Pysähdy hetkeksi tähän / Soittolista III

Tammikuun parhaat - kuuntele ainakin nämä!

Woodkid - Iron Tän biisin metsästykseen meni varmaan viikko. En oo ikinä nähny niin suurta vaivaa jonkun kappaleen etsimisessä. Mä ehin äänittää pätkän tätä radiosta kun satuin sen kuulemaan ja kukaan ei tunnistanut. Thank god Roosalla oli joku sovellus puhelimessaan mihin pystyi soittamaan musiikkia ja joka sitten tunnistaa ja nimeää kappaleen. (Tää maailma on edenny teknologiassa jo niin pitkälle, että mä oon aika päiviä sitten jo tippunut kärryiltä. Köh.)

M. Pokora - Le monde Ah ihana M. Pokora. Mä valehtelematta olen istunut koko illan kuulokkeet korvissa tämän biisin soidessa repeatillä tunti toisen jälkeen. Tää kappale saa mut välillä melkein kyyneliin, how lame is that. En tiedä mihin hermoon tämä on mulla osunut. Skipatkaa videolla minuutin kohdalle jos haluatte jättää alun puheosuuden pois.

Charlie Winston - Like a hobo Mun toinen tämän kuun rakkaus. Tuotti ihan järkyttävän suuria vaikeuksia linkittää tähän vain yksi Winstonin kappale. Olisin toisaalta voinut tehdä tämän top10 listan pelkistä Charlie Winstonin biiseistä, mä ainakin olisin tykännyt, heh. Niin ja en ainakaan ole soittanut tätä niin paljoa, että kolmevuotiaskin alottaa aamut hyräilemällä "like a hobo...".

Black M - On s'fait du mal  Meillä on Jennan kanssa aina automusana Black M:ää. Koskakohan uusi levy ilmestyy, alkaa pikkusen tökkiä ne samaiset biisit. Mutta tämä on Black M:n uudempaa kamaa, j'aime vraiment bien! Vähän katkeransuloisia fiiliksiä sen biisit kyllä herättää,  me kun missattiin se keikka. Merde.

Saule - Dusty Men  Mua aina hämmentää nämä puoliksi englanniksi ja puoliksi ranskaksi olevat biisit. Varsinkin, kun välillä en edes tajua kielen vaihtuvan, kun tota ranskaakin alkaa jo kiitettävästi ymmärtää. Tosin ennen kun tiesin tän biisin nimeä mä aina lauloin mukana, että "we are the monster man", että en tiedä ymmärränkö mä enää englantia(kaan?).  PS. sainpahan salaa tungettua lisää Charlien ääntä tähän soittolistaan.

Renan Luce - La Lettre Jälleen biisi, jota kuunnellessa alkaa omat sormet syyhytä ukulelen tai kitaran kosketusta. Mulla alkaa oikea käsi automaattisesti hakea rytmiä, joten pitää varmaan olla kuuntelematta tätä julkisesti. Luulisivat vielä,että mä olen saanut jonkun kohtauksen kun käsi vaan vispaa holtittomasti.

Hozier - Take me to church Tarviiko mun edes selittää mitään? Tämä on vaan niin huikea. Biisi, joka saa mut pysähtymään ja kuuntelemaan olin sitten ruokakaupassa, parkkeeraamassa, kokkaamassa, kävelyllä... Jos jostain soi Take me to church, mun on pakko kuunnella loppuun. Mulle tulee tästä lisäksi aina rakkaat suomikamut mieleen. Oltiin uutenavuotena aamuyöllä palailemassa kotiin, mä nuokuin takapenkillä kaverin olkapäähän nojaten ja tää biisi alkoi soida radiosta. Meijän kuski vaa hihkuu et hei jee hyvä biisi ja kääntää nupit kaakkoon.

Vianney - Pas là Kertsi joka jää soimaan päähän, varotan. Mä huomaan, että mun musamakuni alkaa kääntyä melkeinpä täysin ranskalaiseksi, ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, jaiks. Mitä hyvää suomimusaa siellä Suomenmaalla nyt soi? Mä olen vaan jotain Wiskarin Sirpaa kuunnellut, mutta tytöt (E&I) nauroivat sille niin pahasti, etten ole enää uskaltanut niiden kuullen sitä kuunnella.

She Keeps Bees - Is what it is Tää on aavistuksen hämmentävä valinta. Mä seikkailin joskus illan pimeinä tunteina YouTuben ihmeellisessä maailmassa ja etin vaan uuseja biisejä kuunneltavaksi. Kun mä aluksi löysin tän, niin linkkasin kaverille, että "kato miten hämärää musaa". Jotenkin mä kuitenkin huomasin eksyväni tän biisin luo seuraavinakin päivinä ja oikeasti tykkääväni siitä.

Skip the Use - Etre heureux Nää sanat, oh mon dieu! Tääkin kappale on soinut aika kovalla kulutuksella koko tammikuun. Ja tämäkin oli kovan etsinnän takana. Kuulin biisin ekan kerrran tapani mukaan radiosta ja kotiin päästyäni muistin vain, että siinä sanottiin "dans mon canapé". Mä en vieläkään tiedä miten ihmeessä onnistuin lopulta löytämään tän biisin. Onko biisinetsijä/nettisurffailija ammatti? Mulla olisi selvästi luontaisia lahjoja.

// Kaikki biisit linkattu YouTubeen. Edelliset soittolistat löydät täältä.

Iceberg right ahead!

RMS Titanic upposi huhtikuussa 1912 vieden mukanaan yli puolentoistatuhannen ihmisen hengen. Vain 700 ihmistä selvisi "käytännössä uppoamattoman" laivan neitsytmatkalta hengissä. Lauantaina mä olin yksi niistä selviytyjistä.

Mä olin siis Titanic näyttelyssä sivistämässä itseäni. Valtava näyttely piti sisällään uudelleen rakennettuja tiloja Titanicista, kuten hyttejä, käytäviä ja portaikkoja, vitriineissä oli merestä kaivettuja alkuperäisiä esineitä ja nippelitietoa löytyi rakennusprosessista ihmisten henkilökohtaisiin tarinoihin asti. Mä kuljin siellä ihan silmät selällään.

Me saatiin kulkea ykkösluokan hohdokkailla käytävillä ja nähdä Titanicin upea sviitti omin silmin. Hintaakin sillä sviitillä riitti. Se olisi nykyeuroissa ollut jotain 70 000e luokkaa. Ei paha, kyllä näillä aupairpalkoilla, eiku. Kolmannen luokan kapeilla käytävillä taas kuuli valtavan moottorin jyskeen ja pienet hytit täyttyivät yksinkertaisista punkkasängyistä. Meillä oli myös mahdollisuus koskea jäälohkaretta ja tuntea miten kirjaimellisesti jäätävän kylmä se oli. Ja merivesi kuulemma tuntui vieläkin kylmemmältä. Ei ihme, että moni kuoli hypotermiaan, mäkin kun aloin täristä jo pienestä kosketuksesta.

Mä olen näyhnyt Titanic-leffan vain kerran alusta loppuun, joku melkein kymmenen vuotta sitten. Jotenkin mä en vaan kokenut tarvetta nähdä sitä enää uudelleen. Ja mä muistankin sen ihan hämmentävän hyvin. Mutta kun mä näin sen upean portaikon, jossa Jack ja Rose elokuvan lopussa jälleen löysivät toisensa, mun alkoi tehdä kauheasti mieli katsoa se elokuva uudestaan. Ehkä mä joku päivä varustan itseni lämpimällä viltillä ja nenäliinapaketilla ja uudelleen elän Titanicin kohtalokkaan matkan.

Näyttelyn yksi parhaimpia puolia oli tosiaan henkilöllisyys, joka kaikille lipunostaneille jaettiin. Mä olin 48-vuotias perheellinen nainen, joka matkusti miehensä, lastensa ja palvelijattarensa kanssa ensimmäisessä luokassa. Jenna oli parikymppinen irlantilaismaahanmuuttaja, joka seilasi kolmannessa luokassa. Me molemmat selvittiin hengissä, jopa mun kaikki kolme lasta ja palvelija. Mies Arthur löytyi kuolleiden joukosta. Kolmannen luokan nimilistoilta löytyi myös yllättävän monta suomalaisnimeä. Ne pienet henkilöllisyydet toivat mahtavan lisän näyttelyyn. Mä jännitin oikeasti tosi paljon, että mitä mulle ja varsinkin mun kanssamatkustajilleni käy.

Lauantai oli viimeinen päivä tälle näyttelylle Sveitsissä. Samainen "Titanic expo" on kiertänyt ainakin Englanissa ja Virossa, mutten tiedä mihin se seuraavaksi siirtyy. Suosittelen kyllä lämpimästi, todella vaikuttava kokemus. Niitä tarinoita lukiessa, esineitä katsellessa ja kylmiäväreitä nostattavan musiikin soidessa mulla meinasi oikeasti tulla muutaman kerran tippa linssiin.

Houkuttaisi ostaa huomenna Fnac:sta ennen kielikurssia Titanic-leffa ja käpertyä illalla tv:n ääreen mais on verra...

Like a hobo

Kikatuskohtauksista raivokohtauksiin, vakavista keskusteluista ihan turhan jauhamiseen. Tää päivä on aaltoillut laidasta laitaan.

Aamulla mä kuuntelin ihmeissäni, kuinka täällä kulkee yhtäpäätä hälytysautoja pillit soiden. Kunnes tajusin sen olevan vain tuuli, joka viheltää meidän talossa. Tähän mennessä se on vaan ulvonut mun huoneen oven raoista. Mä tilkitsen huoneeni oven pyyhkeillä aina iltaisin, ettei se ulina pidä mua hereillä. Mutta että tuuli ihan viheltää, mielenkiintoista.

Aamu sujui niin sulavasti, että ehdin jo huokaista, että tämä taitaakin olla ihan leppoisa torstai. Toista kuin esimerkiksi eilinen, jolloin kaikki tuntui hajoavan käsiin. Kirjaimellisesti. E rikkoi aamulla lasinsa ja niitä siruja kaivelin vielä illallakin villasukistani. Mä taas taisin liian raivokkaasti raapata autoani, sillä se raappa napsahti poikki ja mä olenkin kävellyt laastari sormessa siitä lähtien. Pauvre de moi.

Leppoisuus alkoi haihtua ilmasta jo midin aikaan. Mä kävin taas noiden kanssa keskusteluita, joissa ei ollut järjen häivää. Suunnitelmissa oli lämmittää ja syödä eilistä tonnikalapiirakkaa. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselta, mutta ehei. E halusi lämmittää mikrossa, minä uunissa. Mä sanoin, että laita oma palasi mikroon ja mä laitan omani uuniin. E alkoi itkeä ja huutaa. Me käytiin ehkä kakskyt minuuttia päätöntä keskustelua ja tässä syyt, miksi E veti sellaset kilarit: hän haluaa lämmittää uunissa, mutta mä pakotan hänet lämmittämään omansa mikrossa ja kuitenkin hän haluaa, että kaikki lämmittävät samalla kertaa palansa mikrossa ja mä pakotan hänet lämmittämään palansa erikseen uunissa. Mä järkeilin itteni lopulta ulos siitä keskustelusta ja piirakka saatiin lämpimäksi.

I taas alkoi kenkkuilemaan kun mä läväytin kylkijäisiksi parsakaalia pöytään. Hän ei halua paljoa parsakaalia! Vain kaksi palaa kuulemma. No mä pilkoin sitten yhden ison parsanpalan neidin lautaselle. I alkoi samantien kitistä kuinka paljon mä laitoin, hän kun oli sanonut vain kaksi palaa. Mä en tiedä olenko jotenkin itsetuhoinen vai mitä, mutta mä huomaan usein sörkkiväni ampiaisenpesää ja härnääväni vähän verta nenästäni. Iskin siis toisen parsakaalin palan I:n lautaselle ja sanoin, että siinä se toinen. I tuijotti mua hölmistyneenä, että miten tässä nyt näin kävi. Ei se yllättävä kyllä saanutkaan mitään vuosisadan raivareita niin kuin yleensä kun mä vähän provosoin.

Taukomusaa

I on ollut viimeset viikot ihan mahdoton fiiliksestä toiseen heiluja. Yhtenä hetkenä se leikkii hymy huulilla ja kahden sekunnin jälkeen se huutaa kurkku suorana ja muuttuu kosketuksesta spagetiksi. Tsiis, mä meinaan välillä menettää järkeni sen kanssa.

Mä olin aamulla siis turhaan unelmoinut leppoisasta päivästä. Midikin vielä sujui sen suuremmitta fiaskoilta, ennen siestaa me kikatettiin ihan hulluna, leikittiin ja kutiteltiin toisiamme, mutta iltapäivällä siestalta heräsikin monsteri. Sen hirviön toimesta mä alennuin samantien aupairista nyrkkeilysäkiksi, raapimapuuksi ja puruleluksi.

Jostain syystä aina kun mulla palaa hermo noiden kanssa, mulla alkaa soimaan päässä Firstin Nyt meni hermot ja mua alkaa naurattaa. On se nyt kun en mä osaa enää edes olla vihainen. Jätin siis sen monsterin puettuna ja kammattuna huutamaan ja palasin pyykkieni ääreen Firstiä hyräillen. About vartin päästä mun eteen hiipii pieni kolmevuotias kyyneleet poskilla. Varovasti se laittaa käden mun polvelle ja kuiskaa "pardon".

Ilta meni mukavasti. Me pelattiin koko ilta ristinollaa ja mun vireystaso vähitellen laski niin alhaiseksi, että hävisin vaikka kuinka yritin (jopa I:lle, mutta siitä ei puhuta). Nyt mä koitan lepuutella hermojani, jotta jaksan kohdata huomiset taistelutantereet. Kuuntelen Charlie Winstonia, oon ihan obsessed sen musiikista. Mun tekisi mieli linkata kaikki sen biisin kavereilleni (älkää huoliko, koitan hillitä itseni).

Normipäivä kutenkin siis. Hymyjä ja paljon kertovia katseita, taisteluita ja anteeksiantoa. Elämää.

Hetkiä / Les Moments

Musta tuntuu, että olen nyt kykenemätön tuottamaan minkään tasoista yhtenäistä tekstiä. Päästän nyt siis itseni helpolla ja heittelen tällä kertaa pieniä paloja ja hetkiä viimeviikon lopulta.

Hetkiä, joina olen ollut niin hajamielinen. Mä olen heittänyt lusikan roskikseen ja laittanut jukurttipurkin tiskikoneeseen, yrittänyt epätoivoisesti avata talon ovia autonavaimella, unohtanut autotallin oven auki lumisateella, etsinyt puhelinta ympäri huushollia sen ollessa taskussa, kutsunut E:tä I:ksi ja päinvastoin, unohtanut laittaa hellan päälle ja ihmetellyt miksei vesi kiehu ja sitä rataa. 

Mä olen myös sekoillut sanoissani. Piti sanoa "käyn laittamassa bensaa (l'essence) autoon" ja sanoinkin sitten "käyn laittamassa pyykit (lessive) autoon". Hups. Mä olen sekoillut jopa olla-verbien kanssa. "Ooksä joku vauva vai?" muuttui ihan huomaamatta "Onko sulla joku vauva vai". 

Saan osakseni välillä hölmistyneitä katseita.

Hetkiä, joina olen alkanut vakavasti harkita kampaajan uraa. Hostäitikin totesi, että mun luovuudella ei näytä olevan rajoja, kun tuntuu, että joka päivä luon tytöille uudet masterpiece kampaukset. Nyt sujuu hollantilaiset ja ranskalaiset letit, saparot ja muut viritelmät, kalanruotoletti, neljän ja viiden säkeen letit, erilaiset ponnarit jne. Kerran olen nutturan tehnyt ja sai niin tyrmäävän vastaanoton neiti E:ltä, etten sittemmin ole uskaltanut samaa yrittää. Nyt alkaa kyllä ideat vähitellen loppua. Täytyy alkaa turvautua hätäponnareihin.

Keskiviikkona mä soittelin ahkerasti skypen välityksellä kavereille (kukkuu siellä koalalandiassa!) ja puhelimitse molemmille mummuille. Tuli jotenkin niin hyvä mieli, yhteydenpito kun ei oo mun vanhvin puoleni. En mä ole ketään unohtanut, mä olen vain yleisesti saamaton laiskiainen.

Hostit olivat viikonlopun pois ja niinhän se on, että kun kissa on poissa niin hiiret hyppivät pöydillä. Mä jätin tiskit altaaseen koko viikonlopuksi, enkä muutenkaan korjannut jälkiäni. Pidin disneymaraton-illan kavereiden kanssa volyymia säästelemättä, tömistelin yöllä portaissa, jätin tavaroitani ympäri kämppää, kuuntelin musiikkia niin kovalla kuin huvitti sekä tulin ja menin miten sattuu, kelloon katsomatta ja kenellekään ilmottelematta. Voisi sanoa, että aika mahtava viikonloppu siis. 

Meistä ei saa yhtäkään normaalia otosta...

Perjantaina me syrjäytyneet suomalaiset, aka Jenna, Roosa ja minä, ostettiin kaupan karkkihylly tyhjäksi ja linnoittauduttiin tv:n ääreen. Vasta joskus kolmen-neljän aikaan yöllä sitä alkoi pilkkimään niin pahasti ja disney-leffat tulivat jo vähän korvista, että luovutettiin ja painuttiin nukkumaan. Aamulla katsottiin vielä tasottavana yksi piirretty ja pakattiin vähän nolona melkein täysin syömättä jääneet herkut. Päivän kiertelin Roosan kanssa loskaan hautautuneessa Annecyssä ja illalla oli ihana jälleennäkeminen Jennan kanssa. Oltiinhan me oltu erossa ehkä neljä tuntia. 

Mä olen onnistunut kokemaan jopa riemun ja pettymyksen tunteita. Katottiin ihan extempore Macumba-klubin aukioloaikoja ja huomattiin Black M:n esiintyvän siellä lauantai-iltana. Siitäkö vasta riemu ratkesi. Suihkussa, meikatessa, asupanikoidessa (mä onnistuin kokeilemaan varmaan kaikkia vaatekappaleita ja silti näytin lopulta ihan muumimammalta) ja muussa turhassa sekoilussa meni koko ilta. Me selvittiin lopulta Macumbaan vaan huomamaan, että Black M oli peruuttanut keikkansa. Turhaan sitä oli kirjaimellisesti taivaltanut läpi tuulen ja tuiskun, kaivanut auton lumihangesta ja laittautunut kolmatta tuntia. Ja jäi Black M taas näkemättä. Arvatkaa harmittiko.

Lohdutuksena me pidettiin öinen, kello kahden pizza-hetki.

Hetki, jolloin tajuan olevani niin onnellinen täällä. Tai olen onnellinen, että olen tullut tänne. En mä tiedä. Mä en voisi enää kuvitella elämää ilman Jennaa, Hannaa ja muita uusia ystäviä, ranskankieltä ja tätä kaikkea. Kuka mä oikein olisin jos en olisi tänne tullut? Miten mahtavaa on, että mä olen kokeillut omia siipiäni ja huomannut niiden kantavan. Me oltiin eilen leffassa katsomassa La Famille Bélier ja miten mahtava se olikaan! Siitä tuli niin hyvälle tuulelle ja jotenkin taas iski tajuntaan miten loistava päätös tänne Ranskaan lähteminen oli kaikkine vastoinkäymisineenkin. 

Eiköhän tää sillisalaatti ollut tällä kertaa tässä. Bisous!

Je voudrais un bonhomme de neige

Sunnuntaina se sitten saapui tänne meillekin. Maanantaiaamuna sai puskea polveen asti ulottuvien kinosten yli. Joka paikka loisti valkoisenaan. Lapset olivat innoissaan, mä tuijotin kauhistuneena sen valkoisen massan alle hautautunutta autoa.

Lunta. Sitä on kaikkialla.

Mä olin jo kaivanut farkkutakin esiin, viime viikon keväisten kelien ansiosta. Nyt jouduin taas hautautumaan talvivaatteiden uumeniin.

Viime viikolla avasin ikkunani ja hengitin syvään ihanan raikasta kevätilmaa. Nyt mä saan pelatä, että mun kattoikkuna romahtaa.

Eikä se enää ole edes lunta, kun ei täällä ole edes pakkasta. Päivässä se siedettävä suojalumi muuttui loskamereksi. Nyt täällä on kinoksittain loskaa.

Tiet ovat silti niin umpisuolattuja, että mun auton pesunesteet on kohta käytetty. 

Mun halppisbootseista menee vesi ensimmäisellä askeleella läpi ja sukat kastuu vaikka kuinka yritän loikkia lätäköiden yli. Pitääkö tässä  nyt vielä alkaa kunnon talvikenkiäkin ostelemaan.

Mulla on ikävä mun Kuomia.

Mä rakastan talvea, pakkasta ja lunta. Tänne en sitä kuitenkaan toivonut. Se hankaloittaa liikaa asioita. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että maanantaina heti tilaisuuden tullen meitä oli kolme tyttöä lumisotasilla, lumiukon teossa ja lumilyhtyjä väsäämässä. Mä voin olla olevinani kuinka aikuinen hyvänsä, mutten koskaan tule olemaan liian vanha telmimään lumessa.

Miten tässä nyt näin pääsi käymään?