Days of Sunshine, Days of Shadow

Kolme kunnon työpäivää takana ja koulun alkua odotellessa. Mun päivät on nyt kesäloman aikaan tosi pitkiä ja yllättävän rankkoja. On ihan hassua miten mäkin olen valmis nukkumaan yhdeksältä illalla, kun iltaruoka on syöty. Koko päivä kellon ympäri kahden pienen lapsen kanssa, jotka vaativat sun täyden huomion ja lisäksi tämä kieli. Je suis fatiguée! Musta tuntuu että iltasin mun korvat on ihan kipeet ranskan kuuntelusta. Normaalia?

Mä olen kyllä iloinen, että lähdin aupairiksi. Paljon on ihania hetkiä tyttöjen kanssa ja on hauskaa huomata miten päivä päivältä ranskakin edistyy. Mä olen onnistunut jopa kertomaan toisesta maailmansodasta. En tiedä miten sekin tapahtui. Big mistake... huge.
   Tänään mulla oli myös paras aamu tähän mennessä. I antoi mun pestä sen hampaat (elämän pienet ihmeet heh) ekaa kertaa ja mä laitoin sen yksin päiväunille ilmat marinaa. Selvästi se alkaa hyväksyä mut, mikä on tosi ihana huomata. E auttaa kyllä- vähän liiankin mielellään. Välillä mua rasittaa kun E yrittää olla "aikuinen" ja hoitaa I:tä yksin, laittaa se päikkäreille, syöttää tms. E on kuitenkin vasta kuusi.

Siinä se mun pieni aikuinen valmistaa muovailuvaha kakkuja.

Eilen selviydyin yksin Crècheen! Olin ihan kauhuissani aamulla kun jouduin sulkemaan tämän talon itse ensimmäistä kertaa ja ajaa Crècheen niiden tuhansien liikenneympyröiden kautta. Talon sulkemisella tarkoitan kaikkia turvajuttujamitälie. Näillä on ihan yliturvallinen talo. Alakerrassa on monta lasiovea ja -ikkunnaa ja niiden kaikkien eteen suljetaan sellaiset pimennys/turvakaihtimet. Lisäksi varashälytys päälle ja eteisen ovi lukitaan erikseen eli kaksi lukkoa on suljettava siinä 30 sekunnissa. Siis ajassa joka jää talosta poistumiseen hälytysjärjestelmän aktivoiduttua. Lisäksi mun perhe kulkee aina autotallin kautta eli sekin vielä. Ja ulkoportti, johon on myös omat niksinsä. Ei ihme, että stressikertoimet oli korkealla eilen aamulla.
    Mutta kyllä  se kannatti. Ihmeellisen helppo päivä, vaikka 11 tuntia olinkin töissä. Oli vain E hoidettavana. Huomenna ja perjantaina I menee taas Crècheen eli helpot päivät tiedossa. Eilen pistin E:n tekemään 200 palan palapeliä ja ah sitä hiljaisuutta ja rauhaa. Välillä autoin, välillä luin. Harmi kun niitä vaikeita palapelejä  on vain yksi. E tuskin suostuu tekemään sen taas huomenna.

Onko jotenkin huolestuttavaa, jos kuusivuotias rökittää mut täysin palapelissä, joka on tarkoitettu 8+-vuotiaille? Mä vain istuin muutaman palan kanssa miettien, että mihin ihmeeseen mä nämäkin muka tunkisin.

Voilà! Ja hei, tein mä sentään ton hevosen kaulan ja linnan. Miten niin oon muka huono?

Sitten on myös days of shadow, kuten maanantaina. Kaikki oli niin uutta. Modernin hellan kanssa tappeluun meni varmaan vartti, perheen säännöt on vieraita ja mun lähes puhekyvyttömyys tekee mun auktoriteetistä  melko minimaalisen. Mä pyörin yläkerran vessassakin varmaan vartin etsien valonkatkasijaa, kunnes hyväksyin kohtaloni. Mikäs siinä pimeässä ollessa, koska kysyähän ei voi. Tänään tajusin sen katkasijan sijaitsevan wc:n ulkopuolella. Hyvä minä!
   Myös mun suhde mun hostmomiin on vaatinut kärsivällisyyttä. Se ei aluksi paljoa puhunut mulle tai kysellyt mitään. Eilen päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja jäin höpisemään (mm. siitä toisesta maailmansodasta) koko illaksi alas. Kyllä se tästä. Kai se on vanhemmillekin vaikeaa lennosta vaihtaa täysin uuteen ihmiseen ja alottaa kaikki alusta.
   Mun vapaa-aikanikin on vähän aiheuttanut harmaita hiuksia. Olen välillä niin väsynyt, että tekisi mieli vain mennä omaan huoneeseen löhöilemään. Varsinkin nyt kun sataa ja en tunne täältä ketään, enkä osaa mennä minnekään. Eilen ja tänään jäin kuitenkin alas juttelemaan vanhempien kanssa. On kai tärkeää vahvistaa suhdetta niihinkin ja tutustua paremmin. Mä kuitenkin asun täällä.

Mun harmiksi suurinosa muista aupaireista saapuu tänne vasta elo-syyskuussa. Olen aikalailla ensimmäisiä täällä ja siksi välillä vähän yksinäinen olo. Oman ikäinen seura olisi kova sana, mutta ainakin neljä ihmistä tiedän/kautta tunnen jo nyt, jotka tosiaan saapuvat ensi kuussa. Sitä odotellessa. Ja koulujen alettua tutustun varmaan moniin muihin aupaireihin tyttöjä hakiessa.

Muuten mulla on ollut ihan sunshine elämää. Afrikan tähteä, jonka toin tuliaisiksi on pelattu valehtelematta ainakin 80 kertaa (heitän sen pelin kohta seinään, heh), mun kamerassa on about 40 kuvaa muovailuvaha kakuista (E vähän  innostui) ja ah näitä ihania rähmäräpylän jälkiä mun näytössä. Hetken jo luulin myös saaneeni uuden huonetoverin. Mun huoneen oven eteen oli nimittäin parkkeerannut valtava hämähäkki. Meinasin saada sydänkohtauksen kun näin sen!  En ole ikinä nähnyt niin isoa hämähäkkiä, kuin paisutettu lukki. Mulla on siitä kuva, mutta se on nin kammottava, ettei sitä kestä katsella. Kiersin sen hämähäkin kaukaa ja eilen illalla vanhempien tultua kotiin se oli kadonnut. Pelkään, että sen kohtalo ei ollut suotuisa.

Myös ranskalaiset lastenlaulut ovat alkaneet tulla tutuiksi. Vitsit mulla on soinut koko päivän päässä Au Clair de la Lune. Oh no, here we go again. "Au clair de la lune, mon ami Pierrot. Prete-moi ta plume pour écrire un mot."

Ja arvatkaa onko ihanaa, kun tämmönen pikku söpöläinen koputtaa illalla mun huoneen ovelle ja kysyy saako se leikkiä mun mikkilaukulla.