But sometimes we have to let go

Mun viimeinen kielikurssikerta on nyt takana. Mä en enää koskaan näe niitä ihmisiä, niitä puolituttuja kasvoja, joiden seurassa olen viimeiset kuusi kuukautta istunut kahdesti viikossa. Mä en edes osannut arvata, miten vaikeaa oli astua luokasta viimeisen kerran ulos.

Meidän kurssiporukka muodostui eri-ikäisistä ihmisistä ympäri maailmaa, joista jokainen oli enemmän tai vähemmän täällä vain ohikulkumatkalla. Mun kielikurssini ei siis ollut vain aupaireille suunnattu, vaan enemmistö taisi olla nelikymmpisiä miehiä. Mä olin ainoa aupair ja se porukan juniori.

Alkusyksy kun oli perheen takia aika rankka, muodostui kielikurssista mun "turvaperhe". Sinne mä aina luvallisesti pakenin, sinne oli aina kiva mennä. Kukaan ei tuominnut, arvostellut tai odottanut mitään. Me heiteltiin vaan läppää, naurettiin toisillemme ja kärsivällisesti kuunneltiin jokaisen änkytyspuheenvuorot. Mä kiinnyin siihen porukkaan ja on kamalaa ajatella, että niitä kasvoja en ehkä ikinä enää näe. En tule enää kommunikoimaan kiinalaisen miehen kanssa, jonka aksentti oli hämmentävä. Enkä käymään keskusteluja Afrikkalaisen pojan kaa jalkapallosta. Tai nauramaan Hollantilaisen tytön kanssa meidän opettajan hölmölle kampaukselle. Tai enää naura kippurassa meidän parhaan opettajan huikeille vitseille.

Niin ja mun parina oli melkein aina Jemeniläinen mies, jonka kanssa me kauheessa kiireessä aina yhdessä yritettiin luoda vastaukset tekemättä jääneisiin kotitehtäviin. Me myös jaettiin toisillemme hyviä vinkkejä lasten leikkipaikoista lähialueella, kuka mulle nyt niitä kertoo?

Mä en myöskään ikinä unohda niiden ihmisten avosydämmisyyttä tai mielenkiintoa. Mun oma hostperhe ei ole koskaan kysynyt musta mitään, mistä pidän tai millainen olen tai ole kysynyt Suomesta mitään. Kielikurssilla mä olen saanut avautua Suomen historiasta, arkkitehtuurista, tapakulttuurista ja kieliopista. Myös mun unelmat, luonne ja mieltymykset tulivat kurssin aikana eri suullisten tehtävien kautta selväksi. Ja ihmisillä oli aina loputtomasti lisäkysymyksiä sekä oikeasti mielenkiintoa kuulla vastaus.

Mä olin muutaman kerran pari Afrikkalaisen kuusissäkymmenissä olevan naisen kanssa. Me eksyttiin kerran vähän aiheesta ja mä päädyin kertomaan mun aupairina olosta ja uuteen maahan muutosta. Tunnin lopussa kun keräiltiin kamoja hän laittoi käden mun olkapäälle ja sanoi "Mä ihailen kuinka rohkea sä olet, vaikka olet noin nuori".

Minä ja eräs romanialainen nainen odoteltiin kerran varmaan puolituntia muun porukan tuloa tyhjässä luokassa. Kumpikaan ei ollut saanut tietoa, että sen päivän tunti oli peruttu. Mä siinä sitten manasin kuinka joudun ajelemaan väsyneenä eestaas ja toivoin ettei olisi kamalia ruuhkia. Nainen tarjosi mulle yösijaa perheensä luona, niin ei tarvitsisi ajaa yksin pitkää matkaa kotiin.

Mun turvakoti, pakopaikka, hengähdystauko ja avautumiskerho on nyt sitten ohi. Lopullisesti. Sinne oli niin kiva aina mennä, en kertaakaan lintsannut. En tajua, miten suurta luopumisen tuskaa näinkin pieneltä tuntuva asia voi aiheuttaa. Eikä asiaa helpota se, että tiedän niiden mahtavien persoonien olevan nyt vain osa mun muistoja. Mä kun olen vielä tunnetusti unohtelevaa sorttia. Mutta jos jo pelkkä kielikurssin loppuminen sai mut kotimatkalla nielemään kyyneliä, niin millainen meltdown mua odottaa kun oikeasti lähden? Jaiks.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Toisaalta, onhan sitä kortilla ollutta vapaa-aikaa nyt aavistus enemmän ja enää ei tarvitse ajella niin kauheasti. Ja parkkirahat säästyy. Mutta silti, mun kielikurssi. Nyyh.