Starman

07:50 Tuijotan kattoon kuunnelleen jo ärsyttäväksi muuttunutta pianomusiikkia, jonka valitsin viikko sitten "kivaksi" herätysäänekseni. Laitoin illalla puhelimen toiselle puolelle huonetta. Epätoivoinen yritys saada mut heti ylös ja päästä käsistä riistäytyneestä torkuttelusta eroon. Mun pitäisi tuntea itseni paremmin. Kuuntelen musiikin lopuun, kierähdän mukavampaan asentoon ja suljen silmäni.

08:00 Biisi alkaa kilistä kolmatta kertaa repien mut jälleen hereille ennen kuin ehdin kunnolla edes nukahtaa. Yritän kurottautua hyllylle, missä puhelin soittelee typerää pienosävelmäänsä, poistumatta peiton alta. Biisi vaikenee juuri kun alan vakavasti harkitsemaan huoneen toiselle puolelle kävelemistä. "Ensi torkutuksella sitten", ajattelen ja suljen sekunniksi silmäni.

08:03 Kuulen lasten huutavan yläkerrassa. Ajattelen nyt kun kerran hereillä ollaan hakevani puhelimen viereeni. Kyllä mä silti nousen kun se muutaman minuutin päästä alkaa soida.

08:05 Isken salamana herätysmusiikin hiljaiseksi. Ehkä vielä yksi torkutus. Ei mulla kuitenkaan mene niin kauaa aikaa valmistautumiseen. Huomenna sitten voin herätä torkuttamatta.

08:45 Mun yöpöydän varaherätyskello alkaa huutaa ja mä säpsähdän puolipaniikissa ylös. Tuijotan järkyttyneenä kelloa. Mun kielikurssi alkaa vartin päästä.

09:10 Juoksen yläkertaan, nappaan banaanin ja pillimehun kassiini ja liidän ulos ulko-ovesta. Jäädyn kuin seinään. Eilen illalla myöhään kotiin palannut hostäiti oli maininnut jotain lumesta, mutta ajattelin sen olevan sitä samaa hötyä jota täällä yksi päivä joulukuusa satoi. Semmosta "lunta" joka suli heti kun kosketti maata ja joka kesti ehkä kymmenen minuuttia. Nyt meidän kotikatu oli hautautunut kammottavan loskakerroksen alle. Maa oli myönnettäköön paikka paikoin jopa valkoinen, mutta järkyttyneenä tuijotin maahan iskeytyviä räntäpisaroita. Pakitin takaisin sisälle, nappasin sateenvarjon kainaloon, pipon päähän ja vedin syvään henkeä. Here we go.

09:20 Luojan kiitos ostin itselleni eilen uudet kengät. Mä olin eilen hetken arponut lähteväni vain kotiin ja istuvani mukavasti sohvalla kirjaa lukien ja kärsinyt vielä pari päivää pohjasta halki olevilla kengillä. Lopulta päätin kipittää kuitenkin kahvilareissun jälkeen kaupoille ja ostin itselleni huikeat yhdeksän euron alekengät. Loskassa metrolle kahlailun jälkeen ne mun suureksi yllätyksesi ovat vielä pitäneen jalat kuivina. Ne vähän kyllä kiristää mun leveää jalkapöytääni. Alkaako mun varpaista kadota tunto? Onko se ihan normaalia?

09:24 Metroaseman uloskäynti tulvii. Yritän epätoivoiseti kiertää ja kaartaa, mutta joka kulmasta tiedän uusien nilkkureitteni hörppäävän vettä sisäänsä vaikka kuinka loikkaisin. Mun takaa tulee joku nuori opiskelija, tämä kiroo ja jää viereeni hetkeksi arpomaan. Vilkuilen mielenkiintoisena aikooko hän kahlata sen lammikon läpi vai palata metrotunnelliin ja kiertää sadan metrin päässä olevalle toiselle uloskäynnille. Hän ei tee kumpaakaan, kääntyy kannoillaan ja pomppii pienen mutaisen metsärinteen kautta päätielle. Mä jään siihen mutapolullekin hetkeksi arpomaan, peläten laskevani vähemmän arvokkaasti takapuolellani rinteen alas. Lopulta laiskuutani en jaksa kiertää toiselle uloskäynnille ja astun mutapolulle.

12:21 Viimeinen virallinen kielikurssikerta ohitse. Vielä palaute ensi keskiviikkona ja nyyttärijäähyväiset sitä seuraavana perjantaina. Yritän olla ajattelematta asiaa. Muut kurssilaiset kävelevät iloisesti mutapolulle, mutta mä lompsin päättäväisesti kohti kauempaa sisäänkäyntiä. Mä selvisin kerran rypemättä siltä mutaiselta mäentyngältä, en aio riskeerata toista kertaa.

12:24 Kengät pitävät vieläkin vettä ja ne tuntuvat loskassa löystyneen. Varpaisiin on palautunut verenkierto. Saan kurssikaverit kiinni liukuportaissa. Tuntuu hassulta olla se porukan juniori. Täällä Brysselissä kaikki aupairit tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän kahdeksantoistakesäisiä ja minä ja vanhasieluni tunnetaan olevamme joskus niin senioreita virkkuukoukkuineen. Sitten mut heitetään kielikurssilaisten keskelle kaikkien kauhisteltavaksi, että voi kamala kuinka nuori mä olen. Ja välillä jään miettimään olenko mä lapsi vai vanhus?

12:27 Metrossa. Viereen pärähtää virnuileva mies trumpettinsa kanssa, joka alkaa täysillä puhallella jotain omaa sävelmäänsä. Minä ja kurssikaverilaiset yritetän huutaa sen melun yli, mutta lopulta pyöritellään silmiämme muka hienostuneesti. Vilkutan kaikille heipat ja puhun epämääräisesti tapaamisesta kahvilassa. Vaihdamme poskisuukot ja mä jään katsomaan loittonevaa metroa äkilliseen hiljaisuuteen.

12:40 Vien sateenvarjoni kuivumaan, heitän takin huoneeseeni ja asettelen uudet popo-parkani patterille kuivumaan. Vilkaisen pöllämystynyttä kuvajaistani peilistä, irvistän sille ja pompin yläkertaan moikkaamaan Mormor:ia. Jep, hän on täällä taas! Koskaan ei tiedä mitä kieltä puhutaan. Mormor pärähtää kesken ranskankielisen keskustelun puhumaan italiaa ja mä nyökkäilen iloisesti, mitään ymmärtämättä. Minä vaihdan kesken ranskan ruotsiin sitten pari sanaa suomea väliin ja päätän lauseen englanniksi. Me tullaan loistavasti toimeen.

12:49 "Patonkia tekis kyllä mieli", ajattelen ääneen.

           "Niin tekis". Mormor myöntää.

 Tuijotetaan mitään sanomatta ikkunasta ulos loskahelvettiä. Alas tippuva räntä on alkanut muuttua sateeksi ja tiet tuntuu tulvivan. "Kyllähän mä voisin mennä.." Mormor aloittaa. Tuijotetaan ulos taas hetki. Mä käyn tsekkaamassa leipävalikoiman vielä kolmatta kertaa. Eikö siellä varmasti ollut muuta kuin se kovettunut rievä.

           " Voitaishan me syödä vaikka sitten pastaa"

           " Mutta patonkia tekisi kyllä mieli"

           " Niin tekisi."

Lopulta mä uhraudun. Haen kengät patterilta, vedän pipon syvälle päähän ja sateenvarjoon tarrautuen astun taas sateeseen.

13:20 Suu täynnä patonkia me jatketaan monikielistä keskustelua. Kun ollaan käyty lastenkasvatus, suomen kielioppi ja taivutus, ruotsalaisten jouluruoka, Belgian tiehulto ja Italian sääerot topiikkeina läpi, aletaan me vaihvihkaa vilkuilemaan pöydälle sopivasti jäänyttä sudokuvihkosta. Mä olen salaa tehnyt mormorin sudokuja päivisin, koska meidän hoodeilta tuntuu koko sudoku olla katoava luonnonvara. Olen kolunnut kaikki lähikaupat, kyykistelly lehtihyllyillä ja selaillu ristikkovihkoja, mutta turhaan. Olin ihan unohtanut kuinka koukuttava laji sekin on.

13:50 Ollaan jo lähes puolituntia istuttu hiljaa sitä typerää sudokua tuijottaen. Mormor pyörittelee kynää kädessään ja munkin ajatus alkaa jo herpaantua. Tuijotan räystäältä valuvaa vesivanaa. Katson kuinka se iskeytyy maahan ja yhtyy siihen valtavaan lammikkoon, joka on haudannut alleen sisäpihamme. Vilkaisen Mormoria. Katson kuinka sen otsa vääntyy rypyille, kuinka se piirtää siistin kakkosen ruutuun ja yliviivaa sen samantien. Me ollaan saatu säälittävät kaksi ysiä ja yksi vitonen paikoilleen. Ei kauhen hyvin mene.

15:15 Kääriydyn peittoihin huoneessani, luovun "en tunne kylmää"-ajattelutavasta ja antaudun kääntämään patterin täysille. Taistelen koneen avaamista ja netflixiin eksymistä vastaan. Yritän keskittyä The Girl on the Train -kirjaan ja lakata vilkuilemasta kelloani. Voisin laittaa herätyksen kännykästä niin tiedän sitten ennen neljää olla valmiina N:nän bussia odottamassa.

15:45 Paha virhe ottaa puhelin esiin. Vastailin viesteihin, selailin facebookin ja lopulta huomasin lukevani nostalgisena Alan Rickmanin elämänviisauksia. Luovutan, hipsin yläkertaan ja sujautan hostien kirjan takaisin hyllyyn.

17:20 Mormor antaa lapsille kaikessa periksi ja mua alkaa vähitelen tympiä olla aina se bad cob.  Joku raja pitää olla, vaikka kuinka oltaisiin kivaa isoäitiä. Pikkunen kirkuu kurkku suorana koska kiskoin siltä puoliväkisin tutin suusta. Vaikka neiti kyllä paremmin kuin hyvin tietää, että tuttiahan ei saa ottaa kun nukkumaan mentäessä. Yritän saada N:nnää innostumaan jostain muusta kuin TV:stä ja niin sekin alkaa huutaa mun laulaessa pää, olkapää, polvet, peppu. Joskus mä mietin, miksi edes vaivaudun.

17:30 Me leikitään pikkusen kanssa kotia. Mä hymyilen sen höpinöille ja mietin miten jonkun toisen lapseen voi kiintyä näin. Mä pörrötän sen hiuksia ja saan muka vihaisen läpsäyksen kostoksi. Saan viestin Yuanilta, kielikurssikaverilta, että illan leffasuunnitelmiin tuli muutos. Hän kavereineen koittaakin ehtiä jo kuuden näytökseen. Mä huokaisen ja näpyttelen vastauksen. "Mä oon sillon vielä töissä". Pikkunen huomaa mun harmistuneen ilmeen: "Älä ole surullinen isä, mennään hakemaan meidän lapset nyt koulusta, he ovat itkeneet koko päivän". Hymähdän ja pistän puhelimen pois. Pikkunen kävelee tomerasti jo kohti nukkejaan. "Tule jo isä", se komentaa mua olkansa yli.

18:56 Hostäiti tulee kotiin ja ottaa ohjat keittiössä. Mä kipaisen hakemaan sen kirjan hyllystä ja kysyn saisinko lukea sitä. No one needs to know, että oon sitä jo viimeiset kolme päivää lukenut.

19:30 Pikkusella paloi hermot kun sen pastan päälle laitettiin mozzarellaa. Kostoksi se läpsi mua ja mormoria ja sittenpä paloi hostisällä päreet. Nyt me istutaan kaikki ruokapöydän ääressä ja kuunnellaan yläkerrasta kuuluvaa kiljuntaa. Hostisä pomppii vähän väliä kysymässä, "joko oot rauhottunu" ja mun tekisi mieli sanoa, että kyllä sen nyt tyhmempikin kuulee, että tosta on rauhottuminen kaukana. Mutta en mä sano mitään. Kaikki jatkavat syömistä, pikkuinen jatkaa raivareitaan.

19:37 Saan pusun poskelle anteeksipyynnöksi ja sitten me ollaan taas parhaita kavereita. Opetan pikkusta käyttämään haarukkaa ja veistä ja tämä on taas kuin ihmisen mieli. Vain punaiset silmät ja vuotava nenä muistuttavat hetkellisestä hermoromahduksesta. Mä mietin miten lapset osaavat olla niin ihania ja niin rasittavia saman kymmenminuuttisen sisällä.

20:28 Avaan koneen, avaan bloggerin ja päädyn katsomaan Greyn Anatomiaa. Mä pitkään ajattelin protestoida sen loputonta jatkumista ja kaikkien hahmojen traagisia kuolemisia jättämällä viimeiset tuotantokaudet katsomatta. Mua harmittaa, että hyvä sarja pilataan vain koska ei osata lopettaa ajoissa. Toisaalta oli aika traumaattista katsoa Downton Abbeyn viimeisistä viimeisin jakso, Frendeistä puhumattakaan. Ehkä mun pitäisi hankkia elämä...

21:13 En tiedä yritänkö mä vaan vältellä bloggerissa vastaan loistavaa tyhjää valkoista sivua, vai olenko muuten vain vähän outo. Kävelen nimittäin sakset kädessä vessaa ja leikin taas vaihteeksi loistoparturia. 

21:21 "Shit, liian lyhyt", on lause johon aina päätyn. En tajua, miksen koskaan opi. Onneksi tällä kertaa en päättänyt napsia itselleni hämmentävää kakskytluvun polkkatukkaa kuten viimekesänä. Sitä saanu edes viikkoihin kiinni ja mä näytin ihan tärähtäneeltä murmelilta. Nyt mulla on taas epämääräinen otsatupsu-sivuletti. Kai se siitä taas kasvaa.

22:30 Kuuntelen David Bowieta ja Tuure Kilpeläistä vuorotellen. Hämmentävä kombo. Vielä hämmentävämpä on, että pidän vain parista-kolmesta biisistä molemmilta ja niitä valonpisaroita ja tähtimiehiä on kuunneltu nyt jo kolmatta tuntia. Pakko kohta vaihtaa artistia, menee muuten vielä nuppi sekaisin. Jospa mä vähän rämpyttelisin ukulelea...

22:33 Niin no, jos mä jatkaisin sitä Greyn Anatomiaa. Ei se ny niin huono ollut.