Valon pisaroita

Onko huolestuttavaa jos alan jo tottua tähän kulkurin elämään. Alan tottua ajatukseen, että minulla on kaksi persoonaa, kaksi versiota elämästä, kaksi kotia, kaksi osoitetta ja useampi perhe. Mulla on ystäviä ja kaveriporuikoita niin, että alan jo seota kenen kanssa olen puhunut mistäkin asiasta. Pelkään, että ihmiset alkavat pian huolestua mun kärsivän vakavastakin muistisairaudesta, kun kerron samat jutut aina uudelleen ja uudelleen. 

Toisaalta yhtenä aamuna mä heräsin kauheaan ahdistukseen. Tunsin yllättäen olevani yksinäinen. Tuntui, että jotenkin olin pudonnut porukoista täällä Brysselissä, koska reissasin koko joulukuun ja koska pari mun parasta ystävää lähtivät loppuvuodesta. Tuntui myös, että kaverit Suomessa elivät omaa elämäänsä, enkä mä enää tiennyt olinko mä osa sitä. 

Voin kyllä syyttää ihan omaa olematonta yhteydenpitoanikin tai ehkä mua siksi ahdistikin. Kun olen niin saamaton. Niinpä mä aloin pommittaa ihmisiä tekstareilla, sopia tapaamisia kahviloissa, leffateatterilla, metroasemalla. Sovin viisi skypepuhelua loppu viikolle ja nyt mua ahdistaa se, että mulla ei ole enää omaa aikaa. Mikä oravanpyörä. 

Aupairina olen huomannut, miten oikeasti tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa. Miten musta on kiva olla yksin. Kutsukaa mua erakoksi, mutta kesäinen päivä puistossa, auringonsäteitä vangiten ja hyvä kirja kainalossa kuulostaa ihan täydelliseltä. Tai musta on ihan jees istua perjantai-iltana kotona, virkata isoäidin neliötä ja kadota Netflixiin. 

Siksi viikko Suomessa tuntui niin hektiseltä, vaikken suuren suuria asioita saavuttanutkaan. Ehdin nähdä kaikki sukulaiset, ehdin profitoida parhaimpien kavereideni kanssa ja ehdin leikkiä osallistuvaa kummia edes muutaman illa. Ehdin jopa istua pari hajanaista päivää ukulelen jatkokurssilla. Manaamassa vuorotellen liian helppoa tasoa tai liian hitaita sormiani, jotka eivät vain liukuneet kielillä niin sulavasti kuin käskin. Mutta en ehtinyt olla yksin. Mikä on toki ihan ymmärettävää, en olisi halunnutkaan hukata hetkeäkään lyhyestä viikostani. Jälkikäteen se olisi harmittanut enemmän kuin mikään. Ihmisten takiahan mä sinne lensin ja lumen, mutta siksi olin kai salaa iloinen kääntäessäni avainta Brysselin kodin ulko-oven lukkoon. Ei ollut enää kiire. Oli aikaa vain olla.

Niin ja se lumi. Mä ehdin nähdä sen. Kuin pyynnöstä oli Helsinki peittynyt pieneen valkovaippaan juuri sinä yönä kun mun koneeni laskeutui. Olinkin kuin pikkulapsi, nenä kiini lentokoneen ikkunassa meidän kaartaessa kaupungin valojen yllä. Tein kaikkeni, etten tarranut vieressäni istuvan herran käteen ja hihkunut "Katsokaa, katsokaa lunta!".  Viimeisinä päivinä se lumi vihdoin saapui kunnolla meillekin ja pakkaslukemat alkoivat laskea. Muiden kirotessa mä pompin taas innosta, sillä harvinaista kyllä mä olen kuin olenkin yksi niistä harvoista talvi-ihmisistä. Laskevan auringon säteet kimmeltäen lumen pinnalla, pakkanen nipistämässä poskipäillä, huuruava hengitys ja lumen narina jalkojen alla. Ihan tosi, miten talvesta ei voi pitää? Se on vaan pukeutumiskysymys.

En mä kyllä ihan yksin ollut tänne Bruxiin tullessani. Mä kaappasin yhden parhaan kaverini mukaan, pakotin sen ensikertaa lentokoneeseen ja yritin sateesta huolimatta vakuuttaa Belgian olevan ihan kiva maa. Vohvelikojulla se taisi viimeistään vakuuttua.

Nyt mulla on ollut kaksi päivää "töitä" takana. Hostit tulivat vasta viikonloppuna omalta joululomaltaan etelästä ja pikkunen on ollut kimpussani kuin takiainen. Tänäänkin yritin puolijuoksua ehtiä edes vessassa käydä, mutta se jo kiljui kurkku suorana nimeäni ennen kuin ehdin kulman taakse. Mulla on hartiat jumissa sen kanniskelusta ja poskia kivistää jatkuva hymyily. Olen mukavuudenhaluisena siirtynyt loman aikana jo pohjalle päätyneisiin, rumiin kotivaatteisiini. Hiukset kiertyvät taas aamuisin pikanutturalle ja meikit alkavat pölyttyä purkeissaan. Pienen takeltelun jälkeen puhun taas automaattisesti kaikille ranskaa. Pari viikkoa jatkuvassa suomalaisessa seurassa veivät veronsa ja välillä en ranskaa puhuessa itsekään enää ymmärtänyt mitä selitin ja aloin uhkaavasti kuulostaa ärrävikaiselta. Nyt kaikki on alkanut loksahtaa taas omiin rutiineihinsa. Musta on tullut taas aupairi.

Check in

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii.

Mun superkiireinen joulukuuni päättyy nyt pikkulomaan Suomessa. Kuukausi, jonka aikana olen istunut lentokoneessa, reissannut junalla, köröttänyt bussilla ja horrostanut yölaivalla. Viettänyt joka viikonlopun eri maassa ja yrittänyt huonolla menestyksellä saada aikaan muutakin kuin jatkuvaa laukun pakkaamista ja purkamista, lippujen tulostelua tai matkastressailua.

Nyt mä tosiaan istun taas lentokentällä ja tuijottelen ohi virtaavaa massaa. Kirjauduin tylsyyttäni facebookkiin ja ajattelin vaihteeksi julkaista sielläkin päässä jotain. Loin itselleni kauhean paineen. Kokeilin kirjoittaa monella kielellä, yritin olla hauska, yritin olla vakava, uudelleen kirjoitin satoja eri tekstejä mutta pyyhin kaiken aina pois. Lopulta kirjoitin vain "home here I come". Ja siltikin mä tuijotin sanaa home niin kauan että se ei enää edes tuntunut sanalta. Mä päädyin googlettamaan "koti englanniksi" koska aloin vakuuttua sanan olevan väärinkirjoitettu. Puoli tuntia kirjottelua ja tommonen lopputulos. Plus en nähtävästi osaa enää edes englantia tai olen vain muuttunut ihan vainoharhaiseksi. Ei ihme että Facebook ei ole mun paikka, paitsi muiden stalkkaamiseen mutta ei siitä sen enempää. 

God jul!

Viidakossa

Leikkikentät ovat kaoottisia. Mä olin melkein jo ehtinyt autuaasti unohtaa kuinka viidakossa sitä voi tuntea olevansa niiden metrinmittasten seassa. 

Porukkaa kuin pipoa, kaikki juoksevat kamikazehyökkäyksiään ja desibelit huipussa. Mä yritän epätoivoisesti pitää silmällä omaa kolmeveetäni ja kontrolloida sen menemisiä. Hetkeksi mun katse herpaantuu kun jään seuraamaan muutaman tytön hippaleikkiä. Toinen selitti ihan suu vaahdoten improvisoituja sääntöjään sitä mukaa kun tarve vaati. Hymyillen mietin viimevuoden kuusivuotiasta E:tä. Sekin aina keksi omia säätöjään, jotta itse aina olisi voitolla. Sillä, oliko leikissä loppujen lopussa enää mitään järkeä, ei ollut merkitystä,

Mä tajuan yhtäkkiä uppoutuneeni ajatuksiini liian pitkäksi aikaa ja D on kadonnut massaan. Sydän pamppaillen alan kiertää kiipeilytelineitä katsellani, haen toppatakkimerestä jotain tutunnäköistä ja tsekkaan keinujonon. D löytyi lopulta kiilaamasta liukumäkijonoon. Niin suurella innolla se kiipesi köysitikkaitaan, että potkaisi toista pikutyttöä päähän. Sain monta minuuttia maanitella anteeksipyyntöä itsepäisen kolmeveeni suusta. Tulihan se sieltä, kun vedin joulupukki-kortin taskusta. Se hyvä puoli joulukuussa on, että aina voi muistuttaa niistä kaikkialla olevista ja jokapaikkaan näkevistä tontuista.

Lapset osaavat myös kyllä olla julmia. Yksi päättää, että "sä et nyt leiki meidän kanssa" ja loppuilta juostaan sitä epätoivoisesti mukaan haluavaa raukkaparkaa karkuun. Toinen tönii pienempiä alas liukumäen portaista ja kolmas uhoo köysiradalla kuinka hän on mahtavampi kuin muut. Osa kiipeää välttämättä liukumäkeä väärään suuntaan tai tahallaan jää roikkumaan puoliväliin jonon vaan kasvaessa. Tai sitten on niitä, jotka eivät jaksa jonottaa ja survovat väkipakolla eteenpäin päätyen lähes aina kaatamaan itsensä tai vähintään jonkun muun viattoman sivustaseuraajan. Ja silti kaikkien mielestä on kivaa. Jopa sen raukkaparan, jota muut juoksevat karkuun. 

Pahempia leikkipuistoissa ovat ne jo aavistuksen yli-ikäiset, joille leikkikenttä on kuin sotatanner. Ne käytännössä hyppivät pienten yli, käyvät vapaapainiotteluitaan ja mesoavat muuten vaan isoimpien uholla. Mä en oikein tiedä pitäisikö niiden riehumiseen jo alkaa puuttua nimimerkillä sain tänään amerikkalaisesta jalkapallosta päähän ja ne lähinnä katsoivat mua mitäs seisot tiellä -ilmeellä.

Mä näin kun yksi niistä vähän vanhemmista pojista putosi kiipeilytelineiltä. Niin korkealta, niin ikävän näköisesti. Järkyttyneenä otin jo muutaman askeleen lähemmäs ajatellen "nyt sillä meni vähintään selkäranka poikki" ja pyörittelin mielessäni kauhusenaarioita poikaparasta pyörätuolissa. Kaveri kuitenkin vain vilkaisi nolona, etteihän vain kukaan huomannut hänen pudonneen ja juoksi jatkamaan uhkarohkeaa leikkiään. Olinko mäkin tuollainen lapsena? Eikö ne tunne kipua? Vai olenko mä vain katsonut viime aikoina liian monta jaksoa Housea?

Pahinta on kuitenkin se hetki kun koulun kellot soivat ja se valtava massa alkaa juosta kuin henkensä edestä sisälle. (Selventääkseni mainitsen vaan, että kyseessä on koulun puisto ja suurin osa porukasta on välituntilaisia) Mä tunnen siinä vaiheessa olevani kuin Leijonakuninkaan Simba yrittäessään juosta vauhkoontunuta gnuulaumaa karkuun.

Lupasin pikkuselle, että mennään huomennakin puistoon koulun jälkeen. Lupasin ihan vapaaehtoisesti palata paikkaan, jossa tuntuu olevan voimassa viidakonlait. Täytyy alkaa jo nyt henkisesti valmistautua.

Rome / The Sound of Silence

"I've come to talk with you again,

Because a vision softly creeping left its seeds while I was sleeping 

and the vision that was planted in my brain.

Still remains.

Narrow streets of cobblestone,

neath the halo of a street lamp, I turned my collar to the cold and damp,

When my eyes were stabbed by the flash of a neon light that split the night.

And in the naked light I saw ten thousand people, maybe more.

People talking without speaking,
People hearing without listening.

And no one dared disturb the sound of silence. "

Rooma marraskuussa 2015

Simon and Garfunkel / The Sound of Silence

#BrusselsLockdown

Brysselissä tapahtuu. Täällä on kohta viidettä päivää terroriuhan hälytysaste maksimissaan ja tunnelma on valehtelematta jännittynyt. Mun hosteille on soiteltu pitkin iltoja Italiasta, ystäviltä ja perheeltä, että onkohan kaikki varmasti hyvin? Munkin puhelin huutaa jatkuvasti. Mä olen vastannut samaan kysymykseen jo sata kertaa. Kaikilla menee ihan hyvin, me vain odotetaan. Ja se tässä painaakin. Jatkuva tiedottomuus, odottaminen. 

Uutisia lukiessa ja kuvia katsellessa tuntuu kuin Brysseli olisi viikonlopun aikana joutunut sotaan. Sotilaita, poliiseja, panssarivaunuja, tuntuu, ettei muuta enää näekkään tai kuulekaan. Myönnetään, mäkin joudun lievään paniikkiin sunnuntai-iltana, kun poliisien kiinniotto-operaatiot alkoivat. Mä makasin pimeässä huoneessani, kuuntelin sireenien ääniä ja päivitin uutissivua taukoamatta. Luin hallituksen kommentteja, kuinka vakavasta uhasta on kyse, kuinka on todennäköistä, että täällä käy sama kuin Pariisissa ja kuinka suositellaan ihmisiä pysymään poissa ikkunoista ja poistumatta kotoaan ja tunsin mun ylivilkkaan mielikuvituksen pääsevän vapaaksi. Pakenin pimeää huonettani yläkertaan teekupposen toivossa. Hörpin yhä uutisvirtaa päivitellen teetäni, kunnes molemmat hostit vähitellen painuivat pehkuihin. Mä palasin yksin alakertaan ja vainoharhaisten ajatuksieni pariin.

Onneksi mun rakas kaveri Suomesta jaksoi valvoa mun kanssa pikkutunneille keskustellen tilanteen etenemisestä. Mä olisin muuten vähitellen seonnut vainoharhaisuuteeni. Tai en tiedä. Aamulla mä sitten heräsin liian vähillä yöunilla ja naureskellen yöllisille ajatuksilleni. 

Turha sitä on lopettaa elämästä vain koska pelkää. Turha lukittautua neljän seinän sisään ja vetää verhot ikkunoihin. Metrokaan ei koko viikkon kulje ja uhkataso pysyy maksimissa. Silti mä aion käydä ulkona, huomenna suuntana kielikurssi ja salillekin heti kun se aukeaa. Tämä kaupunki nimittäin todellakin kuoli, todellinen lockdown. Meidänkin pikkumarketit sulkivat ovensa, kun työntekijät eivät uskaltaneet tulla töihin ja koulut, elokuvateatterit, pankit, kaikki suljettu. Better safe that sorry, mutta ei näin voida jatkaa loputtomiin. 

Huomenna alkaa onneksi vähitellen paikat aueta. Salille pitäisi päästä ja kielikurssi juuri informoi olevansa huomisesta alkaen taas toiminnassa. Lasten koulutkin, erittäin tiukennetuilla turvatoimilla ja poikkeuksellisilla aukioloajoilla avaavat oviaan. Mä alankin olla ihan loppu. Aupairille lisäharmin tämä lockdown-tilanne on tuonut ympärikellon pyörähtävillä työpäivillään. Jo viikonlopun jouduin olemaan aamusta iltaan töissä hostäidin ollessa matkoilla ja tämän viikon viralliset työtunnit ylittyivät jo tänään, tiistaina. Huomenna on neljä tuntia lisäduunia tiedossa ja loppuviikko on vielä kysyysmerkki.

Toivottavasti me palataan pikapuoliin edes jollain tasolla normaalimpaan elämään.