Musta alkaa tuntua, että mä valitan liikaa. Tottahan se on, että aina ei hymyilytä ja välillä kaikki tökkii, mutta kyllä mulla on paljon aihetta iloonkin. Niinpä mä päätin nyt alkaa keskittyä iloisempiin asioihin ja lopettaa ruikuttamisen.
Mulla voisi kuitenkin olla asiat paljon pahemminkin. Mulla on sentään selvä rutiini ja melko tarkat työajat, lapset ovat välillä vaikeita, muttei täysin mahdottomia, mulla on paljon ihania uusia ystäviä ja mä tosiaan rakastan tätä paikkaa.
Mä selailin huvikseni vanhempia blogipostauksiani ja aika paljon olen ruikuttanut, kuinka väsyksissä olen. Tottahan se on, muttei mitenkään uutta. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että nipistän usein aikaa yöunistani. Mulla on huono tapa nukkua vähän liian vähän eli ei mulla ole oikein oikeutta ruikuttaa päivisin kuinka taas väsyttää. Toki lasten kaitseminenkin on välillä aika uuvuttavaa, ihan vaan puolustuksekseni sanottava, heh.
Mä olen myös löytänyt ihan mahtavia ihmisiä täältä. Mä taisin joskus mainitakkin, että yksi mun suurimpia huoliani tänne lähdettäessä oli se, että löydänkö ystäviä. Onneksi se ainakin osottautui turhaksi huoleksi. Viime viikonlopunkin olen viettänyt ihanien ihmisten seurassa. Oltiin ylläripylläri Annecyssä, lauantaina isolla porukalla syömässä ja shoppailemassa ja eilen Jennan kanssa kahestaan piknikillä. On hauska huomata miten tännekin on eksynyt ihan kauheasti aupaireja ympäri maailmaa.
Musiikki on mulle myös tosi tärkeä asia ja saa mut aina hyvälle tuulelle. Mä olen löytänyt täältä paljon uusia hyviä biisejä, varsinkin ranskalaisia. Mä en edes tiennyt, että ranskaksikin on näin paljon oikeasti tosi hyvää musaa. Mä olen myös niin onnellinen, että otin ukuleleni tänne mukaan. Sen rämpyttely on välillä niin terapiaa.
Ja lapset. Ne välillä aiheuttaa mulle harmaita hiuksia ja saa mut kihisemään turhautumisesta, mutta on meilläkin ollut ihania hetkiä. Jos lapsi sanoo mulle, että olen kaunis tai kolmevuotias puolustaa mua kun käyn sanaharkkaa vanhemman kanssa, mulla nousee väkisinkin hymy huulille. Myös ne hetket kun tytöt turvautuu muhun muistuttaa mua siitä, että olen mä jonkun arvoinen niidenkin silmissä. Ja koska nämä eivät ole mitään enkeleitä, on erittäin palkitsevaa, kun he sitten tottelevat. Ja kyllä mäkin tappelin veljeni kanssa jatkuvasti, että ehkä tässäkään asiassa mulla ei ole varaa valittaa.
Joka päivä mulla on hetkiä, jolloin mulla nousee väkisinkin suupielet ylöspäin. Mun pitäisi keskittyä niihin hetkiin enemmän. Helposti sitä vaan takertuu kaikkiin vastoinkäymisiin, mutta always look on the bright side of lide tidiii ja niin edespäin. En mä aio miksikään ylihyperiloiseksi elämä-on-niin-täydellistä-ihmiseksi muuttua, no worries. Kai mä voisin vaan vähän yrittää olla valittamatta turhasta.
PS. Mä yritän tsempata jatkossa kuvien kanssa. Mä raahaan kameraa kuuliaisesti mukanani, mutta en ikinä muista sen olemassaoloa ennen kuin vasta kotona. Oh well.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti