Kuinkas sitten kävikään

Tässä on nyt saattanut käydä niin, että mä loin itselleni uuden profiilin aupairworldiin. Tässä on myöskin saattanut käydä niin, että viikko sen jälkeen löysin itseni ostamasta lippuja Brysseliin. Että tuota, here we go again...

Se käväisi mielessä jo viime joulun tienoilla. Toinen välivuosi, toinen vuosi maailmalla, uusia ihmisiä, ystäviä, kokemuksia, seikkailuja. Kun pääsykokeisiin lukeminen sitten vähän jäi - kokeessa kävin leppoisesti vähän arpomassa rasteja ruutuun - ja huomasin sepittäväni ihmisille jotain epämääräistä ulkomaille menosta, oli asia kai jo jossain alitajunnassa päätetty. Mutta mitä, missä ja miksi?

Mä en oikein tiennyt haluaisinko aupairiksi enää. Viime vuosi oli ehkä tämän astisen elämäni paras, mutta myös ylivoimaisesti rankin. Perhe oli vaikea, kieli oli vaikea, kulttuuri oli vaikea. Vaikka kaikkeen totuin, opin kielen ja totuin tapoihin, en ollut enää varma haluaisinko sitä rumbaa taas.

Yhtenä iltana heittelin puolenyön jälkeen hasardilla työhakemuksia menemään. Marjanmyyjä, siivooja, torikauppias. Kaikki kävi. Ahdisti kun kaverit tuntuivat kaikki olevan aina töissä ja minun päiväni kohokohtia olivat postin saapuminen tai naapureiden kotiintuloaikojen stalkkaus. Kaverit jännittivät mihin kouluun pääsisivät jos pääsisivät ja minä jännitin saapuisiko se adlibriksen kirjapaketti tänään jos saapuisi. Kavereilla oli projektina kämpän ettiminen uudesta kaupungista, mun projektinani oli tuhansien virkkuuruutujen virkkaus uuteen tilkkutäkkiini. Mun tulevaisuuden ovet olivat siis lievästi sanottuna vähän turhankin apposen avoinna. Niinpä mä kirjauduin aupairworldiin.

Mä tuijotin hakukriteeri-palkkeja. Mihin maahan sitä menisi. Hassua oli ajatella, että siinä parin napin klikkauksella päätti vuoden elämästään. Sitä vaan rastia ruutuun ja vaikka Honolulu kutsuisi. Valitsin maaksi kuitenkin taas Ranskan. Kun se näytti niin yksinäiseltä päätin mä tällä kertaa laittaa pari muutakin ranskankielistä maata sinne sekaan. En mä kuitenkaan mihinkään Belgiaan joutuisi.

Tässä nyt saattoi siis kuitenkin käydä niin, että tämän kuun lopusta minä ja matkalaukku lennetään puoleksi vuodeksi juuri sinne Belgiaan.

Tässä saattoi myös käydä niin, että niistä puolitosissaan heitellyistä työhakemuksista yksi tärppäsikin. Niin vaan löysin itseni marjatiskin takaa aamu yhdeksältä hymyilemässä tiuskiville asiakkaille ja esittäväni erittäinkin tietävää marja-asiantuntijaa. Siis minä, ihminen, joka juuri ja juuri tunnisti vadelman mansikasta. Minä, ihminen joka ei todellakaan tiennyt olemassa olevan about sataa mansikkalajiketta, jotka pitäisi sitten ulkomuodosta, väristä, mausta, hajusta, koostumuksesta, siemenistä ja mistä lie tunnistaa toisistaan. Mutta niin vaan parin päivän jälkeen olin kylmiössä kaksi mansikkaa kourassani vertailemassa, että "jaahas, tässä onkin oiva laatikko Eliannya ja tuossa taas Bountyä". Se huono puoli tässä on, että illalla kun silmät sulkee niin mansikan kuvat vaan vilisevät silmässä tai herään yöllä paniikissa, koska olin unessa myynyt Polkaa Sonatana. On ihmisellä huolet.