Joulukuu 17. 2015. Doverin satama kello 03h00.
Katkelma päiväkirjasta:
"Takaisin bussissa. Thank the Lord, että löysin takaisin tänne. Hetken pelkäsin eksyväni sinne lautalle, autokannesta puhumattakaan. Mun taktiikka on aina seurata muita. Bussista puheen ollen, aika jännää tää reissaaminen. Täällä on ihan pimeetä, kaikki valot sammutettuina, joten très agréable nukkumista ajatellen. Tosin Lilleen asti mun lähellä oleva mies kuorsasi niin kovaa, että vaikka Lionel Richie lauloi täysiä mun kuulokkeissa, niin silti mä kuulin sen. Muutenkin täällä kuuluu outoja ääniä. Ja jengi on aika multiculturel. Osa jäi rajalla passintarkastuksessa (joita oli kaksi, why Britain why?) "puhutteluun". Mitä lie terroristeja."
Mä matkustin ennen joulua yöbussilla Englantiin. Bussi kulki Lillen kautta ja lautalla kanaalin yli Lontooseen, jossa mä vietin puoli päivää. Lopullinen päämäärä oli Cambridge.
Bussi saapui Victoria Coach asemalle vähän ennen kuutta paikallista aikaa. Mä kompuroin kangistunein jäsenineni kylmään ja pimeään aamuun. Vietin puoli tuntia puhelinkopin ilmaisen wifin seurassa ja uskallauduin sitten pikkumatkalaukkuineni suunnistamaan kohti keskustaa.
Seisoin puolihätääntyneenä Oxford Streetillä. Ihmisiä oli alkanut vilistä kuin muurahaisia, eikä Lindaa näkynyt missään. Oltiin sovittu kahdeksalta tapaaminen ja kello oli kohta 20 minuuttia yli. Juuri kun olin näppäilemässä viestiä ilmoittaakseni puolivihjailevasti olevani jo täällä, tajusin mä unohtaneeni kääntää kellon oikeaan aikaan. Eihän se ollutkaan edes puolta kahdeksaa Lontoossa.
Istuskelua kahvilassa, pyörimistä joulukoristeiden täyttämissä kauppakeskusksissa, ahdistavia turistikojumyyjiä, puistoja ja lopuntonta vaeltelua. Ei huono tapa viettää aamupäivä.
Iltapäivällä halasin hyvästit ja astuin taas bussiin. Tuijotin nenä kiinni ikkunassa ohi vilahtavia nähtävyyksiä. Big Ben, London Eye, Westminster Abbey. Päätin palata pian takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti