tehtyä.

Mä heittelen tähän väliin vähän kuvia viikonlopulta, kun päädyin luistelushow'hun Jennan kanssa. Istuttiin takanurkassa, pikkupoika oli päättänyt seistä koko esityksen ajan meitä edeltävällä penkkirivillä ja loppuakohden varpaat jäätyivät, mutta show oli upea. Ja mä nyt tunnetusti kitisen aina ihan turhasta, että annetaan nyt vaan näiden kuvien puhua puolestaa.

Pikkupoika pliis

Mun kamera kun ei ole mitään uusinta huutoa, ikävä kyllä, niin musta tuntuu että se on onnistunut aina tarkentamaan johonkin epäoleelliseen. No ehkä noista kuvista jotain saa irti, vaikka ei nyt laadultaan mainitsemisen arvoisia olekaan.

Mun tekisi kauheasti mieli jo alkaa pakata kotiinlähtöä varten. Mikä on hämmentävää, sillä mä aina pakkaan viime tipassa, nimimerkillä pakkauspaniikki on mulle enemmänkin kuin tuttu asia. Ehkä mä vielä vähän yritän jaksaa odottaa. Huomenna on kuitenkin maanantai ja sitten mun viikkorytmin mukaan onkin taas perjantai. Ehkä se onkin, että päivät kuluvat hitaasti, mutta viikot nopeasti. Hämmentävää.

Ihanaa kun alkaa joulukuu ja mä saan jouluhössöttää rauhassa. Se on ihan normaalia nyt. Me voidaan I:n kanssa kuunnella ja laulaa Vive le vent (kulkuset) biisiä häpeilemättä koko ajan (ei sillä etteikö me jo oltaisi niin viime viikko tehtykin). Mutta en mä kuitenkaan ihan niin joulucrazy ihminen vielä ole ja kuuntelen toistaiseksi enimmäkseen muuta kuin joulumusaa. Nytkin sunnuntai-iltafiilikseen kuuluen kuuntelen toistona Eaglesin No more walks in the woodia. Ah.

Ihanaa päästä pian kotiin, edes vähäksi aikaa.

TJ 19