When life gives you lemons, make lemonade

Mä ehdin jo hetken riemuita, että jes päihitinpäs tämän typerän syysflunssan, kun se iski kahta kauheampana takaisin. Mun huoneen lattia alkaa uhkaavasti peittyä rutistettuihin nenäliinoihin, mä olen yskinyt ääneni lähes kuulumattomaksi ja mun ruokavalio koostu pitkälti teestä, hunajasta ja inkivääristä. Myös mun korvat ovat lukossa, joten mykkyyden lisäksi mä olen lähes kuuro. Niin, ja mä en haista tai maista mitään.

On tästä jotain hyötyäkin, sain nimittäin huomisaamun vapaaksi. Olen laahustanut köhien täällä kotona kuin paraskin eläväkuollut ja mun hostit eivät ole voineet olla huomaamatta jatkuvaa teen lipittämistäni. Vaikka sekin vapaa nyt menee sängynpohjalla makoiluun, sai jo tieto extravapaasta mut voimaan paremmin.

Mä olen siis löytänyt loistavan tekosyyn jatkuvaan laiskotteluun. Nyt ei tarvitse tuntea yhtään huonoa omatuntoa, vaikka vapaa-ajallani suurin saavutus olisikin kyljen kääntäminen tai dvd:n vaihtaminen. Ei musta kyllä tällä hetkellä paljoa muuhunkaan olisi. Miten voi yksi nuhakuume saada ihmisen näin saamattomaksi?

Päädyin tänään jopa tekemään ihme poppamiesrohtoa, josta mun äiti vinkkasi mulle. Mitäänhän mä en maista, joten ihan kiva sitä oli hörppiä. Niin ja sitten mä menin ja ostin pari hömppäleffaa kotimatkalla, kun olin heittänyt tytöt koulun jälkeen mummolaan. Ja kirjan, vaikka edellisetkin ovat vielä lukematta. Hups.

Mä olen ihminen, joka ei ihan helpolla tule kipeäksi. Mutta sitten kun se tauti mut selättää, oireet ovat aina samat. Mikä lie poskiontelontulehdus tai vastaava se viralliselta nimeltään on, mikä muhun yleensä iskee. Käytännössä mä olen haju- ja makuaistiton kuuromykkä. Luojan kiitos mun näkö ei lähde, muuten tässä oltaisiin aika pulassa.

Mutta eiköhän tää tästä pikkuhiljaa ala voiton puolelle siirtyä. Mä jatkan nyt iltateehetkeäni 27 Robes elokuvan merkeissä.